Matti: Loma-aika parhaimmillaan: Onko kamerassasi vielä viimekesäinen rulla, vai kuvasitko rullan täyteen?
Päivi: Kamerassani on paristot jumissa ja kortti sisällä. Kortin saan ulos mutta en otettuja kuvia kortista. Ei kukaan valokuvaaja eikä mikään kameraliike osaa auttaa, ei ainakaan kukaan eikä mikään, jolta olen kysynyt. Verkkokauppaostos. Arvaa, muistanko mistä se on.
Matti: Meikäläisellä tulvahti vanhan hyvän ajan muistot mieleen, kun venäläinen turisti pyysi ottamaan kuvan hänestä ja Kotkan kirkosta. Kaverilla oli 35-millinen kinokamera. Kamera pelasi erinomaisesti, tietenkin.
Päivi: Joskus nuorena kannoin mukanani järjestelmäkameraa ja vaihto-objektiiveja (ja varmaan varafilmiäkin) ja kuvittelin harrastavani valokuvausta. Otinkin kuvia, joita kehtaan katsoa yhä. Sitten minusta tuli laiska, eikä osaaminen ainakaan kehittynyt. Kyllä minä sen venäläisen turistin ja Kotkan kirkon osaisin kuvata, mutta kaiken kaikkiaan käytän kameraa harvakseltaan. Jos eteen tulee jotain upeaa, minulle on tärkeämpää katsoa ja nähdä kuin räpsäistä kuvaa.
Matti: Digitaalikamerat ovat muuttaneet kotipuolessa kuvakulttuurin totaalisesti. Paperisia valokuvia ei tehdä enää juuri lainkaan. Kaikki – ja sitä on paljon – roju on digitaalibitteinä tietokoneella ja varajärjestelmissä. Eihän niitä tule katsottua kuin lataustilanteessa.
Päivi: Kuvia otetaan hirveästi. Mutta mitä jää jäljelle? Millaisia arkielämän, tavallisten ihmisten ja kotien kuvia on myöhemmin kenenkään ihmeteltävänä?
Matti: Meillähän on työkaveri, joka tekee lomamatkakuvistaan kirjoja. Homma pelittää netin kautta, ja sen mitä olen näitä tekeleitä selaillut, niin pitää tunnustaa: erittäin hyvältä näyttää!
Päivi: Minun piti hyödyntää ideaa. Tarkoitus oli tehdä yksistä juhlakuvista juliste, sillä ei niitä ollut kirjan vertaa. Toteutusidea muhi päässä, ja sitten se hiivatkin kamera tilttasi.
Matti: Missä pidät vanhan hyvän ajan paperikuvia? Kai sinulla on negatiivitkin tallella!
Päivi: Oikein huonosti hoidettu homma. Negat joko hävitetty tai haalistumassa tai ainakin naarmuuntumassa. Kuvat läjissä siellä ja täällä. Albumeja tein vielä silloin, kun lapset olivat pieniä. Parhaimmillaan olen kirjoittanut tarinoita tai vähintään kuvatekstejä, joista selviää, kuka ja mitä ja missä ja milloin ja miksi.
Matti: Piilotetut kuvat ovat yksi asia, toinen on esillä olevat: Onko sinulla lainkaan perhevalokuvia kotona näkyvillä?
Päivi: On. Esimerkiksi hienot kuvat isovanhemmistani. Ja sitten joitakin kuvia omasta perheestäni.
Matti: Rippi- ja ylioppilaskuvia… perhepotretti puisen sukellusveneen edessä. Ja toistakymmentä ”trofeekuvaa” nitistetyistä kaloista ja elukoista ”miestenvessassa”.
Päivi: Otatko lomakuvia? Jos otat, millaisia?
Matti: Matkalla on kamera mukana, ja silloin tähtäilen kuvallisesti korkealentoisia kohteita, eli perhettä eriskummallisia taustoja vasten. Mökillä kamera on kellon ja kännykän vieressä sisällä piilossa. Suuret taiteelliset otokset syntyvät metsästys- ja kalastusreissuilla. Ensin pitää vain saada saalista, vasta sitten tulee kuvattavia kohteita.
Päivi: Minä vain painan mieleeni perheenjäsenet eriskummallisissa taustoissaan. Tai no, on minulla kännykässä muutama otos. Ja kännykän taustakuvana kissamme Onni.
Matti: Kotivalokuva on todiste, ei siitä seinätauluksi ole. Mestarivalokuvaajat ovat sitä varten, että heiltä hankitaan valokuvataidetta.
Päivi: Jututin joku viikko sitten yhtä mestarivalokuvaajaa. Hän ei ainakaan haastattelussa halunnut tehdä eroa dokumentin ja taideteoksen välille. Myös hyvän ja huonon kuvan eron hän jätti katsojan päätettäväksi.
Matti: Vaikeaksi menee. Nykyisin mattimeikäläinenkin osaa käsitellä valokuvia niin, että ne näyttävät teknisesti upeilta. Jos vielä substanssikin osuu kohdilleen, niin miten näitä valokuvia enää arvottaa?
Päivi: Jos Matti Meikäläinen tai Tieaho ottaa hyvän kuvan, niin hyväksihän se pitää arvottaa. Ja jos tunnustettu mestari ottaa huonon, niin huonoksi. Jos taidekuvaaja tekee teknisesti kömpelön, vaikka tarkoituksellisesti, ja sisällöllisesti avautumattoman, ainakaan minun ei tarvitse tykätä siitä. Tällä toteamuksella en tarkoita, että ajattelisin taidekuvaajien yleensä toimivan noin.
Matti: Abstraktiset kuvakikkailut jätän omaan arvoonsa, mutta kyllä arkisestakin tilanteesta voidaan tehdä valokuva, joka pysäyttää ja jää mieleen lopuksi ikää. Kuten esimerkiksi se Hannes Heikuran otos Mika Myllylästä, kun tämä vetelee porkkien kanssa avosuolla.
