Päivi: Mikä sinusta luonnossa on kaunista?
Matti: Yksinäisyys.
Päivi: Minusta jylhää kauneutta on paljon, vaikka meri ja suo. Romanttista kauneutta on sitten esimerkiksi hellepäivä, heinät ja sinisiivet tai pakkasyön kuutamo. Kokemukseen liittyy ei välttämättä yksinäisyys, mutta hiljaisuus.
Matti: Yksinäisyydellä on sosiaalisen median aikakaudella negatiivinen varaus, mutta ainakin minulla kaikki aistit virittäytyvät luonnossa äärimmilleen, kun koen sitä yksin. Olen nähnyt maailmalla paljon nättejä juttuja, mutta matkassa on ollut muitakin. Syvimmät kauneusarvet olen saanut niistä hetkistä, joita ei ole tarvinnut paikan päällä jakaa muiden kanssa.
Päivi: Otatko valokuvia siitä, mistä kauneusarvet syntyvät?
Matti: Otan luonnossa kuvia, mutta ne ovat dokumentteja, mikä tarkoittaa jotain aivan muuta kuin kauniita asioita. Olen alistunut siihen, että luonnossa saadut esteettiset kiksit ovat jakamattomia. Jos rupean tulilla kertomaan passikokemuksiani jahtikavereille, syntyy hiljaisuus. Vain tuli ritisee grillimakkaroiden alapuolella. Kaupungissa kokemusten kelaaminen jää tarinan asteelle, ja sehän on vain varjo siitä, mitä metsässä on koettu.
Päivi: Kappas, me ollaan jostain samaa mieltä! Tai ainakin me toimimme samalla tavalla. En minäkään kuvaa. Vedän henkeä ja muistikuvaa sisuksiini, mutta en käytä kameraa. Tosin kamera ei edes toimi. Se on verkkokauppaostos, ja kun se turhan äkkiä sanoi itsensä irti, kukaan ei osaa tehdä sille mitään.
Matti: Oletko huomannut, että luonnossa on voimapaikkoja? Käsite on luontokuvaaja Juha Taskisen. Kyseessä on paikka, jonka miellyttävyyttä ei voi tyhjentävästi selittää esteettisten arvojen kautta. Tällainen paikka huokuu jotakin, joka saa olon tuntumaan hyvältä.
Päivi: Olen huomannut, että on paikkoja, joihin on mentävä yhä uudestaan. Se voi olla ihan pieni paikka, vaikka jokin tietty kivi tai kivien väli. Mutta missä kulkee estetiikan raja? Mikä on miellyttävää ja voimaa antavaa mutta ei esteettistä?
Matti: Estetiikka on kauneuden kieli, joka rakentuu merkkijärjestelmistä. Se siis rakentaa ymmärrettävään muotoon jotakin, jota ei ilman käsitteellistä tasoa voisi jakaa. Aina välillä meille markkinoidaan tällaisia käsitteitä kuin voimapaikka tai alkuvoimainen. Näin tehdään, kun halutaan hunnuttaa jotakin käsitteiden tuolle puolen. Olen varma, että joku on käsitteellistänyt Taskisen voimapaikankin. Onneksi en ole tästä tietoinen, joten voin näissä voimapaikoissa kokea jotain käsittämätöntä.
Päivi: Estetiikassa on kahden luokan kauneusteorioita. Objektivistisen teorian (tai objektivististen teorioiden) mukaan kauneus on teoksen ominaisuus, ja se on kohteessa olemassa arvioivasta havaitsijasta riippumatta. Subjektivistisen teorian, nykyään vallalla olevan, mukaan ”kauneus on katsojan silmässä”, eli esteettinen arvokokemus liittyy tarkasteltuun kohteeseen vasta, kun tarkastelija liittää sen siihen. Niinpä minusta on ihan hyvä kysymys, onko kauneuden kokemus eri juttu kuin miellyttävyyden ja voimaannuttavuuden kokemus. Kun ajattelen yksiä tiettyjä rantakiviä, joille minun pitää välillä kavuta ja joiden liepeillä pitää välillä notkua, mietin, miksi ne ovat merkityksellisiä. Ne ovat muisto lapsuudesta. Onko järkäleissä esteettinen ulottuvuus? Vai palauttavatko ne joitakin haipumia kauan sitten kadonneesta?
Matti: Ymmärrän yskäsi. Minusta hirvi on kauneimmillaan nyljettynä kinnerpuussa. Sellainen esteettisyyden kokemus on muutakin kuin kauniita värejä.
Tags: dokumentti, kauneus, kuvataide
Kiitos Päivi ja Matti. Lisää tällaista.
Luonto on luonto. Se vain on.
Se vähän välittää siitä miten me sitä yritämme tulkita.
Minusta ”ihmisen luomat esteettiset elämykset” esim taiteessa eivät useinkaan kosketa sitä aidointa ja alkuvoimaisinta (no, aika suuria sanoja, hmm…) osaa meissä ihmisissä, ja ne jäävät usein meille etäisiksi, viileiksi tai vajaiksi miten vaan. Myös taiteilijoiden suuri ”itselähtöisyys”, egon korostuksen tarve tekee usein teoksista niin subjektiivisia, ettei niitä enää ole tarkoitettukaan n.s. suurelle yleisölle eikä ne kolahda. Näin on keskinkertaisuuden kanssa. Mestariteokset on erikseen.
Luonto on mestariteos. Se vain on.
Kokemukset luonnossa eivät jää meille etäisiksi, koska luonto on aito ja saa aistit herkistymään, jos meillä vieraantuneilla vielä on aistit tallella.
Voimapaikkoja, lataamopaikkoja on jokaisella.
Päivillä se on kivi, kallio jonne kiivetä. Aikoinaan oli ”uhripuita”, joiden luo mentiin ja joilla uskottiin olevan taikavoimia.
Se on kumma. että vaikka kuinka kyynisen city-teknokraatin viet metsään ja kävelytät tarpeeksi kauan hiljaisuudessa, niin kyllä se aitous sieltä esiin tulee, unohtaa bitit ja mobiilit.
Harmi vaan, kun ihminen ei tätä perusasiaa aina tajua. Luulee voivansa hyvin itse rakentamassaan ympäristössä, jonne sitten kerää kaikenlaisia tekotaiteellisia asioita, elämyskeskuksia, todellisuuden lisää, kun itse asiassa on ikävä luontoon.