No niin. Vuosi sitten keräännyttiin siihen Albertin vieressä olevaan kapakkaan, juteltiin Shakespearen Hamletista, juotiin olutta, tuumiskeltiin, että olisiko meistä siihen, tuijotettiin toisiamme. Kun pari tuntia oli tällä tavalla kulutettu kallisarvoista aikaamme, tehtiin päätös: Kyllä, me teemme sen! Me kykenemme siihen!
Nyt on helppo sanoa näin, kun tiedetään, että siitä tuli kunnon kamaa. Aina se ei kuitenkaan ollut täysin selvää. Välillä tuntui siltä, ettei tämä etene ollenkaan. Välillä taas tuntui ihan hyvältä.
Kun Anne Haimi sairastui ja joutui jäämään pois, oli homma veitsen terällä. Onneksi kuitenkin ryhmästä löytyi potkua Heidi Tapion muodossa sen verran, että juttu saatiin tehtyä päätökseensä asti. Hyvä me! Ja hyvä Heidi.
Kannattiko juttu tehdä? Iso riskihän siinä kieltämättä oli. Ottaa nyt Shakespearen pisin näytelmä harrastajien tehtäväksi, lyhentää se sopivaksi yhdeksälle naiselle ja esittää tilassa, josta ei pääse minnekään poistumaan välillä.
Mutta se onnistui. Ja se kannatti tehdä juuri sitä varten. Henkilökohtaisesti olen nauttinut kymmenen (mukaan lukien viulisti), tai yhdentoista, mukaan luettuna kuiskaaja, tai neljäntoista, mukaan luettuna Irmeli Erätuli ja oma vaimokulta, naisen persoonallisuudesta ja tuesta tämän projektin aikana. Jos tosin tietysti oikuttelustakin. Mutta niin sen varmaan pitää mennäkin…
Teoksen näki noin kaksi ja puolisataa katsojaa. Maksavia katsojia noin puolisen sataa vähemmän. Siihen pitää olla tyytyväinen. Ei tällaista klassikkoa kannatakaan tehdä siinä mielessä, että siitä tulisi jotain suosittua kansanhuvia.
Arviot ovat olleet suorastaan ylistäviä. Eräänlainen tunnustus on sekin, että ryhmämme on kutsuttu esittämään otteita Hamletista Kotkan kaupungin järjestämään itsenäisyyspäiväjuhlaan konserttitaloon joulukuun kuudes.
Kiitos kaikille! Kiitos blogini lukijoille, kiitos hankkeen tukijoille, kiitos Kotkan valokuvakeskukselle ja ennen kaikkea kiitos kaikille ihanille tämän projektin naisille.!
