Dialogi

Matti: Mikä on rumaa?

Päivi: Värien mitättömyys, räikeä valo, kataluus ja valehtelu, esimerkiksi.

Matti: Jos elämä on putki, niin kauneus ja rumuus ovat jotakin, jotka plumpsahtelevat aina välillä putken reunaan.

Päivi: Jopa putken sisään. Kaunis voi muuttua rumaksi ja ruma kauniiksi. Kun räikeää valoa himmentää vähän, se voi muuttua paisteeksi. Tai loistoksi.

Matti: Onko rumuus absoluuttisesti negatiivinen käsite?

Päivi: Ehkä ei. Mitä mieltä sinä olet?

Matti: Rumuus on ehdottomasti negatiivinen, kollektiivinen käsite. Yksin ei voi sanoa, mikä on rumaa. Käsitys perustuu isomman joukon yhteiseen sopimukseen. Sopimustahan voidaan ajan kuluessa tarkistaa kuten lakiakin. Sex Pistolsin musiikkituotanto oli 1970-luvulla lähes yhtä ruma kuin Kotkan kaupungintalo. Nykyisin kumpaakin pidetään kauniina.

Päivi:  Voipas  yksinkin sanoa, mikä on rumaa. Yksin ei voi määritellä eettisiä tai esteettisiä sääntöjä, mutta mielipiteen voi sanoa. Mikä mielestäsi on muuttanut käsityksen Sex Pistolsista?  Objektivistisen teorian mukaan kauneus — tai rumuus — on teoksen ominaisuus. Se on kohteessa olemassa arvioivasta havaitsijasta riippumatta. Subjektivistisen, nykyään vallalla olevan, teorian mukaan ”kauneus on katsojan silmässä”. Esteettinen arvokokemus liittyy tarkasteltuun kohteeseen vasta, kun tarkastelija liittää sen siihen.
 
Matti: Kauneus on kuten jumalan sana: se on kokijan kaalissa etuasteeseen kasvatettu sovitus. Jos sanot Kotkan kaupungintaloa rumaksi, se on kaanonin vastainen yksittäinen mielipide, jolla ei ole mitään merkitystä. Pitää olla sata kärpästä ennen kuin paska on hienoa. Objektivistinen… sehän on vähän sama kuin sanottaisiin, että vastenmielinen on maahanmuuttajan ominaisuus. Et kai oikeasti usko tällaiseen!

Päivi: Minä en usko objektivistiseen teoriaan, mutta esimerkiksi Platon uskoi. Tuo maahanmuuttajavertauksesi on vaarallinen: vaikka et väitä, herätät mielikuvan väittämisestä. En sano Kotkan kaupungintaloa rumaksi, eikä minulla ole edes tarvetta sanoa niin. Eikä minun sanomisellani todella olisi muuta merkitystä kuin yksittäinen älähdys. Mutta jos arkkitehti, estetiikan ekspertti tai muu kaanonin rakentaja sanoisi, yksittäiselläkin sanomisella voisi olla merkitystä. Se herättäisi pohdinnan perusteista.
 
Matti: Eli rumuus itsessään ei ole totta eikä ongelmallista. Se on, kuka legitimoi, mikä on rumaa ja kaunista. Taiteessa, jota ei voi perustella numeroilla, kauniin ja ruman legitimaatio (kelpuutus, hyväksyminen) perustuu ylhäältä annettuun. Sen mukaan mennään, kunnes aika korjaa vääristymän ja Sex Pistolsista tulee osa kaanonia.

Päivi: Ei kaikesta tule osa kaanonia, vaikka aika kuinka kuluu. Osa hautautuu ja unohtuu.

Matti: Estetiikka olisi niin paljon helpompaa, jos ruma olisi aina rumaa. Mutta näinhän se on ihmistenkin kanssa: vuosien kuluessa rumasta lapsesta tulee kuin huomaamatta kaunis.

Päivi: Viittaatko itseesi?

Matti: Myönnetään, estetiikka on minulle ongelma, mutta en elä tämän kanssa yksin. Kuulun tähän vaiennettuun kansanosaan, jonka mielestä yksinkertaisuus on kaunista.
 
Päivi: On kerroksellisuuskin.

Matti: Älykköjen hössötystä. Kun katson pikkulan reikään, näen kulttuurikerrostumia. Se kaikki on vain paskaa, ja sehän on aina rumaa.

Päivi: Äh!

Matti: Pitäisikö meidän lopettaa läänin taidetoimikunta kokonaan?
Päivi: Miksi sinä sen lopettaisit? En nyt heti nielaise ajatusta. Enkä sylkäisekään. Panttaan vähän aikaa suussani.
Matti: Mitä hyvää taidetoimikunta on Kotkalle vuosien saatossa tuonut?  Sehän on vain julkishallinnollinen hierarkiataso, jolla ei ole mitään tekemistä luonnollisten toiminta-alueiden kanssa. Oma taidetoimikunta Kymenlaaksoon ja toinen — jos edes tarvitseekaan — Etelä-Karjalaan!
Päivi: Hah hah hah hah hah!
Matti: Olen huolissani Suomen taloudellisesta tilanteesta. Sen vaikutukset yltävät luonnollisesti myös kulttuurimaastoon. Pohdin siis, mitä kulttuuritoimintoja voisimme karsia. Tällainen heittopussiorganisaatio kuin taidetoimikunta kuulostaa minusta tarpeeksi etäiseltä ja saamattomalta. Karsitaan sieltä ja panostetaan paikalliseen kulttuurituotantoon. Toimintaa, ei puheita!
Päivi: Näen taidetoimikunnalla paljolti apuraha-apparaatin roolin, vaikka on sillä muitakin tehtäviä. Jos alueen taidetoimikunta vasaroidaan maahan, kaikki sen jakama rahakin nuijitaan siinä säästökampanjassa. Ja jos ei nuijitakaan, niin Helsinki takuulla pitää puolensa niiden ei ihan vasaroitujen mutta muuten muruiksi menneiden nokkimisessa.
Matti: Voisihan Pietiläisen Petrin tuolin siirtää Helsingin taiteen keskustoimikunan tiloihin. Siellä voisivat maakuntien taidekuvernöörit pitää puoliaan helsinkiläisten kulttuuriraharyöstäjien kanssa saman katon alla.
Päivi: Ei Petri niitä päätöksiä tee.
Matti: Ei vielä. Mutta jos Suomen hätäkeskuksetkin karsitaan kuuteen, niin mihin me tarvitsemme 13 alueellista taidetoimikuntaa?
Päivi: Hyvä kysymys, kuten moni haastateltava sanoo toimittajalle, kun ei osaa vastata. En rupea nikkaroimaan uutta taidehallinnon organisaatiota. Mutta jollain systeemillä on turvattava, että maakuntien äänikin kuuluu. Muuten riski on se, että pääkaupungin keskinkertaisuus päihittää kymenlaaksolaisen lahjakkuuden, jos he ovat rinnakkain.
Matti: Uskotko oikeasti, että täällä provinssissa on taiteen taso samalla tasolla kuin pääkaupunkikeskittymässä!
Päivi: Uskon oikeasti siihen, että paikkakunta ei vaikuta taiteen tasoon. Helsingissä hyviä taiteilijoita on enemmän, koska siellä on ihmisiäkin enemmän. Pääkaupunkiseudun mahdollisuudet varmasti vetävät sinne lisää taiteilijoita, niin että varmasti heitä on suhteellisesti enemmän. Silti hyviä on provinssissakin. Voi olla parempiakin. Mutta siellä missä on paljon, siellä syntyy käsitys, että kaikki merkittävä on siellä.
Matti: Unohdat nyt yhteisön rakentavan voiman: Joukossa viisaus tiivistyy. Verkostoituminen on tämän vuosituhannen perustrendejä: mitä useampi pää kolkkaa yhteen, sitä vakuuttavampaa jälkeä syntyy. Kukaan ei kuule, kun yksikätinen mies taputtaa korvessa.
Päivi: Ei kuule, jos siellä ei ole muita. Mutta jos yksikätinen taputtaja saa yleisön, tarjolla saattaa olla huikea juttu. Matti: Kasautuminen tuo lisää tekemiseen. Myös taiteessa se lisää innovointia. Ja kun menestymisen kynnys nousee, nousee tekeminen.
Päivi: Ihan kuin puhuisit tuotteista. Taideteos ei ole ensisijaisesti tuote.
Matti: Halkokin on tuote, miksei siis kaunotaiteellinen artefaktikin. Nykytaiteen mukaisella veistoksella ja halkopinolla ei ole muuta eroa kuin että pääkaupungissa halkopinoa voidaan pitää kauniina installaationa. Maaseudulla se on vain halkopino. Taidetoimikunnan silmissä halkopino herättää puolestaan ajatuksia siitä, minkä verran pitäisi tukea installaatioveijaria, joka keksii kasata saunan takaa puretun pinon Helsinkiin.
Päivi: Höpisetkö nyt muka tosissasi?
Matti: Tietenkin, harjoittelen kyseenalaistusmetodia tyyliin: hae ratkaisuja boksin ulkopuolelta.
Päivi: Onko kanto taidetta? Kain Tapperiin 1960-luvun alussa liitetyn kysymyksen saa tietenkin toistaa nyt 50 vuoden päästä, mutta kysymys on kyllä parempi, jos se on tietoinen taidehistoriasta.
Matti: Halkominen on taidetta, mutta kulttuurikulujen kuristaminen vie hapen, jota hengittää.

Matti: Oletko huomannut, kuin esteettisesti vaikuttava on Satamakadulla olevan Meri Kahvilan fasadi?
Päivi: Öh… Mikä on Meri Kahvila? Ilmeisesti en ole huomannut sen vaikuttavuutta, kun minun pitää miettiä, mistä rakennuksesta on kyse. Ahtaajakuppila?
Matti: Puhut ihan oikeasta paikasta! Meri Kahvila on Satamakadun ja toriparkkiin vievän Laivurinkadun kulmassa. Betoninen rakennus on huomaamaton. Jos rakennuksen siirtäisi Virolahdelle ja upottaisi puoliksi mättääseen, se sopisi mainiosti alueen läpi menevään bunkkerilinjaan.
Päivi: Vaikka minun pitikin miettiä, mistä talosta on kysymys, pystyin kuitenkin kuvittelemaan ja keksimään. Toisin sanoen rakennuksen hahmossa on jotakin, mikä erottaa sen muista. Se ei ole yhdentekevä.
Matti: Poikkeavuus tekee aina vaikutuksen. Rio de Janeirossakin Copacabanan ja Ipaneman hiekkarantojen välissä oleva kallio vetää rantaturisteja magneetin lailla puoleensa. Meri Kahvila (kirjoitusasu kyltistä) viehättää minua askeettisuudessaan nykyisin melkeinpä enemmän kuin Vellamon merikeskus. Se on vähän kuin joulupäivän aamuna kyljeltään löydetty joulukuusi.
Päivi: Mitä mieltä olet Vellamosta? Entä Kotkan kaupungintalosta? Entä Haminan raatihuoneesta? Entä Pyhtään kirkosta?
Matti: Pyhtään kirkon arvo mitataan historiallisessa syvyydessä. Vellamo on Kotkan matkailufantasioiden keihäänkärki. Kaupungintalon julkisivusta pidän kovasti. Se tekee minuun selväpiirteisyydessään paremman vaikutuksen kuin kimurantti interiööri, joka on hätkähdyttävä yllätys karun ulkokuoren alla.
Päivi: Minäkin pidän kaupungintalon muodosta. Inhosin sitä joskus nuorena. Ajattelin, että ruma, kovakulmainen, iso möhkäle. Mutta sehän kertoo jo olomuodollaan, mikä se on:  vallankäytön ja virastojen tyyssija, jyhkeä.
Matti: Vellamon piirtäneen Ilmari Lahdelman hienoin arkkitehtuurinen saavutus Kotkassa on Suomen Puuvenekeskuksen kuparihalli. Ja kas, sekin on yksinkertainen muodoltaan!
Päivi: Pidän minä Vellamostakin. Mutta mitä mieltä olet, rakennetaanko kuntiin liikaa yhdentekeviä rakennuksia?
Matti: Kun elintaso Suomessa nousee, asunnot tulevat yleistasolla tarkastellen entistä tylsemmiksi. Samaan aikaan lokerikossa asuvien omistajien kimalteleva ja sähköä syövä kulutusomaisuus kumuloituu.
Päivi: Mitä? En ymmärtänyt.
Matti: Tässä on sama analogia kuin auton hankinnassa: ihmiset asuvat rumissa taloissa, mutta sisätiloissa rakenteellinen rumuus nujerretaan hienolla verhouksella: eksoottisista kohteista tuodulla rihkamalla, kromipinnoilla. Ja kun se ei riitä, hankitaana jättiscreeni, jota tuijotetaan väsyneenä niin kuin autoa ajettaisiin.
Päivi: Jaa. Olenko nyt mielestäsi ylemmyyden- vai alemmuudentuntoinen, kun sanon, että en tunnista tuota, en omasta enkä oikein ystävien ja kavereiden elämästä. Ei, meillä ei ole jättiskriiniä (eikä astianpesukonetta eikä mikroaaltouunia eikä kahvinkeitintä). Mutta rakennetaanko kaupungeista kauniita vai rumia? Entä maaseutukylistä?
Matti: Rakentamista pitäisi säännöstellä samaan tapaan kuin rahamarkkinoidenkin säännöstelystä aina haaveillaan. Kun grynderit tekevät kiinteistöbisnestä, esteettisyys jää euromerkin ihailuun.
Päivi: Voiko aika kullata euromerkin ja sen ihailun? Voiko grynderin kiinteistöbisneksen luomus muuttua myöhemmin ”aikakautensa puhdasveriseksi edustajaksi”, jonka purkamista itketään ja suojelua vaaditaan?
Matti: Itseäsi vapaasti lainaten: minäkin inhosin kaupungintaloa nuorena. Mutta jos kauppatori olisi reunustettu kaikilta sivuilta samanlaisilta taloilta, tori olisi hirvittävä kokemus edelleenkin. Kultainen yksilöllisyys taitaa olla lähes vastakohta rationalismille.
Päivi: Miten saatkin sanasi aaltoilemaan! Virke soljuu kuin meri kahvilan edustalla.

Päivi: Olisitko mieluummin taiteilija vai taiteilijan mies?
Matti: Tällä elämänkokemuksella vastaan: taiteilija. En missään tapauksessa taiteilijan rakkauslähimmäinen!
Päivi: Tarkoitatko, että olet niin lahjakas, näkemyksellinen, ilmaisuvoimainen etc., että haluat tehdä itse? Vai sitä, että et kestäisi elämään sellaisen lahjakkaan, näkemyksellisen, ilmaisuvoimaisen etc. rinnalla?
Matti: Olen onnitellut itseäni monesti siitä, että taiteilijan ura ei napsahtanut kohdilleen. Pyrkyähän oli. Mutta but… kun olen seurannut lähietäisyydeltä artistisen luonteen elämää, ei käy kateeksi sen paremmin puolisoa kuin rakkauslähimmäistäkään.
Päivi: Meinaatko, että elämä on yhtä av(i)oliittohelvettiä? Miksi?
Matti: Kirjoitin luonteen yksikössä, mutta tarkoitin monikkoa. Taiteilijan elämä on itsekäs valinta. Sellainen luonne kannattaa kiertää kaukaa, vaikka pinnallisessa tuttavuussuhteessa artisti yleensä onkin syvällisen hauskaa seuraa.
Päivi: En yleistäisi, ainakaan absoluuttisesti. Tosin uskon, että a) ryhtyäkseen taiteilijaksi ja b) selvitäkseen valitsemallaan uralla ihmiseltä vaaditaan tietynlaisia ominaisuuksia.
Matti: Minusta tuntuu, että 98 prosenttia alalle nykyisin pyrkivistä ajautuu valintaansa siksi, että heistä taiteilu on nastaa. Näistähän suurimmalla osalla on pää ihan kunnossa, mutta kun pannaan tuohon kahteen prosenttiin mahtuvat rinnakkain, niin tästä porukasta 2 prosenttia tekee oikeasti taidetta. Tästä kahdesta prosentista 50 prosenttia on porvarillisesti hyvin käyttäytyvää  ja harmitonta taidetta tekevää joukkoa. Mutta joka toinen on sitten tätä vaarallista taiteilijajoukkoa, joka ei kunnioita mitään, varastaa kaiken ja vie ennemmin tai myöhemmin kuluttajat samaan suuntaan.
Päivi: Kuinka monta vaarallista ja varastavaa tosi taiteilijaa tunnet? En kysy nimiä, ehkä.
Matti: Joku on sanonut, että tietämisen ja tuntemisen välissä on nousu vuoteeseen. En tunne yhtään taiteilijaa. Mutta jos mietimme suuria suomalaisia taiteilijoita, ei heidän lähipiirissään niin helppoa ole ollut.
Päivi: Sellainen on ainakin tarjottu kuva. Ja varsinkin tapauksissa, joissa mies on ollut se suuri mestari.
Matti: Epäilen, että meillä on olemassa myös äkkijyrkkiä naisesimerkkejä, joiden läheisyyteen ei kannata jumittaa.
Päivi: Uskon. Oletko sitä mieltä, että taiteilijaelämä on kovaa? Vai taiteilijan lähipiirin? Minä en kyllä tässäkään tekisi absoluuttisia yleistyksiä. Mutta kerro kantasi.
Matti: Vertaan taiteilijan vastuuta rintamakomentajaan. Tämän omatunnosta ja sitoutumisesta riippuu, millaisen uhrin hän on valmis hyvän tuloksen vuoksi maksamaan. Samalla tavalla taiteilijakin taistelee omaa vihollistaan vastaan. Hänellä ei kuitenkaan ole omaa rintamalinjaa, eikä juuri omatuntoakaan.
Päivi: Olisi kiinnostavaa tietää, mitä taiteilija sanoisi noihin sinun väitteisiisi. Luultavasti ainakin joku kiistäisi. Mutta kiistäminen ei tietenkään tarkoita, että kiistäjän kanta olisi totuus.
Matti: Minä uskon tähän kliseiseen mielikuvaan, jossa taiteilija on vähän kuin kersantin yksinkertainen poika, joka tekee sankariteon Koljonvirralla ja saa kuolemansa jälkeen kaksinkertaiset kunnialaukaukset.
Päivi: Sinä olet tuollainen runebergiläinen romantikko!
Matti: Vaikuttaa ehkä jeesustelulta, mutta minulla on tällainen uskonnollinen käsitys, että uhraamalla itsensä taiteilija tuo yleiseen tietoisuuteen jotakin, minkä kaikki omistavat, mutta jota ei voi numeroin määritellä. Siksi taiteilijan osa on niin vaikea tässä bruttokansantuotteeseen uskovassa, kapitalistivetoisessa yhteiskunnassa.
Päivi: Oi aamen!

Päivi: Olet käyttänyt jo jonkin aikaa pipoa. Onko se uutta syysmuotia?

Matti: Sehän on jo paljon maailmaa nähnyt neuletyö, jonka ystäväni hankki minulle. Esteetiikkaa siitä ei löydy hakemallakaan, mutta oranssi väri on kuulemma taas muotia.

Päivi: Kuulemma! Oletko seurannut muotiradiota vai kuunnellut muotilehtien lukijoiden kommentteja? No, kun me tuosta estetiikasta aika ajoin intämme, niin kysynpä, mikä merkitys sinulle on vaatteiden kauneudella.

Matti: Ei mitään väliä, kunhan on oranssia.

Päivi: Eikö edes naisten vaatteiden kauneudella?

Matti: Ahaa! Luulin, että otat jonkun dignity-perspektiivin puheeksi, mutta keskustelemmekin nyt rättikauppakontekstissa. Vaatehan viestii muutakin kuin kauneutta, eli erilaisilla ihmisillä toimivat erilaiset vaatteet.

Päivi: En minä keskustele rättikauppakonteksissa vaan vain kauneudesta ja ehkä kauneuskäsitteen kausittaisesta vaihtelusta.

Matti: Eikö vaatteiden kauneus seuraa muotia? Eilen oli kaunista ihan toisenlaiset rätit kuin tänään.

Päivi: Uskon, että silmä tottuu siihen, mitä on paljon tarjolla. Esimerkiksi muodiksi rävähtävä väriyhdistelmä voi ensin tuntua hirveältä, ja saattaa olla, että se onkin joidenkin harmoniasääntöjen ja miellyttäväksi koettujen linjojen vastainen. Mutta kun sitä aikansa katselee, sitä alkaa suvaita ja siitä voi alkaa jopa pitää. Tosin minä kuulun niihin, jotka kavahtavat ainakin omissa vaatteissa kummallisia yhdistelmiä. Ruma on ruma on ruma, tämän katsojan silmässä. Muuten, kun puhut räteistä, taidat edustaa äijämeininkiä, jossa vaatteet leimataan naisten elämään kuuluviksi ja jotenkin naurettaviksi.

Matti: Eihän tässä itsekään munasillaan pompita. Kaikenlaista riepua täytyy miestenkin sivistyspiireissä vartalonsa peitoksi nyhtää. Kukin tupeeraa tavallaan, mutta kokkareissa kokkareiden tavalla. Eikö tämä ole se kukkahattutätien kultainen ohje?

Päivi: Kuka saa murtaa pukeutumiskoodin?

Matti: Kun kokkareisiin tulee nuorukainen koodittomasti pukeutuneena, hän suorittaa visuaalista kapinaa. Se tunnetaan kapinoinnin säälittävimpänä muotona. Samassa tilaisuudessa voi olla myös viiksekkäästi ikääntynyt rouva virttyneessä villapaidassa, mutta se katsotaan vain piittaamattomuudeksi. Jos rouva on artisti, kyse on enemmänkin tavaramerkistä.

Päivi: Paha! Entä jos nuorukainen on artisti?

Matti: Lapsukainen hakee rajojaan.

Päivi: Olen ostanut tänä syksynä pari vaatekappaletta, ai niin, ja sukat vielä. Niissä on suosikkiväriäni, useimmissa jopa pelkästään sitä. Musta on hieno.

Matti: Maailma on mustavalkoinen, ja musta on väreistä kaikkein voimakkain.

Päivi: Niin mustakin.

Matti: Musta kuuluu väreihin, ja värit ovat osa muotia. Muoti kulkee trendeissä kuten taide, ja Suomeen mahtuu vain yksi trendi kerrallaan.

Päivi: Mikä mielestäsi on taiteen vallitseva trendi?

Matti: Keskeismedian kulttuuriosastot pakertavat homoudesta tämän syksyn trendiä. Onnistunee kaunotaiteilijoiden ylätasoilla, mutta maaseudulla vain ihmetellään. Uskon, että Kari Hotakaisen Jumalan sana vie taidetta siihen, mihin talouskin on menossa: talouskasvun ja ihmiskulissien murtumiseen. Siinä siis seuraava musta trendimme, joka lyö läpi myös maakunnissa.

Päivi: Olen sanaton.

Päivi: Tervasaaren sonni näyttää hirveältä. Ainakin valokuvissa.
Matti: Ei ihme, että se on yritetty polttaa kolmesti.
Päivi: On vai? Miten sinun mielestäsi Haminan sonniongelma pitäisi ratkaista?
Matti: Nyt olisi aika ottaa rautakanki kauniisti käteen. Woima-sonni on jo yliajalla, ja olemattomasti suojaamaton puuaineshäkkyrä muodostaa Tervasaarella turvallisuusriskin. Ei Miina Äkkijyrkkäkään voi tahtoa, että joku menehtyy tämän upean taideteoksen sortuessa.
Päivi: Kun Kotkan veistospuistoon hankittiin Jaakko Pernun pajuhyrrä, jo alun alkaen tiedettiin, että teos elää vain aikansa. Taiteilija teki teoksen, joka oli tarkoituskin hävittää, ennen kuin se olisi liian ränsistynyt. Näin tehtiin.
Matti: Haloo! Emmehän me voi puhua Kotkan veistospuistosta ja Haminan näpertelystä samassa tekstissä.
Päivi: Haloo haloo! Kun Miina Äkkijyrkkä ja joukko haminalaisia ryhtyivät aikanaan veistoshankkeeseen, se oli mielestäni merkittävä kulttuuripoliittinen ja taiteellinen yritys. Mutta ilmeisesti joidenkuiden kanssa on mahdotonta sopia asioista, niin että väistämättä eteen tulevissa tilanteissa pystyttäisiin toimimaan säällisesti.
Matti: Kyllä tämä Äkkijyrkkä-selkkaus menee siihen samaan parodiaboksiin kuin se Haminan rauhan 200-vuotiskuutio Raatihuoneen kupeella. Muistathan sen lasiteoksen, josta kullatut tekstit liukenivat jo ennen kuin teos ehdittiin paljastaa.
Päivi:  Muistan. Etkö pidä Äkkijyrkkää oikeana taiteilijana?
Matti: ITE-taiteilijakin on oikea taiteilija, jos minulta kysytään, Äkkijyrkästä puhumattakaan. Olen taas kerran huvittunut siitä, että Hamina onnistuu säännöllisesti töhrimään hyvätkin hankkeet niin, että täällä naapurikaupungissa seläntakaanauru maittaa.
Päivi: No mitä sorkkalaudoille pitäisi konkreettisesti tehdä? Lietsotko polttamaan? Haluatko taiteilijan tai tekijänoikeusjärjestön niskaasi? Tai poliisin?
Matti: Sijoituslupa Tervasaaressa on päättynyt kesällä. Haminalaisten pitää numeroida laudat, purkaa rakennelma ja kasata se taiteilijan takapihalle. Pahempi rikos Haminalta oli purkaa Vehkalahden yläaste Ruissalosta. Tietääkseni pääskytkään eivät ole pesiytyneet Woima-sonnin rakenteisiin.
Päivi: Miten luulet jupakan päättyvän?
Matti: Ehkäpä Haminan pitäisi liisata Kotkasta joku kulttuurikonsultti, jolla riittäisi munaa tekemään ratkaisu. Mauri Sariolan päiväkirjateosta mukaillen: Parempi kertarutina kuin ainainen kitinä (Gummerus 1986).

Matti: Millainen muistijälki jäi Lohisoiton avajaiskonsertista, jossa kapellimestarina hääri Pietarin suuri mies Nikolai Alexeev?
Päivi: Vavahduttava. Kuulostaako paatokselliselta?
Matti: Ihmiset salissa olivat hyvin pukeutuneita, mutta kutsuvieraille varatuilla penkeillä oli paljon tilaa. Mitähän maailmantähdet siitäkin ajattelivat?
Päivi: Kummasta? Entäs jos kutsuvieraat eivät vain osanneet mennä oikeille paikoilleen? Mutta tietysti näyttää hölmöltä, että juuri ne paikat ovat tyhjillään. Ehkä kaikki kutsun saaneet eivät ymmärrä, että kyseessä on Kotkan upein kulttuuritapahtuma. Tietysti viime hetken esteitä voi tulla, niin että pois voi jäädä niitäkin, jotka ovat ilmoittaneet osallistuvansa.
Matti: Annan respektiä muun muassa sille tunnetulle poliitikolle, joka taisi nukahtaa Schumannin sellokonserton aikana. Oli kuitenkin raahautunut paikalle!
Päivi: Aika paha!
Matti: Jian Wang käsitteli selloaan mestarillisesti. Vaikka se jyrisi ja uikutti, niin kokonaisuus – kiitos Alexeevin mahtavan ohjauksen – pysyi niin korvia hivelevässä muodossa, että teoksen aikana saattoi väsyneempi vaipua syvempiin tajunnan kerroksiin. Näinhän minullekin käy usein kotona taide-elokuvia katsellessa.
Päivi: Sinä ajattelet ja sanailet kauniisti. Mikä lyyrikko sinussa piilee? Olen pitänyt sinua ronskin proosan taitajana.
Matti: Kotkalaiset kalliit taideinstituutiot pirskauttavat aina lyyrisen puoleni esiin.
Päivi: Luulin, että totesit: kyynisen. Mutta ah, lyyrisen.
Matti: Mitä pidit Jian Wangin sellotyöskentelystä?
Päivi: Minulla ei ole kompetenssia arvioida eikä analysoida sitä mitenkään. Pidin. Se sai minut muutaman kerran oikeasti vavahtamaan. Kiinalainen ekstra oli kaunis lisä.
Matti: Jännitin koko ajan sitä, että miehen silmälasit putoavat. Huomasithan, miten hän nosti ne aina ylemmäs nenänvarteen raivoisan soolon jälkeen.
Päivi: Mitä muita musiikin ulkopuolisia havaintoja teit konsertissa kuin vajaat kutsuvieraspenkit, nukkuvan poliitikon ja valuvat silmälasit?
Matti: Orkesterin soittajat näyttivät poikkeuksellisen keskittyneiltä. Kuitenkin tärkein huomioni oli se, että oikeat kaverini puuttuivat paikalta. Konserttitalolla näin vain työtuttuja.
Päivi: Minä taas istuin ihan oikeiden kavereideni kanssa. Törmättiin aulassa.
Matti: Niin… kahden kerroksen väkeä. Joit väliajalla tietenkin sherryä ja jatkoit tilaisuutta kutsuvieraskokkareilla. Meikäläinen joi vain pullon vissyä. Mikä sekin on toki paremmin kuin sillä kouvolalaisella hanuristilla, joka kymenlaaksolaisten taiteilijoiden Turun valloituskekkereillä sai vain lasillisen vettä, kun soitti byrokraattien kekkereissä aamuyön tunneille.
Päivi: Väliajalla juttelin toisten henk.koht. ystävien ja kavereiden kanssa. En juonut mitään. Kutsuvieraskokkareilla olin; Lohisoitto onkin vissiin ainoa taho, joka kutsuu minua jonnekin – mutta en minä sen  takia tapahtumaa kehu. Kokkareilla juttelin tuttujen kanssa muun muassa teatterista ja viime kauden annista, en siis kenenkään teatterilaisen.
Matti: Se nyt tuli kuitenkin selväksi, miten tärkeä tämä Kymi Sinfoniettan konsertti on koko Lohisoitto-festivaalille. Ilman Kymi Sinfoniettan mukana oloa Lohisoitto olisi kuin mikä tahansa kesäfestivaali, jonne ostetaan rahalla esiintyjiä jostain muualta. Tässä tulikin järjestäjille kova haaste saada ensi vuoden konserttiin yhtä kovat vieraat kuin tänä vuonna. Sekä Wang että Alexeev tekivät minuun vaikeasti ylipyyhittävän muistijäljen.
Päivi: Ei se mikään mikä tahansa ole. Se ilmentää paikallista tahtoa ja perustuu hyviin henkilösuhteisiin. Lohisoitto on henkilökohtainen.