Kuukausiarkisto maaliskuu, 2010

Politiikassa olisi tilaa ehtoopuolen artisteille

maanantai 29. maaliskuuta 2010

Matti: Näyttelijät pysyttelivät poissa lavoilta viime lauantaina. Mitenhän muut taiteilijat voisivat ajaa asiaansa entistä tehokkaammin tässä akt-orientoituneessa markkinatalousmaassa?

Päivi: Ne, jotka eivät saa kuukausipalkkaa, joutuisivat joka tapauksessa valitsemaan toisen keinoin kuin ”tänään en tee töitä”. Miksikäs sinä minua viikko sitten moititkaan, pragmaattiseksi realistiksi, viheliäiseksi? Olenko taas sellainen? Minusta tuntuu, että vastaukseni olisivat taas pessimismin sävyttämiä. Jos minulla olisi hyviä ehdotuksia, miten taiteilijat ja muut humanistit saisivat asemaansa parannetuksi, myisin osaamistani.

Matti: Tässä on paradoksin vahva maku. Taide ottaa aina kantaa ympäröivään yhteiskuntaan, mutta taiteen tekijät ovat itse täysin aseettomia omassa asiassaan, elleivät sitten työskentele näyttelijöiden tapaan työnantajan palveluksessa.

Päivi: Paradoksithan ovatkin ajattelun suola. Ne vain näyttävät järjettömiltä, mutta niissä on oivaltava totuus.

Matti: Voisiko se olla niinkin, että taiteentekijä pystyy ottamaan taiteessaan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin niin laittamattomasti juuri siksi, että hän on itse sivussa.

Päivi: Voi olla. Jos taiteilija on vahvasti leimautunut muuhun rooliin, vaikkapa ay-jyräksi, poliitikoksi tai bisneshaiksi, taiteilijuus uhkaa jäädä varjoon. Heti sitten keksin poikkeuksia: kyllä minä pidän Claes Anderssonia myös hyvin hyvin vakavasti otettavana taiteilijana.

Matti: Claes on sellainen lutunen kotilääkäri. Ei tulisi mieleenikään mennä kuuntelemaan kaverin pianon plinkuttamista saati että lukisin hänen runojaan.

Päivi: Tulisin just sun huoneesees lausumaan Andersson-mollausta, jos osaisin sen ulkoa. No eipä tietenkään ole käden ulottuvilla runokirjaa, josta lopottaisin, miten mahdoton tyyppi on Andersson-niminen mies. Hieno runo.

Matti: Kun runoilija rupeaa poliitikoksi, hän ei enää kerro mitä näkee ja ajattelee. Hän alkaa tyrkyttää omaa vaihtoehtoaan. Ei kiitos.

Päivi: Tuo on juuri se ajatus, jonka esitin pari repliikkiä sitten. Mutta uskon poikkeuksiin, jos poikkeukset osaavat istua eri aikaan eri jakkaroilla.

Matti: Okei, olihan kansanedustaja Juha Mietokin aikanaan hyvä hiihtäjä.

Päivi: Ja Tanja Karpela kaunis missi. Meniköhän asiattomaksi!

Matti: Politiikka on tärkeää, ja siksi pidän siitä, että kaikenmaailman broilereitten lisäksi eduskuntaan työnnetään oman alansa entistä, aikansa elänyttä parhaimmistoa myös viihteestä ja urheilusta.

Päivi: Ei kai politiikkaan osallistumista voi rajata niin, että vain tiettyjen ammattien edustajat kelpaisivat. Ei viihde tai urheilu tai kulttuuri tai teollisuus… tai ja tai ole este osallistumiseen. Eikä kai kukaan järkevä ihminen arvostele politiikkaan lähtevän ammattitaustaa, vaan joissakin tapauksissa nostaa kysymykseksi sen, onko lähtijällä halua ja eväitä asioiden hoitamiseen.

Matti: En ajatellut tätä äänestäjien vinkkelistä. Jos urheilija väsyy tai taiteilija kuivuu aiheissaan, niin mikäs sen mukavampaa, kun siirto luottamustehtäviin. Sponsorien ulottumattomiin siirtynyt taiteilija tai urheilija saattaa olla hyvinkin ärhäkkää kansanedustaja-ainesta. Kyllä entinen hiihtosuuruus eduskunnassa on aina pirteämpi ilmestys kuin kunnallis- ja maakuntapolitiikan marinointikabineteissa uitettu poliittinen broileri.

Päivi: Kuinka paljon meillä nyt sitten noita pikakasvatettuja, muuta elämää kokemattomia poliitikkoja on? Ja alkuperäiseen kysymykseesi: miten sinun mielestäsi taiteilijat voisivat ajaa etujaan?

Matti: Kyllähän ne parhaat pyrkyrit eduskuntaan nopeasti kulkeutuvat. Niitä riittää kyllä. Ehkä meidän pitäisikin saada tällaisia ehtoopuolella olevia anderssonistisia artistiluonteita enemmän politiikkaan. Jos luomistyö artistisella puolella ehtyykin, niin politiikassahan olemme nähneet, että hyvälle luistelijalle riittää vähempikin substanssi. Ehkä kaikkensa antanut taiteilija pystyisi tuomaan vastuupolitiikkaan enemmän teräviä siveltimen vetoja kuin löysän manipulaatiojargonismin viljelijät.

Päivi: Yritän suunnistaa ulos tuosta kielikuvaviidakosta. Katsotaan, mistä itseni löydän.

Matti: Toivottavasti pian suunnistusrasteilta. Salon seudulla kuuluu rastikausi olevan jo aluillaan.

Penteleen Facebook-tunarit

maanantai 22. maaliskuuta 2010

Päivi: Olenko mielestäsi pessimisti, kun epäilen, että kotkalainen kulttuuriväki ei saa Stevecon Ankkuria eikä ihan heti mitään muutakaan vastaavaa paikkaa?

Matti: Olet pragmaattinen realisti, ihminen viheliäintä lajia.

Päivi: Joku älähti tekstaripalstalla: ”Ankkuri Rubiconille ennemmin kuin kaupungin avustettaville taiteilijoille. Jokainen maksakoon tilansa itse.” Älähtäjä argumentoi väärin. Eivät taiteilijat ja muut kulttuurintekijät ole olleet vaatimassa ilmaisia tiloja, vaan he olisivat halukkaita vuokraamaan tarvitsemansa työ- ym. tilat kelvolliseen hintaan. Kulttuurijohtajan sijainen Seppo Grönvall osui taannoin huomautuksellaan asian ytimeen: eivät urheilijatkaan maksa käyttämistään tiloista kuin murto-osan niiden kustannuksista. Mutta tässä Ankkuri-keskustelussa minusta näyttää siltä, että 1) ruvetaan hinkumaan tiloja, jotka ovat menossa muuhun käyttöön; 2) ollaan kovin eri linjoilla siitä, mitä todella halutaan ja 3) ei osata yhdessä ajaa asiaa tarpeeksi lujasti, niin että tulosta syntyisi.

Matti: Kotkasta puuttuu nykyisin Kirjakahvilayhdistyksen tapainen toimija, joka aikanaan koordinoimalla koko kaupungin kulttuuriväen pelasti vanhan paloaseman. Romanttisena vanhan liiton miehenä tuntuu jotenkin siltä, että kulttuuritoimijoista on tullut Kotkassa yhteiskunta-asioista kiinnostumattomia tuottajia. Kaikenlaista sälää järjestää yksi jos toinen, mutta tähän ohjelmallisuuteen kaikki sitten jääkin.

Päivi: Ai, sinä olet sitä mieltä, että Kirjakahvilayhdistys pelasti vanhan paloaseman. Kotkan ympäristöseura on omasta puolestaan sitä mieltä, että se sen teki. Joillakuilla taas on vankka kanta, että ei sitä mikään uhannut – vaikka tuolloin vielä olikin voimassa asemakaava, että tilalle olisi saanut tehdä viisikerroksisen asuin- ja liiketalon. Mutta asiaan: vanhan liiton mies saattaa tällä kertaa olla oikeassa, topakka koordinaattori puuttuu.

Matti: Korjataan nyt tämä omituinen väärinkäsitys: Kirjakahvilan organisoima kansanliike lukuisine kulttuuriyhdistyksineen pelasti paloaseman. Sellaista kulttuuripuolen yhden asian liikettä ei ole tässä kaupungissa sen koommin nähty. Myös Kotkan työväenopiston rehtori Arto Laine teki kabineteissa asian puolesta hartiavoimin työtä. Ei paloasemaa millään valtuustoaloitteella tai kirjelmällä pelastettu. Joka toisin väittää, valehtelee.

Päivi: No, minä olen lukenut pöytäkirjatekstejä. Kaupunginhallitus päätti helmikuussa 1981, että rakennus säilytetään. Tekninen virasto totesi vielä edellisenä syksynä, että se ei keksinyt pytingille mitään käyttöä. Muutaman poliitikot olivat aktiivisia, muutkin kuin Tiusas-Pena. Uskon, että kansanliikkeillä oli merkitystä, niiden olemassaolo varjeli poliitikkoja tekemästä hölmöjä ratkaisuja.

Matti: Silloin olivat taiteilijat rautaa, ja poliitikot sompailivat kukin oveluutensa rajoissa miten parhaaksi näkivät. Nykytaiteilijat Kotkassa ovat paperia senaikaisten olliheinojen ja timopusien rinnalla. Kyllähän nämä uuden liiton sutkit toimijat baarissa uhoavat, mutta julkisuudessa he äkseeraavat kuten olympialaisedustajamme: mitään terävää ei sanota, jotta sponsori ei loukkaannu.

Päivi: Maailmasta on tullut toisenlainen. Toimittajatkin ovat arempia kuin ennen. Viime viikolla Kymen Sanomien lakkouutisten pääotsikko kertoi, että lakkolaiset mellakoivat Mussalon satamassa. Minusta pääotsikon olisi pitänyt kertoa, että työnantaja turvautui rikkureihin. Ottamatta kantaa AKT:n vaatimuksiin on päivänselvää, että se, joka menee tekemään lakkolaisten töitä, on lakonmurtaja eli rikkuri. Se taas on meidän nykyoloissamme poikkeuksellista.

Matti: Sopiiko free-näyttelijä Taisto Reimaluoto rikkurin muottiin, kun hän on sopinut vetävänsä monologinsa ensi lauantaina Kotkassa, vaikka näyttelijät Suomessa järjestäisivätkin työnseisauksen?

Päivi: Olen miettinyt sitä. Riippuu tietysti lakkorajoista.

Matti: Jos me siedämme osaamattomat räpeltäjät sataman teknisessä ja vaarallisessa työympäristössä, meidän on hyväksyttävä myös osaavan free-ammattilaisen toiminta teatterilavalla. Reimaluoto tuskin aiheuttaa vaaratilanteita katsomoon, ja sitä paitsi kaikki voittavat: teatterissa on esitys, Reimaluoto saa tavallista enemmän yleisöä, eikä hän kuitenkaan horjuta ammattiliittoon kuuluvien näyttelijöiden työtaistelua palkkojen ja inhimillisten työaikavaateiden parissa.

Päivi: En ota pontevasti kantaa, kun en tiedä sopimusten sisältöä. Mutta jos esimerkiksi me toimittajat olisimme lakossa, en katsoisi hyvällä yhdenkään Facebook-toimittajan palkkaamista tekemään meidän töitämme. Ja jos meidän työnantajamme olisi niin hölmö, että syyllistyisi sellaiseen, siitä luultavasti seuraisi mieletön jälkipyykki, jota pyöritettäisiin koneessa jos toisessa pitkään.

Matti: Kuten sanottu: ennen oli miehet rautaa, nyt on vaan pelkkää feisbuukkia!

Päivi: Ja laivat oli hiiohoi.

Kulttuurinkuluttaja AD-HD nukahti kesken

maanantai 15. maaliskuuta 2010

Päivi: Mitä tykkäsit Pekkas-tulkinnasta?
Matti: Okei, puhutaan siis Kotkan kaupunginteatterin Maailma alkaa vasta –näytelmästä. Paperitehtaanjohtaja Honkapää, eli Antti Leskinen näyttää lavalla aivan Mikael Persbrandtilta, joka näytteli boheemia rikosoikeuden professoria hienossa ruotsalaissarjassa Syyttömänä tuomittu. Ja mikä vielä parempaa, Saimi Helmistä näytellyt Miia Maaranen on kuin spitting image Katee Sackhoffista, joka näyttelee lentäjä Starbuckia Battlestar Galacticassa.
Päivi: Olivatko Honkapää ja Saimi mielestäsi kiinnostavia hahmoja? Tai muut?
Matti: Pidin kovasti siitä kohtauksesta, jossa lavasteriiputtimia, savuefektiä ja ääntä hyväksikäyttäen kuvattiin tehdassalia. Hieno illuusio! Tässä kohtauksessa paperi-insinööriä näyttelevä Esa Suvilehto kertoo puolessa minuutissa tyylikkäästi yhden ihmispolon koko elämäntarinan.
Päivi: Minustakin tehtaan rakentaminen oli hieno ratkaisu, hienointa, mitä lavalla toteutettiin. Olen nyt aavistelevinani vastauksistasi, että et ihan kauheasti innostunut näytelmästä. Minusta se oli komea — tai taisin kirjoittaa kritiikkiini sanan upea. Silti en ole sitä mieltä, että se olisi ihan kaikessa vastaansanomattoman täydellinen. Mietin kyllä esityksen aikana, ovatko kaikki henkilöt ja kaikkien henkilöiden tarinat tarpeen. En siksi, että näytelmästä tulee pitkä, vaan siksi, että näytelmän on pysyttävä ehyenä. Mielestäni.
Matti: Taidan olla kulttuurinkuluttajana melkoinen AD-HD, sillä nukahdin toisella puoliajalla hetkeksi. Torkkukytkimeni laukeaa, jos draama ei vedä mukanaan, vaikka ohjelmassa asiaa olisikin.
Päivi: Mikä nukutti?

Matti: Jos tässä esityksessä oli draaman kaari, sitä oli käsitelty niin älyllisesti, että putosin kärryiltä. Ja kun jänne katkeaa, joku putoaa. Tällä kertaa se olin minä.
Päivi: Istuimme ensi-illan jälkeen kuuden hengen seurueella juttelemassa (ja ravintola heitti meidät ulos, niin kuin kaikki muutkin asiakkaat, kun se meni kiinni niin aikaisin, vaikka houkuttelikin sinne teatteriyleisöä; tyhmää, tyhmää, tyhmää). No, seurueestamme yksi oli jokseenkin työlääntynyt esitykseen, kaksi oli aika lailla innoissaan ja kolme sitten jotain siltä väliltä.
Matti: Tämän esityksen ongelma lähtee käsikirjoituksesta. Onkohan dramatisoinnista vastaava Seppo Parkkinen kunniottanut nyt liikaa vainajaa eli Toivo Pekkasta. Näytelmähän perustuu Pekkasen teokseen Jumalan myllyt (1946), jonka kirjailija teki päivittäessään kaksiosaisen romaaninsa Isänmaan ranta (1937) ja Ne menneet vuodet (1940).
Päivi: Parkkinen on kyllä mahduttanut näytelmäkäsikirjoitukseensa Pekkasesta vaikka mitä. Mutta mielestäni hän on tehnyt tyylisiirron. Jumalan myllyt on realistissävyistä Pekkasta (siinä määrin kuin Pekkasta sopii realistina pitää), mutta Maailma alkaa vasta muistuttaa olemukseltaan jotain Mustaa hurmiota tai Täyttyneiden toiveiden maata, sisältää paljon abstraktia ja absurdia. Tämän sanon sillä varauksella, että en ole ihan eilen lukenut kaikkea Pekkasta.
Matti: Kirjailija Matti Mäkelän mukaan Isänmaan ranta on suomalaisen kirjallisuuden hienoin lakkoromaani. Lakkojohtaja Helmisen lapsiin keskittyvä Ne mennet vuodet –teos puolestaan keskittyy Helmisen lapsiin, ja tässä kohtaa esityksen dramaturgia karkaa maailman tuuliin. Kirjahan ei ollut Pekkasellekaan voitto. Hän taisi menettää siinä sen, mitä Isänmaan rannassa oli saavuttanut. Työväestön lakkotunnelmien kuvaaja sensuroitiin perhetarinan kertojaksi. Tämä kaikki näkyy lavalla: paskasta ei tule marmeladia, vaikka mitä tekisi.
Päivi: En erityisemmin välitä paskasta enkä marmeladista.
Matti: Maailma alkaa vasta on ajankohtaisuuteen vetoava epookki, jossa kahden eri sukupolven tarinat on draamallisesti yhdistetty enintään tyydyttävällä tavalla. Epookissa pitää olla loppuratkaisu. Tässä esityksessä minulle jäi tunne, että esitys katkaistiin kesken kolmen tunnin jälkeen. Olisiko se pitänyt katkaista jo puoleentoista tuntiin?
Päivi: Ei olisi pitänyt. Eikä minulle jäänyt tunnetta, että katkaistiin kesken. Minusta palvelukseenastumismääräykset olivat liikuttava loppu. Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi.
Matti: Kun teatteri puhuttaa, se toimii. Onneksi olkoon!

Missä viipyy miestenpäivä?

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Matti: Missä viipyy kansainvälinen miestenpäivä?

Päivi: Ööö… Mitä haluaisit nostaa keskusteluun sen avulla? Kuvittelen, että tasa-arvoasioita.

Matti: Enhän minä tässä mitään naisten kaunotiedekulmaa ole hakemassa, herranen aika sentään! Olen huolestunut siitä identiteetistä, johon suurten ja vähän nuorempienkin ikäluokkien miehet on Suomessa kasvatettu.

Päivi: No nyt en taas ymmärrä, mistä kaunotiedekulmasta puhut. Kasvatus tietenkin on yksi osa tasa-arvoa. Mihin suuntaan suurten ja vähän nuorempienkin ikäluokkien miehet sitten on kasvatettu, sinun mielestäsi?

Matti: Mies ei lyö naista (eikä nainen miestä), mies vaihtaa autoon renkaat, paikkaa pyöränkumin, nauttii alkoholista naista enemmän, ei vaihda mielipidettä kolme kertaa päivässä, osallistuu maanpuolustustalkoisiin asepalveluksen muodossa, tekee nurkumatta työnsä, ei pelkää hikeä eikä iskuja, ei selitä tekemättömiä töitä… muun muassa.

Päivi: Oliko tuo huolenaiheiden lista vai tavoitteiden lista? Vai realiteettien? Minä en kannata pakollista asepalvelusta, en missään tapauksessa (mutta sen sijaan kannatan sitä, että armeija ei ole varsinaisesti vapaaehtoinen, koska jos sinne menisivät vain ne, jotka haluamalla haluavat, se keräisi kaikki höyrypäät). Minun mielestäni mieskin saa pelätä iskuja, koska ketään ei saa lyödä, edes henkisesti (no, hyväksyn kamppailulajit, ja olen esimerkiksi kerran motannut, siis lyönyt, junassa ihan vierasta miestä, kun tämä käpäili ohimennessään, ja olen joskus sanonut kiusanhengistä kärsiville, että lyö takaisin, mutta en pidä sitä oikeana ainakaan periaatteessa). Miksi mies nauttii alkoholista enemmän kuin nainen? Vai tarkoititko, että mies nauttii alkoholista enemmän kuin naisesta?

Matti: Alkoholi on vain väline. Nainenhan on jumalatar!

Päivi: En usko.

Matti: Kyllä se on pelkkä väline. Mitäpä muutakaan?

Päivi: En usko jumalattaruuteen.

Matti: Tässä se nyt huomataan: miestenpäivää tarvitaan, kun naiset eivät kunnioita entisiä arvoja ollenkaan.

Päivi: Uskotko selvärajaiseen sukupuolijakoon?

Matti: Ympäristötekijät vaikuttavat, ja internet ja kivikautisemmatkin mediat ovat mahdollistaneet sen, että eriskummallisuudet ovat päässeet entistä paremmin esille. Vähemmistöt tarvitsevat tukea, mutta ne myös sotkevat perinteistä arvomaailmaa. Uskon, että instituutio, jossa on yhteiset arvot, toimii paremmin. Tämä pätee niin mikro- kuin makrotasollakin. Pidän tuosta käsitteestä selvärajainen sukupuolijako.

Päivi: Minä en usko siihen. Ihmiset ovat sellaisia kuin ovat.

Matti: Et usko yhteisiin arvoihin vaan eriarvoisuuteen?

Päivi: En usko selvärajaiseen sukupuolijakoon. Paitsi pääsääntönä.

Matti: Maailma muistuttaisi enemmän Alvar Aaltoa, jos miehet olisivat miehiä ja naiset jumalattaria.

Päivi: En minä halua maailman muistuttavan Alvar Aaltoa. Miksi jonkun miehen pitäisi olla maailman malli?

Matti: Alvar Aallon funktionalismissa yhdistyy viehkeällä tavalla miehinen toiminnallisuus kaunotieteellisesti ymmärrettäviin, naisellisiin muotoihin. Hänen töissään on aina läsnä kova ja pehmeä.

Päivi: Voi herran pieksut rouvan jalassa!

Matti: Hyppää nykyaikaan Päivi! Alkuperäiskansojen, luonnonarvojen ja eriskummallisten artefaktien suojelun elimellinen jatko on pysähtyneisyyden ajan mieskäsityksen suojelu. Tässä ajassa, jossa aikamiehet keräävät päivittäin koiranpaskaa kaduilta, tarvitaan kipeästi perinteisen mieskäsityksen vaalimiseen pyhitetty päivä.

Päivi: Mitäs jos joku mies vierastaa perinteisen roolinsa kahleita?

Matti: Kellä kukkii mitäkin, ja siinähän kukkii: kaikki on mahdollista, mutta kaikkea ei voi saada. Eriarvoisuus on hyväksyttävää, mutta onnelliseen ja turvalliseen elämään tarvitaan yhteisiä arvoja. Kysymys kuuluukin: onko perinteisen mieskäsityksen sijaan tullut sukupuoleton arvokaaos, jossa poukkoillaan hektisesti sinne tänne ilman pitempijänteistä johtoajatusta? Vai onko olemassa joku uusi arvojärjestys, jonka ydintä ei meille vanhan liiton miehille ole tehty selväksi?

Päivi: Pistä almanakkaasi kv. miestenpäivä ja rupea selvittelemään, mikä on miehen arvo.

Matti: Funktionalismin ystävänä ehdotan suomalaiseksi miestenpäiväksi puolustusvoimain lippujuhlan päivää, eli kesäkuun neljättä. Näin saadaan kaksi härkästä yhdellä iskulla. Mutta tänään naistenpäivänä pyydän timorätymäisesti anteeksi jyrkkiä mielipiteitäni. Samaan hengenvetoon haluan onnitella teitä kaikkia maailman jumalattaria siitä, mitä olette vuosituhansien kuluessa tämän maailman kauneuden ja harmonian eteen tehneet. Enkä puhu nyt halpamaisesti ”naisellisesta lisäarvosta”, vaan kaiken olevaisen ytimestä. Kauan eläköön jumalainen nainen!

Hyvä artisti kauas kuuluu

torstai 4. maaliskuuta 2010

Matti: Pitäisikö meidän suostua siihen, että Kantolan edustustila luovutetaan yksityisiin käsiin?

Päivi: Ei.

Matti: Kyllä tässä on vahvasti koiramainen insinöörimaku suussa. Vastuuta ollaan taas sysäämässä yksityisten taholta julkiselle sektorille. Stora Enso on maailmanluokan metsätaloustoimija. Sen pitäisi ymmärtää, että yhteiskuntavastuu on muutakin kuin virkkeen kilinää toimintakertomuksessa.

Päivi: Onko sinun mielestäsi väärin, että sunilalainen omistajataho vetäytyy vai että Kotkan kaupunkia ei kiinnosta?

Matti: Sunila oli Sunila, mutta nyt se on fuusioitunut Stora Ensoon, joka on reilun 10 miljardin vuosiliikevaihdollaan maailman neljänneksi suurin metsäteollisuusyritys. Jos tällainen yritys ei kykene pitämään kunnossa erään tehtaansa takapihalla olevaa, arkkitehtuuristaan maailmankuulua, tönöä kunnossa, niin konsernin sisäisessä komentoketjussa on jotakin pielessä.

Päivi: Minä en oikein enää jaksa uskoa yritysten yhteiskuntavastuuseen. Yritykset eivät ole olemassa tuottaakseen paperia, valmistaakseen makkaraa tai harjoittaakseen viestintää, vaan tahkotakseen rahaa. Kun oma toimialakin on sivuseikka, yhteiskuntavastuu on huminaa tähtisumusta. Äh — miksihän minä olen näin tympeällä mielellä?

Matti: Siksi, että muistit taas yrityksen perimmäisen tehtävän. Sen tehtävä on yksinkertainen: ansaita rahaa. Mutta ansaintalogiikka ei ole nykymaailmassa enää aivan yksinkertainen asia. Se on monimutkainen kuvio, johon liittyy yhä useammin myös yhteiskuntavastuu. Mutta yhteiskuntavastuuta ei olisi, jollei se erilaisten mutkien ja kollektiivisen ymmärryksen kautta vahvistaisi yhtiötä rahantekoapparaattina.

Päivi: Ihmisillä ja ihmisten hyvällä ololla ei ole mitään virkaa.

Matti: Ei se näin yksinkertaista ole. Aivan kuten yritys myy itseään yhteiskuntavastuun keinoin, se saa työntekijästäänkin enemmän irti, jos renki on hyvässä vireessä.

Päivi: Mitä Kantolalle pitäisi tehdä?

Matti: Kyllä se taloudellinen vastuu pitäisi löytää Stora Ensosta, eikä kansalaisten verovaroista. Kantola on yhtiölle samanlainen kansallisomaisuus kuin Kotkan kirkko kotkansaarelaisille uskovaisille. Insinöörit koville ja säätiö pystyyn. Kantola on hieno kokonaisuus, ja pelkästään kabinettipuheissa ääneen lausuttuna olisi rikos ihmiskuntaa kohtaan, jos Kantola päästettäisiin täysin yhteiskuntavastuuttomiin yksityisiin hoteisiin.

Päivi: Oletko jo hahmotellut säätiön pohjan?

Matti: Vieritän säätiökaavailut sujuvasti kulttuuriasiankeskuksen vs. johtajalle Seppo Grönvallille, joka vetää Kantolan rahoitusmahdollisuuksia pohtivaa ryhmää. Kannustan Kotkaa vierittämään taloudellisen vastuun niin syvälle Stora Enson suuntaan kuin mahdollista.

Päivi: Kantola on palvellut viime ajat taiteilijaresidenssinä. Kuka siitä hyötyy?

Matti: Onhan Kantola vaikuttavuudessaan aivan toista kuin residenssiys vaikkapa jonkun Korelassa olevan rintamamiestalon yläkerrassa. Tyhjänähän Kantolaa ei voi pitää, joten säilyttäisin tämän residenssitoiminnon Kantolassa jatkossakin.

Päivi: Olen samaa mieltä, että jos taiteilija lähtee hakemaan vaikutteita toisista ympyröistä, majapaikan pitää olla stimuloiva. Rintamamiestalon yläkerta ja vakituisia asukkaita häiritsevä portaitten narina eivät ole residenssin omin olemus. Mutta mitä hyötyy residenssitoiminnan ylläpitäjä, esimerkiksi Kotkan kaupunki, sinun mielestäsi?

Matti: Mikään ei ole rikkaampi media kuin kansainvälisesti orientoitunut artisti. Hyvä artisti kauas kuuluu!