Hamlet meissä

Tämän kuvan olemassaolo tuossa silmiesi edessä on erittäin monimutkaisen teknisen operaation tulos. Ensinnäkin Charles Chaplinin piti vuonna 1936 filmata Nykyaika elokuva filmille. Sen jälkeen Chaplinin tuotannosta on tehty useitakin internetsivustoja. Tämän kuvan näppäsin digikamerallani tietokoneeni ruudulta, ja syötin takaisin compuutteriin tähän blogiohjelmistoon.  Silloista nykyaikaa ja tekniikkaa kritisoiva  Chaplin vääntää kuvassa suuren koneen vipua.

Kävin katsomassa viime vuoden joulukuussa Kansallisteatterissa Tuntemattoman sotilaan viimeisen näytöksen. Kun tuli loppukumarruksen aika, niin lavalle tulivat näyttelijät, noin parikymmenta, ja tekniikan henkilökunta, lähes kolmisenkymmenta ihmista.

Kaupunginteattereissa – ainakin Kotkan – teknisen henkilökunnan määrä on lisääntynyt suhteessa näyttelijöihin.  Mistä se kertoo?  Että teatteri, näytelmätaide tulee teknisemmäksi, vaatii enemmän tekniikkaa? En tiedä, mutta suuntaus herättää kuitenkin kysymyksiä.  Eikös teatterin suurin ihme, taika ole siinä, kun näyttämön ja katsomon, näyttelijöiden ja katsojien/kuuntelijoiden väliin ja yhteyteen syntyy lähes maaginen kontakti, yhteys, jossa sivutaan, lähennytään taiteen,  ihmisyyden ja kauneudenkin syvimpiä kerroksia. Se on toinen juttu, että se tapahtuu harvoin. Mutta jo niiden harvojenkin kertojen takia teatteria kannattaa tehdä.

En vastusta tekniikkaa, tietenkään. Kylläkin sen mahdollista ylivaltaa. Ei kai siihen kukaan pyrikään? Pyörönäyttämöt ovat hienoja ja hyödyllisiä; on hienoa että lavastukset laskevat ja nousevat, vaihtuvat nopeasti; on hienoa että valoilla saadaan aikaiseksi lähes mitä tahansa, joskus jopa itsetarkoituksellinen valoshow.

Mutta mitä sillä on tekemistä teatterin perimmäisen tarkoituksen kanssa? Ei välttämättä paljonkaan. Tietenkin voihan se olla niinkin, että teatterin tarkoitus onkin muuttunut; että sillä ei pyritäkään enää syviin tunteisiin mistään katharsiksesta puhumattakaan.  Kunhan saa menemään mukavasti pari kolme tuntia estraditaiteen parissa.

Tekniikan pönöttävä vaikutus vaivaa suuria teattereita, jotka joutuvat haalimaan katsojansa mm. esitysten teknisellä näyttävyydellä ja nokkeluudella. Harrastajateattereita tämä tauti ei vaivaa, koska tekniikkaan ei ole varaa satsata.

Meillä Hamletin tekijöillä kaikki riippuu ensinnäkin paikasta, miten saamme sen sykkimään haluamallamme tavalla, miten oivaltavasti ja innoittuneesti kykenemme tuomaan tämän klassikon esille. Onhan meillä toki tekniikkaakin. Pari kolme lamppua ja muutama myrskylyhty.

Kun harjoitellaan tai esitetään mitä tahansa juttua, niin ihmisen sairastuminen tai muu syy poissaoloon romuttaa tai vähintään tökkii harjoituksen onnistumista.

Meidän piti viime sunnuntaina harjoitella menuettikohtausta, joka vaatii kaksi tanssijaa, viulistin, siroa liikehdintää  ja kuuluu tärkeänä osana erääseen kohtaukseen. Viulisti tuli pirteänä paikalle, muttei kumpikaan tanssijoista sairastuminen takia. Pahus. Mutta sellaista se harrastaja- ja varmaan ammattiteatterinkin tekeminen välillä on.

Ryhmässä on kymmenen näyttelijätärtä, joten todennäköisyys jonkun poissaoloon on kohtuullisen suuri. Useilla on nuoria lapsia, jotka asettavat omat jekkunsa kuvioon. No onneksi näissä lapsiperheissä on ilmeisesti mukavat ja ymmärtävät miehet pitämässä huolta siitä, että Shakespearen Hamlet saa syksyllä ansaitsemansa tasoisen esityksen

Tässä Hamlet-ryhmässä on mielestäni hyvä työmoraali, pienet ja vähän suuremmatkin kivistykset eivät haittaa paikalle saapumista. Sanoin  kerran eräälle kovin huonokuntoisen näköiselle näyttelijälle, että onpas sulla paha flunssa. Nainen antoi ymmärtää, ettei suinkaan, vaan eräs kuunkierron mukaan toistuva vaiva. Nostin naiselle mielessäni hattua ja olin kiitollinen, että teatteritaide veti pidemmän korren.

Harrastajanäyttelijät Miia Ruuth ja Katja Räsänen sekä kaksi myrskylyhtyä.

Tutustuin mustaan teatteriin vuosia sitten Prahassa. Siinä lähes kaikki on mustaa. Musta esitystila, näyttelijät puettu mustaan. Prahalaisenn  mustan teatterin salaisuus on  tekninen: UV-valo ja fluoresenssoidut vaatteet ja esineet. Niinpä esitys näyttää siltä, kuin näyttelijät ja mahdollisesti esineet liikkuisivat pimeässä tilassa, avaruudessa ilman painovoiman säätelemiä rajoja, maagisen tuntuisesti.

Meillä Kotkan valokuvakeskuksessa on köyhän miehen mustaa teatteria: ilman UV-valoa ja fluoresenssoituja vaatteita. Seinät on kuitenkin peitetty mustalla kankaalla, näyttelijät ovat mustissa vaatteissa ja valaistus perustuu vain pariin lamppuun, välillä jopa vain kolmeen myrskylyhtyyn.     ( Lyhtyjen käyttöön piti saada lupa, ja sen saimme johtavalta palotarkastajalta Rauno Nyströmiltä. ) Tunnelma saadaan näin intensiiviseksi, ja mustuutta, pimeyttä on ihan tarpeeksi. Teemme siis mustaa teatteria, mikä sopii paremmin kuin hyvin näytelmän luonteeseen – onhan se  musta rikos-, petos- ja murhenäytelmä.

Syynä siihen, että joudumme turvautumaan tällaiseen mustan teatterin ratkaisuun, on esitystila. Näyttelijät joutuvat olemaan koko ajan esillä, joten asia piti ratkaista jotenkin. Ratkaisu on se, että kun näyttelijät ovat mustissaan, niin he välillä – simsalabim! – yksinkertaisesti häviävät kääntämällä selkänsä yleisöön ja nostamalla hupun päänsä yli. Välillä he taas muuttuvat hengiksi, jotka yleisöön päin kääntyneinä ottavat osaa näytelmän kulkuun, tietenkin vain eleillä tai muuten, ilman sanoja. Shakespeare ei ole tällaistä tähän näytelmäänsä kirjoittanut — vaikka käyttikin kaikenlaista paranormaalia ja mystiikkaa näytelmissään – vaan se on ohjauksellinen idea ja lisä. Uskon, että tämä ja musta teatteri toimii hyvin näytelmässämme.

Valokuvasessio valokuvakeskuksessa oli huikea. Metso näppäsi varmaankin toista sataa kuvaa, innostavat huudot kajahtelivat ja naiset valittelivat paikkojen puutumista.

Juha Metso on taitava valokuvaaja. Ryhmämme sai näytteen hänen työtavastaan ja metodistaan viime treenien yhteydessä. Naiset meikkasivat kasvonsa ja liimasivat pitkät irtokynnet, ja sitten mustalle seinustalle kuvattavaksi. Timo Mähönen piti naisten toisella puolella heijastinlevyä, minä puolestani apuvaloa. Kuvaaja itse oli milloin tuolin päällä seisomassa, milloin lattialla istumassa ja komenteli naisia milloin mihinkin asentoon.

Kuvausmetodi oli tiivistäminen, pelkistäminen, ytimen esille saaminen. Siis minkä ytimen? No vaikka ryhmässä piilevä valtava naisenergian lataus. Naiset olivat alkuun aika väljästi, mutta session jatkuessa  viimein lähes poski poskessa kiinni, pikkuisen liioitellen. Juha itse mesosi koko ajan –hiki otsalla — ja pyysi minuakin ohjaajana huutamaan kehotuksia ryhmälle. Mähönen oli äänessä myös.  Sanoisin, että kuvauksessa oli selvää eroottista latausta. Kolme äijää huutelemassa, ja kymmenen upeaa naista ottamassa kaikenlaisia ilmeitä.

Ensin aloitettiin ns. pantterifiilingillä: naiset olivat julman näköisiä, sähisivät ja raatelivat ilmaa. Sitten siirryttiin tyynenpään versioon: ei sähinää eikä raatelua, mutta tiukka tyyni tuijotus kohti kameraa. Kolmanneksi Juha jätti eturivin naisten silmät auki, mutta kaikilla muilla silmät kiinni.   Siitä tuli jännittävä tunnelma.

Kun lopullinen kuva on valittu, ryhmän graafikko on asetellut tarvittavat tekstit julisteeseen ja se on painettu, alkaa niitä näkyä siellä täällä kaupungilla.