Dialogi

Matti: Jos tekisit elokuvan nyt, kuka olisi pääosassa?
Päivi: Samuli Edelmann. Ei vainkaan, ei valinta noin helppoa ole. Riippuu pääosasta, riippuu lajityypistä, riippuu…
Matti: Toimintatähti Steven Seagal nykyraamissaan olisi meikäläisen valinta. Elokuvan lajityyppi on action.
Päivi: Minä sitten katsoisin elokuvan lähinnä siksi, että se olisi sinun tekemäsi. Elokuvavuokraamossa kävelen aina action-hyllyn ohi. Mitä muita valintoja tekisit heti alkajaisiksi kuin päätähden?
Matti: Toimintamiljöönä toimisi hyvin Etelä-Savo. Siellä on topografisesti mukava maasto, jossa Seagal voisi lyllertää hirviluodikon kanssa. Vuoristoon häntä en enää nykykunnossa päästäisi kiipeilemään.
Päivi: Pitäisiköhän minun sitten tehdä klassinen salapoliisielokuva — ei mitään yhteiskunnallisesti virittynyttä poliisileffaa! — ja valita miljööksi Etelä-Kymenlaakso? Voisiko Edelmann olla herrasmiesetsivä? Vai pitääkö vaihtaa pääroolin esittäjä? Klassisessa jutussa rosvo ei voi olla pääosassa, koska klassisista klassisin kysymys on, kuka sen teki.
Matti: Olihan Edelmann poliisi (aika paha tosin) siinä leffassa, jonka nimeä en muista. Se söi niitä tikkareita Sulevi Peltolan kanssa erotiikkakaupassa. Tehdäänpä tähän sinun viritelmääsi synopsis. Jätetään Seagal eteläsavolaiseen hankeen odottelemaan parempaa käyttöpäivää.
Päivi: Salapoliisielokuvassa tapahtuu murha, ja sen motiivi kumpuaa jostakin henkilökohtaisesta. Salapoliisi tutkii, sekoilee ja joutuu liemeen. Tästä ei tule mitään Hercule Poirot’n toisintoa, jossa dekkari itse ei koskaan joudu vaaraan. Sitten tapahtuu toinen murha tai uhkatilanne. Sitten seuraa yllätys. Miljööllä on olennainen merkitys. Hmm, kaipaakohan tämä jotain jalostusta?
Matti: Pitäisikö ensimmäisen uhrin olla kuuluisa täkäläinen poliitikko tai taiteilija? Näyttelijäuhri antaisi paljon mahdollisuuksia!
Päivi: Kyllä, mutta ei kukaan tietty. Hahmon pitäisi viittoilla moneen suuntaan. Valitaan uhriksi taiteilija. Hän voisi olla päällisin puolin mitä kiltein, ihana ihminen ja arvostettu tekijä. Hän ei olisi valtakunnanjulkku muuta kuin hänen taiteenlajiaan ymmärtävissä piireissä. Iltalehdet repisivät lööppeihin: Kuka murhasi rakastetun taiteilijan?
Matti: Ensimmäisessä otossa on pitkä ajo rikospaikalta. Edelmann on kiinnostuneempi Valokuvakeskuksen seinien oudoista töistä kuin komeroon sullotusta uhrista. Tästä leikkaus toiseen murhaan!
Päivi: Hetkinen! Täsmennä vähän. Seinien katselu siis sisältää vihjeen siitä, mitä kohta tapahtuu, se toinen murha.
Matti: Yhdestä taulusta on leikattu siististi kotkalaisen poliitikon kasvot pois. Tämän puoluetoveri (Steven Seagal) löytyy Riennon salista Kotkan konserttitalolta.
Päivi: Hyvä, nyt meillä on uhrit läjässä. Mikä yhdistää taiteilijaa  ja poliitikkoa? Vaikka murhaaja ei olisi sama, kytkös täytyy tietysti olla? Mihin liemeen salapoliisi joutuu? Mikä on se yllätys? Ja kuka on syyllinen? Ja vielä, mitä muuta miljöö on kuin tiettyjä konkreettisia kulttuurirakennuksia?
Matti: Seagalin kuolinsyyksi paljastuu paleltuminen. Paikalliset, valtionosuuksia saavien kulttuurilaitosten johtajat salaavat jotakin, mutta he ovat syyttömiä. Edelmann selvittää sarjamurhaajan ja ajaa tätä takaa Pasaatin ympäri autolla. Useita poliisiautoja ja yksi polkupyörällä vedettävä nakkikioski tuhoutuvat.
Päivi: Polkupyörällä vedettävä nakkikioski on kyllä Aki Kaurismäkeä. Mihin se taiteilija kuoli? Miksi Seagalin roolihahmon puoluetoverin kuva oli leikattu irti? Ja kuka on murhaaja ja mikä lopullinen motiivi? Tai oikeastaan, eipä paljastetakaan. Kun elokuva tulee valkokankaalle, ratkaisun pitää tietysti olla yllätys katsojalle.
Matti: Paljastetaan kuitenkin, että murhaaja oli paikallinen kulttuuriradikaali. Ja nyt ei kun apurahahakemus vetämään.

Matti: Olet aikuinen nainen. Ymmärrätkö lastenkulttuuria?
Päivi: Tietenkin ymmärrän. Minä olen fiksu aikuinen.
Matti: Minua jotenkin kuvottaa ajatus, että muusikot keksivät soittaa heviä lapsellisilla sanoilla. Se on sitten lastenkulttuuria.
Päivi: Tuollaisen tulos voikin olla… ööö, vältänpä alatyylisyyksiä. Hienoa lastenkulttuuria ovat esimerkiksi hienot (mahdollisesti aikuisten kirjoittamat) kirjat, joita lapset haluavat lukea tai kuunnella. Hienoa lastenkulttuuria ovat esimerkiksi laulut, joista lapset innostuvat. Ne voivat olla heviä tai vaikka superclassicaa. Aikuisten lapsille suunnattu lapsellisuus ei kuulosta hienolta. Sen sijaan sanoituksen lapsiinkolahtavuus kuulostaa.
Matti: Meneekö lastenkulttuurin ikäraja 12-vuotiaissa? 13-vuotiaana ”lapset” kokeilevat jo vaikka mitä. Meikäläinenkin oli aivan eri ihminen kuudennella luokalla verrattuna siihen diinariin, joka ilmestyi seitsemännelle luokalle. Gary Glitter vaihtui yhdessä kesässä Hurriganesiin!
Päivi: Ei kai se missään tietyssä kohdassa mene.
Matti: Gary Glitter, Agaton Sax ja Aku Ankka, siinä meikäläisen lastenkulttuurimuistoja alakouluajoilta. Aku Ankkaa luen edelleen, mutta peruskoulun yläasteella kaikki edellä mainitut olivat ehdottomasti out.
Päivi: Hah, minä luen lastenkirjoiksi luokiteltavia kirjoja edelleen. Itselleni.
Matti: Tuo selittääkin paljon. Kun omat kakarat olivat mukuloita, luin esikoiselle satuja maanisesti koko ajan. Numero kakkonen jäikin sitten vähemmälle. Onneksi oli videonauhuri, josta saatoin näytellä kummallekin telkkarista nauhoitettuja japanilaismuumeja. Kiintiö on täynnä. Vaikea kuvitella, että lukisin itsekseni aikamiehenä lastenkirjoja.
Päivi: Kaikissa meissä on puutteemme. Tuo on sinun.
Matti: Et kai tosissasi väitä, että aikamiehen pitäisi lukea lastenkirjoja. Herätys!
Päivi: Ei pidä. Paljon mitään ei pidä. Mutta kirjallisuusihmiselle tekee hyvää, että ei ole rajoittunut.
Matti: Logiikkasi mukaan olen rajoittunut luonne, kun en katso pikkukakkosta televisiosta. Sitäkö tässä nyt haetaan, mitäh!
Päivi: Jos et pysty kuvittelemaan, että katsoisit, olet rajoittunut luonne – varsinkin jos haluat olla tv-ekspertti. Edesmennyt Jukka Kajava katsoi suvereenisti lastenohjelmia ja arvioi niitä. Ei kaikkien tv-arvostelijoiden tarvitse toimia kuin Kajava, eivätkä läheskään kaikki edes pystyisi. Mutta mielikuvitusta peliin, haloo!
Matti: Enhän minä mikään Jukka Kajava ole. Aito ja rehellinen mielenkiinto lastenkulttuuriin syntyy oman lapsikokemuksen myötä. Jos aikaihminen diggaa lasten jutuista ilman lapsia, niin sehän kuulostaa… omituiselta.  Vai onko tämä näitä naisten juttuja, joita mies ei millään käsitä? Nostan kädet ylös: minä pitäydyin aikuisten jutuissa. Niissä riittää avaruutta meikäläisen tarpeisiin.
Päivi: Ei naisten eikä miesten juttu. Mutta ei jäädä jankkaamaan. Hyvä lastenkirja puhuttelee minua a) siksi, että siinä on paljon muutakin, se on vain hyvä kirja: b) siksi, että se löytää kuoreni alta sen tytön, joka olin kerran.
Matti: Sanonko, mitä Gary Glitter tuo mieleeni? En sano. Lasten taideteos tarvitsee lapsen. Jos luen lapselle kirjan, voin nauttia siitä myötäilosta, minkä teos lapsessa aiheuttaa. Vain tätä peilausfiilistä vasten ymmärrän aikuisen lastenkulttuurinälän. Sen vuoksihan meillä on päiväkodit ja alakoulut täynnä kilttejä tätejä. Taitaa olla nykyisin setiäkin. Mutta että itsekseni nauttisin lastenkulttuurista? Huh huh.
Päivi: No sinä olet rajoittunut. Mutta ei jankata.
Matti: Sovitaanko niin, että sinä nautit lastenkulttuurista, minä edelleenkin lasten pelottelusta.
Päivi: Pöö! Tai Herra Huu!

Matti: Olet varmaan samaa mieltä presidenttiehdokas Niinistön kanssa siitä, että Suomessa käytetään nykyisin pahempaa kieltä kuin aikaisemmin.
Päivi: No en minä nyt tiedä, olenko samaa mieltä juuri Niinistön kanssa. Mutta olen sitä mieltä, että ihmiset käyttävät kovia, raakoja ja uhkaavia sanoja aika helposti, puolihuolimattomasti.
Matti: Hyvä kielenkäyttö yksinkertaistaa asioita ja huono päinvastoin. Haluaakohan Niinistö kompromettoida Timo Soinin retoriikkaa? Sitähän ymmärtävät kaikki.
Päivi: Huono kielenkäyttö on eri asia kuin pahat sanat. Julmuuksia voi ladata suustaan, niin että ilmaisu on briljanttia. Mutta silloin se tuskin on puolihuolimatonta. Pitäisikö minun nyt tarttua tuohon politiikkatäkyyn? Jos noukin tarkasti sinun sanasi ja sananvälit, niin päättelen, että esität seuraavat väitteet: 1) Soini suoltaa suustaan puhetta, joka iskee kansaan. 2) Soini yksinkertaistaa asioita, mutta se on hyvää kielenkäyttöä. 3) Niinistöllä on tarve osoittaa, että tällainen ”hyvä kielenkäyttö” on ”pahaa kielenkäyttöä”.
Matti: Kaikkihan sen tietävät, että presidenttipelissä on yksi kielenkäyttäjä yli muiden. Voi olla, että Niinistö on halunnut kompromettoida eli saattaa huonoon valoon Soinin viestejä, jotka ovat liian yksinkertaisia hänen mielestään. Noh, presidenttileikki sikseen. Kielitoimiston tuoreessa sanakirjassa on yli 2000 uutta sanaa: suomen kieli on taas kehittynyt!
Päivi: Ei se, että sanat ovat kirjassa, todista kielen kehittymisestä. Kieli elää koko ajan, sanoja tulee ja menee. Ne sanat, joiden katsotaan vakiintuneen yhteiseen käyttöön, pääsevät sanakirjaan. Mikä mielestäsi on vuoden uudissanoista kutkuttavin?
Matti: Viihdetappaminen pistää meikäläisen veren kiertämään. Ei taida vielä olla sanakirjoissa, mutta käsite lanseerattiin hiljattain yleisönosastollamme. Pasi Nurminen laajensi sanan ilmaveivi aivan uuteen ulottuvuuteen. Ärsyttävin uudissana kuluneelta vuodelta oli tietysti karppaaminen. 
Päivi: Sinä voit viljellä viihdetappamista, jos se sinusta kuvaa sitä, mistä metsästyksessä on kyse. Ainakin suomen kielessä – muista en tiedä, mutta uskon, että niissäkin – voi sepittää kelpo ilmaisuja, jotka toimivat, vaikka ne eivät päätyisikään sanakirjaan.  Ja kun tarpeeksi monet tarpeeksi kauan viljelevät, ne päätyvät. Ärsyttääkö sinua karppaaminen sanana vai ilmiönä? Minusta sana on mainio, vaikka tykkään kaikenlaisesta leivästä, perunasta, riisistä, makaronista ja muista hiilihydraattipitoisista ruuista.
Matti: Karppaaminen on hyvä esimerkki siitä, miten kivalla sanalla pannaan lihayrittäjien liikevaihto uuteen nousukulmaan. Tässä höpötyksessä on minusta vahva medialääkkeen plasebo-maku. Kyseessähän on vastailmiö light-aikakaudelle. Muistathan ajanjakson, jolloin televisiossa vuorottelivat kevyttuote- ja närästyslääkemainokset!
Päivi: Asioille ja ilmiöille pitää keksiä nimi. Karppaus, riippumatta siitä, närästääkö ilmiö vai ei, on osuvampi ilmaus kuin vähähiilihydraattisen ruokavalion suosiminen.
Matti: Viihdekarppaus olisi ehkä se oikein ratkaisu.
Päivi: Asia pihvi.
Matti: Steak must go on! Erilaiset slangit, sanonnat ja alakieliset hömpsötykset kiinnostavat minua enemmän kuin se, onko kieli korrektia. Pitäisikö meidän digata sitä, kun mukulat (lue alle 50-vuotiaat:) heittävät läppää englanniksi. Anglosaksisen elokuva- ja tv-viihteen sutkautuksia viljellään nykyisin rajusti. Missä ovat suomalaisesta televisioviihteestä napatut auts töks töks –maneerit, joita vielä viime vuosituhannella viljeltiin koulussa?
Päivi: Slangit ja hömpsötykset ovat erittäin korrekteja ilmaisuja tietyissä yhteyksissä. Mutta taitava kielenkäyttöhän on juuri sitä, että valitsee joko tyyliin kuuluvaa ilmaisua tai sitten tietoisesti tyylin rikkovaa. Oman televisioviihteeni (lue: Raid-sarja) suositut maneerit ”niinpä” ja vaikea sanoa” toistuivat kyllä.
Matti: Oma suomenkielinen suosikkini on Phönttöö, phönttöö! Sitä käytetään ilmeisesti silloin, kun jengi on jurrissa ja painetaan lisää kierroksia. Huomaathan, miten kivasti h pehmentää teetä.
Päivi: Se on vain englannin vaikutusta. Asia t-luupihvi.

Matti: Kummalla menee tänä vuonna paremmin: korkea- vai matalakulttuurilla?
Päivi: Luulen, että nykyisen kulttuuriministerin linjauksilla matalakulttuuri saa lisää menovettä. Mutta näillä mittauksilla ei mitata korkean eikä matalan sisältöä, vaan edellytyksiä.
Matti: Näistä laitosten muutaman tonnin valtionosuusvähennyksistä en ole lainkaan huolissaan, mutta kelpaako kulttuuri, kun ihmisten lamaannus kulminoituu kevään ja vuoden lopun välillä?
Päivi: Eikö aikaisemmin ole todettu, että tiukoissa oloissa kulttuurin tarve kasvaa?
Matti: Taantumassa yläluokka pitää paremmin puolensa kuin keskiluokka tai osaton alaluokka. Voi hyvinkin olla, että huutokauppoihin tulee myyntiin taidetta, jonka keskiluokka on realisoinut rahaksi. Taidelaitokset puolestaan nojaavat niin hyvin julkiseen tukeen, että ne porskuttavat lyhyen taantuman yli vaikka vasemmalla kädellä. Sivistynyt yläluokka hakee niistä entiseen tapaan elämyksiä. Riskirahalla toimiva populääritaide sen sijaan voi kouristella tänä vuonna pahastikin.
Päivi: Niinkö? Näkemyksesi on aika kliseinen. Keskiluokka jos mikä on perusyleisöä. Jos on köyhä, niin 20 euroa voi olla iso raha. Mutta esimerkiksi Kotkan teatterissa opiskelijat ja työttömät saavat pääsylipun halvemmalla kuin muut. Ja sitä paitsi korkeataidettakin tehdään myös riskirahalla.
Matti: Muistelen tässä verojuorujuttuja viime syksyltä. Sen mukaan kotkalainen kuvataiteilija elää pyhällä hengellä. Mutta kuten sanoin, laitostaiteen tekijöitä ei vajaan vuoden mittainen taantuma kaada, vaikka lipputulot putoaisivat dramaattisestikin. Ne ovat niin vahvasti kaupunginisien suojeluksessa, että jos lipputuloja ei tule, niin pyörittämiseen tarvittava raha otetaan jostain muualta vaikka väkisin.
Päivi: Jos viittaat apurahajärjestelmään, niin vastaan, että minusta on aivan oikein tukea vapaita taiteilijoita näin. Vain typerimmät populistit puhisevat, että kirjoittaisivat sellaisia kirjoja ja maalaisivat sellaisia tauluja, että ihmiset ostaisivat. Vapaisiin taiteilijoihin verrattuna kuukausipalkkaa nauttivat taidelaitosten työntekijät ovat tietysti turvatummassa asemassa, mutta niin on kuukausipalkkaa nauttiva toimittajakin verrattuna freelanceriin. Mutta en usko, että esimerkiksi teatteri selviäisi kuin ei mitään, jos sen tulot putoaisivat rajusti. Kyllä siinä jostain sopeuttamisesta keskusteltaisiin.
Matti: Laitosorkesterien pääsylipputulot ovat Suomessa kokoluokkaa kymmenys kokonaisrahoituksesta. Kyynisesti voisi todeta, että lipputulojen merkitys on lähinnä henkisesti piiskata laitosartisteja parempaan yleisösuoritukseen. Teattereissa lipputulojen merkitys on suurempi, mutta siltikin jotain aivan muuta kuin riskirahoituksella järjestettävissä taide-elämyksissä. Taloudellinen lama ei riitä musertamaan laitostaidetta Suomessa. Ne porskuttavat vuoden päästä kuten nytkin, ellei julkisen talouden taideohjaukseen tule fundamentaalista muutosta.
Päivi: Miksi teatteri- ja orkesterilaitos pitäisi murskata?
Matti: Ennustan, kuten itsekin annoit aiemmin ymmärtää, että taantumassa laitoskulttuuri näyttää voimansa. Kun riskirahoitteisen kulttuuritarjonnan hampaat tylsyvät viimeistään kesällä, niin julkisrahoitteinen kulttuuritarjonta on se suunta, mihin yleisö ohjautuu.
Päivi: Täsmennäpäs nyt vähän, mistä puhut, kun puhut riskirahoitteisesta. Tarkoitatko perikaupallista eli todennäköisesti myyvää mutta yrittäjäriskillä toimivaa? Vai tarkoitatko kokeellista meininkiä, jossa tulos on aina epävarma?
Matti: Kaikkia kulttuuritapahtumia, joiden järjestämiseen liittyy ihan aikuisen oikeasti oma taloudellinen riski: taidegalleriat, konsertit, vapaat teatteriproduktiot, julkaisut, elokuvat, tanssit ja niin edelleen.
Päivi: Liittyy oikea riski taidelaitoksiinkin. Kyllä sielläkin päitä pannaan vadille, joskus jopa johtajien.
Matti: Vatipäät ovat ihan turhaa teatteria. Rakennetaan laitoskulttuuri kokonaan julkisen tuen varaan ja pohditaan vain taiteellisen sisällön arvoa. Kaikkiin kulttuurilaitoksiin kirjastojen tapaan vapaa sisäänpääsy, ja taiteen yhteiskuntaa tervehdyttävä efekti moninkertaistuu suurempien yleisöjoukkojen kansoittaessa kulttuurilaitokset!
Päivi: Mikä tuuli pääsi läpi nyt puhaltaa!

Matti: Kippis ja kulaus Martin Elon kunniaksi! Mies perustaa taidegallerian kantasatamaan ensi vappuna.
Päivi: Kippis ja kulaus! Asialla on puolensa, ennen muuta hienot puolensa. Voi miettiä, syökö se vai lisääkö se Kotkassa toimivien muiden kaupallisten gallerioiden kannattavuutta. Mutta minusta on hienoa, että joku tekee jotain eikä sitkuttele ja mutkuttele. Ja minusta on kertakaikkisen hienoa, että ns. kulttuurisatama saa jotakin lihaa perusluunsa ympärille. Perusluu on Vellamo.
Matti: Vielä kun saadaan sinne joku kolmaskin toimija, voidaan ihan oikeutetusti alkaa puhua kulttuurisatamasta.
Päivi: Minusta kulttuurin satamaan ja sataman kulttuuriin kuuluu myös puuvenekeskus. Ja viime kesänä Aquila Rosan — sen minun mielestäni sinänsä kamalannäköisen ravintolalaivan — meiningissä oli melkoista kulttuurisatamahenkeä. Tai kerran minä sinne vain osuin, ja silloin siellä soi monen sukupolven entisten nuorten musiikki bändin soittamana ja ilman pääsymaksua.
Matti: Puhut asiaa. Kun banaanilaiturista on satamahinaajatkin häädetty, unohdin, että tyhjän laiturin toisessa päässä on elämää. Puuvenekeskuksen kuparihallihan on Kotkan kaunein rakennus! Ja nyt talviaikaan sen ikkunoista voi taas tiirailla kauniita puuveneitä.
Päivi: Mitä kulttuurisatamassa pitäisi olla?
Matti: Tietenkin sitä sir Henryn peräänkuuluttamaa pörinää. Mutta jos jäämme odottamaan tukirahastoja ja megalomaanisia rakennuskomplekseja, kantasataman ontto kansi antaa periksi: möljä romahtaa ja kaikki jää yläkerroksissa laadittujen unien asteelle.
Päivi: Onko ontto kansi kielikuva vai reaalimaailman fakta? No, olen samaa mieltä, että monitoimiareenahaikailujen sun muiden ”laadittujen unien” varaan ei voi rakentaa muuta kuin lätinää ja virtuaalikuvia.
Matti: Fakta. Muistaakseni ontoksi syöpyneen banaanilaiturin korjaamisen on arvioitu maksavan 10 miljoonaa euroa. Et taatusti pääse Meripäivillä ensi kesänäkään kävelemään kantasatamassa laiturin reunalle. Asvaltti voi pettää missä kohtaa tahansa reunan läheisyydessä. Ankkuritalonkin väitetään olevan aivan homeessa, mutta odoton vesi kielellä, milloin kulttuuriradikaalit ottavat talon haltuun.
Päivi: Radikaalit elivät muutama vuosikymmen sitten. En lupaa syödä hattuani, jos kulttuuriklubiasiassa jotain tapahtuu, koska sulka voisi jäädä kutittamaan kurkkuun. Mutta melkein pystyn lupaamaan, että piirrän ristin seinään, jos parin vuoden kuluessa Ankkuri-haikailut todentuvat.
Matti: Ruukinkadun Ankkurilla olisi nimikin valmiina, jos sinne saataisiin klubitoimintaa! Sortumaisillaan olevan banaanilaiturin kunnostetun reunan vieressä näkisin mielelläni myös reelingin, joka johtaisi jonkinlaiseen anniskeluravintolaan. Jos ei Aquila Rosa keskelle satamaa kelpaa, niin siirretään vaikka Rellu Haminasta paremmalle bisnespaikalle Kotkaan. Samaa satamaahan me nykyisin olemme!
Päivi: Satamayhtiön näkökulmasta kyllä, mutta tuskin haminalaisten asukkaiden. Menepä Haminan torille tai sitten sonnin viereen huutelemaan, että haluat Rellun Kotkaan. Vaikka kaupungit yhdistyisivät, ihmiset asuvat siellä missä asuvat ja vaalivat omiaan.
Matti: Uskon revoluutioon enemmän kuin evoluutioon, mitä kulttuuriin tulee. Jos saisimme kulttuuriradikaaleihimme Kotkassa yhtä paljon röyhkeyttä kuin kulttuuri-instituutioiden puolustajilla on konservatiivisuutta, satamapuistossamme kasvaisi pian vaikka minkälaista kulttuuriversoa.
Päivi: RRR — röyhkeiden revolutionistien rönsyt!
Matti: Multaa asvaltin tilalle: satamapuistosta paikka, jossa kaikki kukat kukkikoon!

Matti: Onko olemassa erilaisia lukujoukkoja?

Päivi: On. Matematiikka tarjoaa yhden vastauksen. Toisen tarjoaa vaikka kirjallisuussosiologia.

Matti: Tunnetko yhtään punaniskalukijaa, vai kuulutko elitistiseen taidelukijoiden joukkoon?

Päivi: Voinhan tuntea punaniskoja ja olla itse samaan aikaan elitisti. Vaikka en minä mikään elitisti ole. Luen viihdettä – mieluiten hyviä dekkareita, tai mieluummin hyviä kuin huonoja. Paraikaa tosin luen eroottista klassikkoa, nimittäin Yrjö Kokon Pessiä ja Illusiaa ja melkein punastelen. Mutta punaniskat – mitäs ne nyt olisivat?

Matti: Punaniska lukee kirjan tai kaksi vuodessa. Se on Ilkka Remes tai sotakirjamuistelo.

Päivi: Merkkiuskollinenkin voi mieltyä Remekseen. Tai sitten Tuomas Kyröön. Tai Kari Hotakaiseen. Nuo kaikki voivat osua myös sekalukijan yöpöydälle. Mutta mitä lehteilee lukulampun katveessa istuskelija? Sano sinä veikkauksesi, niin minä sanon omani.

Matti: Jalkalampun katveessa lukevat ovat rauhallisia ja tunnollisia ihmisiä, jotka lukevat määrätietoisesti. Heille lukeminen on joko harrastus tai harrastuksen tukimuoto. Minäkin selaan välillä lukulampun ääressä eränkäyntikirjallisuutta ja alan lehtiä. Voisiko lukulampun alla lukijoita siis kutsua tähtääjiksi?

Päivi: Minun mielikuvani oli runokirjan nautiskelija. Uutta tai vanhaa lyriikkaa. Mutta se oli vain romanttinen ajatelma. Itse asiassa minäkin — rauhallinen ja tunnollinen, kuten tiedät — harrastan jalkalampun juuressa lueskelua, ja tarjolla voi olla ihan mitä vain. Runoja, joo, dekkareita, kielitiedettä, taloustiedettä (kunhan saan jatketuksi poikani minulle lahjoittamaa kirjaa), perusproosaa… Mikä muuten on feminiininen vastine punaniskalle?

Matti: Tätä ruikkurannerunoilijan joukkoa en käsitä alkuunkaan. Olen ehkä lukenut siltä saralta niin paljon kehnoa tuotantoa, että vapautan varmistimen kun punaniskattaret alkavat hehkuttaa runoteoksia. Ymmärrän kyllä ihmistä, joka kirjoittaa runoa ja jopa lukee niitä ääneen kapakassa, mutta että lukea runoa… sehän on kuin pelaisi sudokua!

Päivi: Matti, minä luen välillä runoja meidän kissallekin! Sitä paitsi teen sudokuja. Mutta oikeasti luen runoja aika vähän.

Matti: Runo on silmänräpäyksen mittainen orgasmi. Minä luen mieluummin ilta illan perään pitkää proosaa.

Päivi: Mikä tyyppi sinä olet lukujoukossa?

Matti: Kuulun suo, kuokka ja jussi –joukkoon. Vedän pitkään ja hartaasti paperille painettua. En vaihtaisi osaani nykyaikaisen cyborg-skannaajaan, joka ei lue vaan skannaa… tietokoneen ruudulta.

Päivi: No taas meissä on jotain yhteistä. Ollaan pitkiä ja hartaita! Minä kuulun siihen joukkoon, joka lukee suosikkejaan uudestaan. En kaikkia, mutta aina jotain. Tällä viikolla jaetaan Finlandia-palkinto, se perus-. Millaiset tyypit lukevat sen ehdokaskirjoja? Muistin virkistykseksi: ehdokkaat ovat Eeva-Kaarina Arosen Kallorumpu, Kristina Carlsonin William N. päiväkirja, Laura Gustafssonin Huorasatu, Laila Hirvisaaren Minä, Katariina, Rosa Liksomin Hytti nro 6 ja Jenni Linturin Isänmaan tähden. Keksitäänpä nyt kullekin kirjalle tyyppilukija. Pieleenhän se menee, sillä jokainen lukija torjuu luokkaan kuulumisensa. Mutta keksitään silti. Keksi pari, minä jatkan.

Matti: Rosa Liksom ja Laura Gustafsson vetävät luokseen kuningatarmehiläisiä ja Laila Hirvisaari naisia, jotka lukivat evakkoreessä.

Päivi: Hah, minä kun meinasin sanoa, että Liksomia lukevat Ville Vanhalan kaltaiset hurtit kirjallisuusmiehet ja painosten kuningatar Hirvisaari valloittaa ehkä vielä uusia joukkoja. Mutta pidetään nyt sinun luokituksesi voimassa. Carlson kelpaa lukupiiriväelle. Arosesta ja Linturista on viisainta olla sanomatta mitään, en ole lukenut. Voisin lukea. Jalkalampun ääreen nekin sopivat.

Matti: Olen tässä kohtaa mies: protestoin seksististä ehdokasvalintaa, enkä lue näistä mitään.

Päivi: Olisin halunnut mennä Rempon muistokonserttiin, mutta olen silloin matkoilla. En ole mikään fani, mutta tietyssä mielessä ihailen silti.

Matti: Rempo on Kotolan poika, eihän sellaisesta kaverista voi olla pitämättä.

Päivi: Määrittele Kotolan poika.

Matti: Rempohan muutti ykköskotolaan 5-vuotiaana, heti kun talo valmistui 1940-luvun lopulla. Hän asui siellä 1960-luvun loppuun. 1970-luvulla hän muutti taas takaisin ykköskotolaan ja asui siellä kuolemaansa saakka. Kotolathan ovat – kuten kaikki tietävät – kolme legendaarista kerrostaloa Gutzeitin tehtaan piipun juurella Kotkansaaren kaakkoiskulmassa. Kotolaan pääsi ennen asumaan vain perhe, jossa oli vähintään kolme lasta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti, eikä Rempoakaan kukaan ole koskaan hopealusikkaiseksi mamselliksi päässyt moittimaan.

Päivi: Muistokonsertti kuuluu kotkalaisen kevyen musiikin jatkumoon. Vai onko se tietyn vaiheen piste?

Matti: Rempohan oli Juha Vainion Keisarikunnan väkeä, josta osa on painettu maan alle. Mutta kyllä tuon aikakauden soundia voi vieläkin kuunnella Kotka Jazzin  maanantaisissa jameissa maretaariokahvilassa. Kauppisen Heikkikin on vielä kovassa vedossa!

Päivi: Käytkö maanantaijazzeissa? Minä olen joskus mutta harvoin poikennut. Maanantaisin on yleensä muuta menoa.

Matti: Kävin kerran. Yleensä juoksen lasiseinän takana samaan aikaan lenkkiä. Olen enempi näitä rytmibluussimiehiä: en uskalla jammaamaan Kymenlaakson jazz-pyhättöön näillä eväillä.

Päivi: Höh! Jos ajattelisin noin, en voisi mennä mihinkään konserttiin. En sen enempää sinfoniakonserttiin kuin jazziin kuin rytmibluussiinkaan. Silti menen, joskus.

Matti: Käyn konserteissa toki, mutta jameista valitsen rytmibluussin. Siellä voi örveltää meikäläisenkin tasolla. Suosittelen lämpimästi muillekin amatööreille. Olen antanut itselleni valtuuden ymmärtää, että Keisarikunnan touhuilu ravintola Fenniassa 1950-luvulla oli hyvää harjoitusta alueen jammaajille, kuten jamit aina ovat. Siellä vaihdetaan soittonäytteitä ja jopa hiljaista tietoa lämpimin välein soittajien kesken.

Päivi: Kuinkahan paljon Keisarikunta on myyttiä ja kuinka paljon totta?

Matti: Keisarikunta-elokuva on todellisuuteen perustuva fiktio, mutta Fennian touhut ovat varmasti totta. Siellä syntyi nykyaikaisesti sanottuna yhteisöllinen kokemus, joka poiki suomalaiseen musiikkikulttuuriin paljon uutta.

Päivi: Totta ja totta. En minä ollenkaan epäile Fennian ilmiötä.  Silti voi kysyä, miten todellisuus myyttistyy.

Matti: Aika on jumaltaruston parasta raaka-ainetta. Uskon, että Kotkassa on nytkin uutta muusikkosukupolvea, joka lunastaa vielä myöhemmin paikkansa kansan kollektiivisessa tietoisuudessa. Ja puolen vuosisadan päästä heidän ympärilleen on rakentunut samanlaisia myyttisiä ulottuvuuksia kuin Keisarikunnalle.

Päivi: Nähtäväksi jää.

Matti: Omnium Gatherum, Goon, Teemu Mattsson… onhan meillä näitä. Kymiläisbändeillähän on Kotkassa ihan selvää bändirajat ylittävää yhteisöllisyyttäkin. Ja lisäksi meillä on Helsingissa jo vaikuttavat Arosen Juke ja Teemun isoveli Vesa-Matti. Heillähän on meneillään maailmanvalloitusprojekti nettiportaalilla, jossa itse kukin voi säveltää pieniä sävellyksentynkiä.

Päivi: Paluu menneisyyteen: aiotko sinä mennä Rempo-konserttiin?

Matti: Paluu tulevaisuuteen olisi ilmeisesti parempi termi, kun puhutaan tulevasta konsertista. Rempo-konsertti on hieno kunnianosoitus Rempolle. Lehtimiehen on kuitenkin mahdotonta luvata tällaisia: voin olla samaan aikaan muualla töissä, etenkin kun sinä vedät lonkkaa Edinburgissa.

Päivi: Ei kun Londhoossa.