Kuukausiarkisto lokakuu, 2010

Hirveän kaunista

maanantai 25. lokakuuta 2010

Päivi: Mikä sinusta luonnossa on kaunista?

Matti: Yksinäisyys.

Päivi: Minusta jylhää kauneutta on paljon, vaikka meri ja suo. Romanttista kauneutta on sitten esimerkiksi hellepäivä, heinät ja sinisiivet tai pakkasyön kuutamo. Kokemukseen liittyy ei välttämättä yksinäisyys, mutta hiljaisuus.

Matti: Yksinäisyydellä on sosiaalisen median aikakaudella negatiivinen varaus, mutta ainakin minulla kaikki aistit virittäytyvät luonnossa äärimmilleen, kun koen sitä yksin. Olen nähnyt maailmalla paljon nättejä juttuja, mutta matkassa on ollut muitakin. Syvimmät kauneusarvet olen saanut niistä hetkistä, joita ei ole tarvinnut paikan päällä jakaa muiden kanssa.

Päivi: Otatko valokuvia siitä, mistä kauneusarvet syntyvät?

Matti: Otan luonnossa kuvia, mutta ne ovat dokumentteja, mikä tarkoittaa jotain aivan muuta kuin kauniita asioita. Olen alistunut siihen, että luonnossa saadut esteettiset kiksit ovat jakamattomia. Jos rupean tulilla kertomaan passikokemuksiani jahtikavereille, syntyy hiljaisuus. Vain tuli ritisee grillimakkaroiden alapuolella. Kaupungissa kokemusten kelaaminen jää tarinan asteelle, ja sehän on vain varjo siitä, mitä metsässä on koettu.

Päivi: Kappas, me ollaan jostain samaa mieltä! Tai ainakin me toimimme samalla tavalla. En minäkään kuvaa. Vedän henkeä ja muistikuvaa sisuksiini, mutta en käytä kameraa. Tosin kamera ei edes toimi. Se on verkkokauppaostos, ja kun se turhan äkkiä sanoi itsensä irti, kukaan ei osaa tehdä sille mitään.

Matti: Oletko huomannut, että luonnossa on voimapaikkoja? Käsite on luontokuvaaja Juha Taskisen. Kyseessä on paikka, jonka miellyttävyyttä ei voi tyhjentävästi selittää esteettisten arvojen kautta. Tällainen paikka huokuu jotakin, joka saa olon tuntumaan hyvältä.

Päivi: Olen huomannut, että on paikkoja, joihin on mentävä yhä uudestaan. Se voi olla ihan pieni paikka, vaikka jokin tietty kivi tai kivien väli. Mutta missä kulkee estetiikan raja? Mikä on miellyttävää ja voimaa antavaa mutta ei esteettistä?

Matti: Estetiikka on kauneuden kieli, joka rakentuu merkkijärjestelmistä. Se siis rakentaa ymmärrettävään muotoon jotakin, jota ei ilman käsitteellistä tasoa voisi jakaa. Aina välillä meille markkinoidaan tällaisia käsitteitä kuin voimapaikka tai alkuvoimainen. Näin tehdään, kun halutaan hunnuttaa jotakin käsitteiden tuolle puolen. Olen varma, että joku on käsitteellistänyt Taskisen voimapaikankin. Onneksi en ole tästä tietoinen, joten voin näissä voimapaikoissa kokea jotain käsittämätöntä.

Päivi: Estetiikassa on kahden luokan kauneusteorioita. Objektivistisen teorian (tai objektivististen teorioiden) mukaan kauneus on teoksen ominaisuus, ja se on kohteessa olemassa arvioivasta havaitsijasta riippumatta. Subjektivistisen teorian, nykyään vallalla olevan, mukaan ”kauneus on katsojan silmässä”, eli esteettinen arvokokemus liittyy tarkasteltuun kohteeseen vasta, kun tarkastelija liittää sen siihen. Niinpä minusta on ihan hyvä kysymys, onko kauneuden kokemus eri juttu kuin miellyttävyyden ja voimaannuttavuuden kokemus. Kun ajattelen yksiä tiettyjä rantakiviä, joille minun pitää välillä kavuta ja joiden liepeillä pitää välillä notkua, mietin, miksi ne ovat merkityksellisiä. Ne ovat muisto lapsuudesta. Onko järkäleissä esteettinen ulottuvuus? Vai palauttavatko ne joitakin haipumia kauan sitten kadonneesta?

Matti: Ymmärrän yskäsi. Minusta hirvi on kauneimmillaan nyljettynä kinnerpuussa. Sellainen esteettisyyden kokemus on muutakin kuin kauniita värejä.

Tags: , ,
Aihe: Aiheeton | 1 kommentti »

Isoveljen painos päivitykseen

maanantai 18. lokakuuta 2010

Matti: Uskotko e-sisältöihin ja lukulaitteisiin?

Päivi: Joo. Miksen uskoisi? Mutta uskon myös paperiin.

Matti: Pidin toissa viikolla kädessäni ensimmäistä kertaa lukulaitetta, ja minusta tuntuu, että siinä on laite, jota meikäläinen tulee käyttämään.

Päivi: Kun kysyit, uskonko e-sisältöihin, niin kysynpä takaisin. Uskotko, että sähköinen muoto tekee sisällön sähköiseksi? Kirjallisuudentutkimuksen perustotuuksiahan on, että muoto ja sisältö ovat samaa.

Matti: Hyönteistutkijoiden ininää! Sisältö toimii, olivat kannet digitaalia peittävää muovia tai kovaa paperia. En usko, että kukaan sietää 10 vuoden päästä vapaaehtoisesti kirjaa, jossa on vasen ja oikea sivu vierekkäin, jos vaihtoehdossa on kaikki samalla sivulla. Vuoteessa lukemisen ergonomia paranee kymmenenteen potenssiin.

Päivi: Mitä hyttysiä sinä nyt kuuntelet? Tuo muoto-sisältöhuomautus oli vitsi, nokkeluutta, hauskaa… Mutta oli huomautuksessani vakavakin pointti. Kysyit, uskonko e-sisältöihin. Kun kerran puhuit e-sisällöistä, niin kysyin ja kysyn: uskotko, että formaatin muutos vaikuttaa sisältöön?

Matti: Hirvikärpäset pörisevät, ja kotona ollaan ihan shokissa, kun hirvikärpäsiä ryömii viikonlopun jälkeen eteisen matollakin. Mutta sisältöön: tein itse blogin toissa viikonloppuna. Päivitin sen ensimmäisen kerran vielä samana päivänä ja toisen kerran vielä seuraavanakin päivänä. Tämä on sähköisissä medioissa mahdollista. Toisaalta tiedän, että kirjailijoita ahdistaa e-sisältö. Sitä kun olisi niin helppo jälkeenpäin korjailla. Substanssin luovutus tulee vaikeutumaan. Mutta virke on virke, oli se paperilla tai sähkönäytöllä.

Päivi: Mistä tiedät, mikä kirjailijoita ahdistaa! Tai kuinka suurta osaa kirjailijoista. Painettu kirjakin on voinut olla eri painoksissa erilainen – korjailtu, muuteltu tai sensuroitu laitos.

Matti: Tietokirjojen kustantaminen varmaan hyytyykin lähitulevaisuudessa, koska printtipainosten päivittäminen on kallista. Tämä muutos tekee toivottavasti hyvää myös koululaisille, joiden ei tarvitse ostaa joka vuosi uusia kirjoja. Riittää, kun isoveljen painos päivitetään. Kuvittele, mitä säästöjä tästä koituu julkishallinnolle: kunnille ja valtiolle!

Päivi: Ei päivittäminen silti ilmaista ole. Tietotyö joka tapauksessa maksaa.

Matti: Tietenkin liikevaihtoa pitää olla. Mutta eipä tarvitse metsiä pellottaa sen takia, että saataisiin seuraavaan painokseen lisää uhanalaisten otusten nimiä.

Päivi: Oletko sinä luonnonsuojelija?

Matti: Henkeen ja vereen. Sähköinen sisältö pelastaa meidät vielä monesta. Jos printtimedia hyytyy, eivätkä pekkariset polta kaikkia risuja lämmön vuoksi, saamme Suomeenkin vielä metsiä, joissa ei ole nykyisiä metsäpeltoja suurpetojen ja hirvieläinten mellastettavaksi.

Päivi: Sanopas tuo nyt vähän selvemmin.

Matti: Metsänhoito on muuttanut Suomen metsäalueet poikkeuksia lukuun ottamatta talousmetsiksi, joiden tarkoitus on palvella suomalaista metsäteollisuutta. Tällaiset metsäpellot ovat synnyttäneet ekolokeroita, jotka suosivat suurpetoja ja hirvieläimiä.

Päivi: Ja hirvikärpäsiä. Yäk.

Aihe: Aiheeton | Ei kommentteja »

Prosentti tai edes periaate

maanantai 11. lokakuuta 2010

Päivi: Mitä mieltä olet Kotkan teknisen lautakunnan linjanvedosta, että prosenttiperiaatteen kaltaisesta taiteenostosta luovutaan?

Matti: Tekevälle sattuu! Valvonta on pettänyt. Ei kai tätä ihan näin voida yliviivata. Valtuusto varmaan viimeistään oikaisee tällaiset harhaoppiin perustuvat päähänpistot.

Päivi: Joku jo iloitsi kaunapalstalla eli tekstareissa, että vihdoin joku älysi poistaa rahaa. Taustalla tuntuu olevan ajattelu, että kaikki kulttuuri ja taide on jotain ylimääräistä, johon pistetään rahaa sitten, kun kaikkea muuta on ihan varmasti tarpeeksi ja vähän päälle. Silloin kun tekninen lautakunta vaali sivistystä, se näki, että taide on osa elämää ja se saa maksaa sovitun verran eli pienenpienen osan kokonaiskustannuksista. Miksei ylimääräisen karsinnassa kukaan keksi, että ei asvaltoida pihaa tai ei hankita ovenkahvoja tai ei päällystetä lattiaa?

Matti: Piippusavun juurella kasvanut paperikansa ei ymmärrä, että kulttuurihankinnat luovat liikevaihtoa ja sitä kautta hyvinvointia.

Päivi: Joo, ja nuo esimerkiksi kouluihin hankitut teokset ovat arvokas teko sinänsä, ilman mitään bisnesajattelua. Ympäristön esteettisyydellä on arvonsa.

Matti: Omituista tässä on se, että vain kuvataidesihteeri ja muutama poliitikko ovat älähtäneet. Kotkan taiteilijaseuran suunnasta ei ole kuulunut pihahdustakaan. Eivätkö tällaiset poliittiset, kauaskantoiset asiat liikauta sitä mitenkään?

Päivi: Juttelin erään taiteilijan kanssa asiasta. Hän totesi, että kun karsinta näyttää liittyvän homekoulujen korjaamiseen, taiteilijat eivät ole halunneet nostaa isoa älämölöötä. Tai en nyt ole ihan varma, että siteeraan edes puolitarkasti. Toinen kysymys tietysti on se, saadaanko epäonnistuneet koulurakennukset kuntoon ja riittääkö väärien teknisten ratkaisujen korjaamiseen rahaa, jos esimerkiksi Kotkaan ei ikinä osteta ensimmäistäkään taideteosta. Sinänsä ymmärrän, että taiteilijat eivät huuda tässä kovalla äänellä. Huuto saisi helposti leikkaajat ja kaunapalstakriitikot asettamaan vastakkain lasten terveyden ”ylimääräiset hömpötykset” – vaikken sen niin pitäisi mennä. Siis toisaalta en ymmärräkään. Nyt tarvittaisiin sivistynyttä perustelua ja julkistettavaa ajattelua, miksi taidetta kuitenkin on syytä hankkia. Yksi työtoveri muutenkin kommentoi juuri, että päättäjät, jotka keksivät kokouksessa ratkaisun eivätkä pysty puntaroimaan sen seurausten kauaskantoisuutta, pitäisi saattaa edesvastuuseen. Siteerasinkohan taaskaan edes puolitarkasti?

Matti: Kulttuurin puutostila on kuin homealtistuminen: perästä kuuluu. Saatanan tunarit, sano!

Päivi: Homealtistumisesta hyppään toiseen asiaan, hyppääminenhän kannattaa aina, vai mitä! Tai tuosta kulttuurin puutostilasta on kyse, ainakin aasinsiltaa pitkin kopotellen. Suomen arvostelijain liiton lehti Kritiikin uutiset väitti – tai yksi lehden kirjoittaja väitti – sanomalehtien kulttuuriosastojen käsittelevän ihan muuta kuin kulttuurin ydintä. Muka-kulttuurisivut ovat talous- ja viihdesivuja, enintään. Hänen mielestään kulttuurisivuja tehdään nykyään niille, jotka eivät ole kiinnostuneita kulttuurista. Setvitään rahaa, myyntilukuja, artistien edesottamuksia ja kaikkea muuta, mutta ei taiteen merkitystä eikä taideteosten laatua. Toivotaan, että ei-kulttuuri-ihmiset tarttuisivat johonkin täkyyn. Ei välitetä niistä, jotka olisivat kiinnostuneita kulttuurista. Mitäs sanot?

Matti: Joku viisas on sanonut, että viihde on parhaimmillaan taidetta. Luin tämän jostain viihdekirjasta hiljattain… kyllä tuossa väitteessä on vinha perä. Sanomalehden kulttuuriosastossa on helppo piiloutua journalistisen osaamisen taakse ja kirjoittaa byrokratiauutisia taiteen toiminnoista. Paljon vaikeampaa on mennä taiteen sisään. Tässä kohtaa voisin ripittää myös taiteilijoita itseään. Haluaisin kuulla artisteilta enemmän selväkielistä tekstiä omista töistä. Ei kulttuuritoimittajakaan pysty kaikkea itsenäisesti lukemaan. Taiteilijan pitää avittaa, jos hän haluaa viestinsä ehjänä lukijan syliin.

Päivi: Kritiikin uutiset tietysti huusi kritiikin perään. Ja esseemäisten kritiikkien perään. Näkemyskirjoittelun perään. Perusteltujen mielipiteiden perään. Ja sen, että kaikki ei törähdä kuin yhdestä torvesta.

Matti: Elinkeinoelämän valtuuskunnassa on nykyisin vähän samanlaista ilmaa kuin Kritiikin uutisissa.  Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunenhan (entinen kulttuuritoimittaja, taisi olla jonkun lehden päätoimittajakin) kirjoitti viime viikolla kokeneensa porvarillisen taidenautinnon Helsingin kaupunginorkesterin vinguttaessa Chopinia Finlandia-talolla. Tällaisen taidestagnaation peräänkö tässä nyt huudellaan?

Päivi: Miten sinä nyt kritiikin peräämisen pyöräytit taidestagnaatioon! Älä vastaa.

Tags: , ,
Aihe: Aiheeton | 2 kommenttia »

Hyppääminen kannattaa aina

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Päivi: Mitä olet lukenut viime aikoina?

Matti: Luin juuri Pelle Miljoonan romaanin Kreuzberg. Suosittelen laitapuolen romantisoijille.

Päivi: Siis niille, jotka romantisoivat laitapuolta? Vai niille, jotka ovat siellä ja romantisoivat?

Matti: Pellen kirjaa lukiessa tuli taas kerran mieleen, miten mukavaa on tuolissa lukea romaanihahmojen vaikeuksista. Se on melkein yhtä mukavaa kuin vahingonilo.

Päivi: Minä luen paraikaa Anna Janssonin dekkaria Svart fjäril. Janssonin poliisi Maria Wern muuten liittyy kohdakkoin tv:n rikostenselvittäjiin. Uusista kirjoista tuoreimpia lukukokemuksia on Matti Larjavaaran Ketunmorsian. Pidin kirjasta. Hauskutin taannoin muutamia työpaikan nuoria naisia lukemalla ääneen romaanin eroottisia kohtauksia. Ne kyllä ovat ihan hirveitä, eivät tekoina vaan kuvauksina.

Matti: Jos lukisin piireissänne eroottisia kohtauksia Pellen Kreuzbergistä, hauskuus loistaisi nuorten naisten parissa poissaolollaan.

Päivi: Mistäs sinä tiedät, mille me nauramme ja miksi!

Matti: Leskisen mainiosti esittämän Luolamies-monologin jälkeen luulen tietäväni tasan tarkkaan, mille naiset hihittelevät. Miehille tietenkin!

Päivi: Millekäs sinä naurat?

Matti: Vahingonilo on ihmisen iloista puhtain. Naisille en uskalla nauraa, mutta joskus on vaikeaa, kun naishenkilö ajautuu tilannekoomiseen tilanteeseen.

Päivi: Kerro esimerkki!

Matti: Aihealue on tabu. Tällaisista aiheista ei mies voi länsimaisessa valtiossa julkisesti puhua. (Miettii kuumeisesti toista aihetta.) Aiotko lukea Mikael Jungnerin Outolintu-elämäkerran?

Päivi: En tiedä. En kai. (Miettii myös.) Mutta onko meidän kulttuurissamme tabuja? Ihmisethän puhuvat vaikka mitä julkisestikin ja vielä valehtelevat kaupan päälle.

Matti: Uskonto on vanha tabu, joka nykyisin tarkoittaa sitä, että luterilaisuutta voi pyöritellä miten tahansa, mutta islaminuskon kanssa pitää olla äärimmäisen varovainen. Maahanmuuttopolitiikka on tabu, vähemmistöt, rodut… onhan näitä vaikka kuinka paljon. Siinä sitten valehdellaan niin, että korvat heiluu koko ajan.

Päivi: Se on totta, että islamin kritiikki on paljon vaikeampaa kuin kristinuskon, siitä ovat älähtäneet vapaa-ajattelijatkin. Mutta johtuuko vaikeus mielestäsi siitä, että haluamme Suomessa olla kohteliaita ryhmälle, joka on meikäläisittäin vähemmistö? Vai islamin pelosta? Vai vihamieliseksi leimautumisen pelosta? Vai välineiden puutteesta?

Matti: Brändihän tämän takaa löytyy. Meidän pitää kumartaa joka suuntaan, että ekonomeilla olisi tasaisemmat kädenpuristusalustat maailmalla.

Päivi: Miten niin? No, onko sinulla henkilökohtaisia tabuja — muita kuin tuo, että naishenkilön tilannekoomista tilannetta ei sovi analysoida? Minulla on. Pölötän paljon, mutta kaikkea ei mielestäni sovi kailottaa kaikille eikä kaikesta puhua kaikissa paikoissa. Tyrmistyin kesällä, kun olin matkalla ja aamiaispöydässä jouduin kuuntelemaan matkanjärjestäjän edustajan vessajuttuja. Jos ja kun puhun jotakin muista ihmisistä, vaikka hyvääkin, vilkaisen selkäni taakse, ennen kuin sanon nimiä.

Matti: Luulen, että tietty määrä tabuja tekee ihmiselle hyvää. Jos ei ole rajoja, ei ole aitoja, joiden yli on hauska hypätä.

Päivi: Hyppääminen kannattaa aina. Ruoho vihertää.

Aihe: Aiheeton | Ei kommentteja »