Päivi: Mitä mieltä olet Kotkan teknisen lautakunnan linjanvedosta, että prosenttiperiaatteen kaltaisesta taiteenostosta luovutaan?
Matti: Tekevälle sattuu! Valvonta on pettänyt. Ei kai tätä ihan näin voida yliviivata. Valtuusto varmaan viimeistään oikaisee tällaiset harhaoppiin perustuvat päähänpistot.
Päivi: Joku jo iloitsi kaunapalstalla eli tekstareissa, että vihdoin joku älysi poistaa rahaa. Taustalla tuntuu olevan ajattelu, että kaikki kulttuuri ja taide on jotain ylimääräistä, johon pistetään rahaa sitten, kun kaikkea muuta on ihan varmasti tarpeeksi ja vähän päälle. Silloin kun tekninen lautakunta vaali sivistystä, se näki, että taide on osa elämää ja se saa maksaa sovitun verran eli pienenpienen osan kokonaiskustannuksista. Miksei ylimääräisen karsinnassa kukaan keksi, että ei asvaltoida pihaa tai ei hankita ovenkahvoja tai ei päällystetä lattiaa?
Matti: Piippusavun juurella kasvanut paperikansa ei ymmärrä, että kulttuurihankinnat luovat liikevaihtoa ja sitä kautta hyvinvointia.
Päivi: Joo, ja nuo esimerkiksi kouluihin hankitut teokset ovat arvokas teko sinänsä, ilman mitään bisnesajattelua. Ympäristön esteettisyydellä on arvonsa.
Matti: Omituista tässä on se, että vain kuvataidesihteeri ja muutama poliitikko ovat älähtäneet. Kotkan taiteilijaseuran suunnasta ei ole kuulunut pihahdustakaan. Eivätkö tällaiset poliittiset, kauaskantoiset asiat liikauta sitä mitenkään?
Päivi: Juttelin erään taiteilijan kanssa asiasta. Hän totesi, että kun karsinta näyttää liittyvän homekoulujen korjaamiseen, taiteilijat eivät ole halunneet nostaa isoa älämölöötä. Tai en nyt ole ihan varma, että siteeraan edes puolitarkasti. Toinen kysymys tietysti on se, saadaanko epäonnistuneet koulurakennukset kuntoon ja riittääkö väärien teknisten ratkaisujen korjaamiseen rahaa, jos esimerkiksi Kotkaan ei ikinä osteta ensimmäistäkään taideteosta. Sinänsä ymmärrän, että taiteilijat eivät huuda tässä kovalla äänellä. Huuto saisi helposti leikkaajat ja kaunapalstakriitikot asettamaan vastakkain lasten terveyden ”ylimääräiset hömpötykset” – vaikken sen niin pitäisi mennä. Siis toisaalta en ymmärräkään. Nyt tarvittaisiin sivistynyttä perustelua ja julkistettavaa ajattelua, miksi taidetta kuitenkin on syytä hankkia. Yksi työtoveri muutenkin kommentoi juuri, että päättäjät, jotka keksivät kokouksessa ratkaisun eivätkä pysty puntaroimaan sen seurausten kauaskantoisuutta, pitäisi saattaa edesvastuuseen. Siteerasinkohan taaskaan edes puolitarkasti?
Matti: Kulttuurin puutostila on kuin homealtistuminen: perästä kuuluu. Saatanan tunarit, sano!
Päivi: Homealtistumisesta hyppään toiseen asiaan, hyppääminenhän kannattaa aina, vai mitä! Tai tuosta kulttuurin puutostilasta on kyse, ainakin aasinsiltaa pitkin kopotellen. Suomen arvostelijain liiton lehti Kritiikin uutiset väitti – tai yksi lehden kirjoittaja väitti – sanomalehtien kulttuuriosastojen käsittelevän ihan muuta kuin kulttuurin ydintä. Muka-kulttuurisivut ovat talous- ja viihdesivuja, enintään. Hänen mielestään kulttuurisivuja tehdään nykyään niille, jotka eivät ole kiinnostuneita kulttuurista. Setvitään rahaa, myyntilukuja, artistien edesottamuksia ja kaikkea muuta, mutta ei taiteen merkitystä eikä taideteosten laatua. Toivotaan, että ei-kulttuuri-ihmiset tarttuisivat johonkin täkyyn. Ei välitetä niistä, jotka olisivat kiinnostuneita kulttuurista. Mitäs sanot?
Matti: Joku viisas on sanonut, että viihde on parhaimmillaan taidetta. Luin tämän jostain viihdekirjasta hiljattain… kyllä tuossa väitteessä on vinha perä. Sanomalehden kulttuuriosastossa on helppo piiloutua journalistisen osaamisen taakse ja kirjoittaa byrokratiauutisia taiteen toiminnoista. Paljon vaikeampaa on mennä taiteen sisään. Tässä kohtaa voisin ripittää myös taiteilijoita itseään. Haluaisin kuulla artisteilta enemmän selväkielistä tekstiä omista töistä. Ei kulttuuritoimittajakaan pysty kaikkea itsenäisesti lukemaan. Taiteilijan pitää avittaa, jos hän haluaa viestinsä ehjänä lukijan syliin.
Päivi: Kritiikin uutiset tietysti huusi kritiikin perään. Ja esseemäisten kritiikkien perään. Näkemyskirjoittelun perään. Perusteltujen mielipiteiden perään. Ja sen, että kaikki ei törähdä kuin yhdestä torvesta.
Matti: Elinkeinoelämän valtuuskunnassa on nykyisin vähän samanlaista ilmaa kuin Kritiikin uutisissa. Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunenhan (entinen kulttuuritoimittaja, taisi olla jonkun lehden päätoimittajakin) kirjoitti viime viikolla kokeneensa porvarillisen taidenautinnon Helsingin kaupunginorkesterin vinguttaessa Chopinia Finlandia-talolla. Tällaisen taidestagnaation peräänkö tässä nyt huudellaan?
Päivi: Miten sinä nyt kritiikin peräämisen pyöräytit taidestagnaatioon! Älä vastaa.
Kuka saa älähtää ja kuka ei?
Koulujen taideteokset ja homeen häätö ovat kyllä aivan eri luokan asioita. Kotkan Taiteilijaseura on taatusti sitä mieltä ja hioo parhaillaan taisteluvälineitään kannanottoon. Taiteilijaseurassa ei ole sellaista hierarkista kaanonia, että mielipiteensä saa sanoa vain virallisesti ja valtuutetusti. Eli että saako sellainenkin ”saastunut” sanoa, jolla on yhteiskunnallisen osallistumisen synti repussaan?
Taiteilijat ovat yhteiskunnan kulttuurinen vähemmistö, jonka puolustamisesta ei irtopisteitä se virtuaalinen ”tavallinen kotkalainen” jaa. Ja jotkut niistäkin, jotka muuten yrittävät pysytellä kehityksen kelkassa, suhteessaan taiteeseen ja kulttuuriin jököttävät hyytyneissä asenteissaan eivätkä suostu niitä päivittämään.
Pelkästään markkinavetoinen päätöksentekokulttuuri ei tietenkään taiteelle lämpene. Se kun saattaa ravistella luutumia ja hyytymiä. Ja muistuttaa, että ihmisellä on hyvä olla elossa myös aistit ja sielu ja eettinen arvopohja.
Leena-Riitta Salminen
Olisiko se silla lailla, että ihmiset on opetettu Maslowin tarvehierarkiaan niin, että he ajattelevat taiteen olevan vain se viimeisin herkku, mitä ihminen tarvitsee elääkseen. Oikeastihan se on niin, että huippuun viritetyssä yhteiskunnassa tehoja otetaan pienistä marginaaleista, jolloin hyvinvoiva yhteisö hyödyntää myös hierarkiaportaikon yläpäätä, eli taidetta.
matti