Toisessa todellisuudessa

24.6.2011 kello 1:05, kirjoittaja: alakyla

Jouni Viuhko

***

Mitä ihminen tavoittelee ja mihin hän pyrkii luonnostaan? Ei läheskään aina maallisen mammonan pariin. Jo vuosikausia on puhuttu, kuinka ajasta on tullut ylellisyystuote. Sellaisen henkilön, jolla on poikkeuksellisen paljon aikaa, täytyy olla jollain tasolla onnellinen. Hitaan elämän aakkosista on tehty kirjoja, kai niistä järjestetään kurssejakin.

Halu siirtyä arkiympyröistä säännöllisesti toiseen todellisuuteen, täysin toisenlaisten askareiden pariin, on sekin ihmiselle luontaista. Viime viikkoina olen miettinyt tätä erittäin paljon.

Olen hurahtanut kesämökkeilyyn tänä keväänä. Vanhemmillani on ollut mökki 32 vuotta ja olen oleillut siellä vaihtelevia aikoja 15-kesäisestä lähtien, mutta nyt, kun sukupolvenvaihdoksen myötä mökki on kokonaan minun, täydellinen mökkihulluus on iskenyt kuin miljoona volttia. Vuodesta 1981 olen kirjoittanut urheilujuttuja lehtiin, mutta tänä kesänä pidän taukoa – mökin takia.

Olin aina luullut, että mökkeilyn sekopäisyys on suomalainen ilmiö ja sillä olisi jotain tekemistä suomalaisen psyyken tai ihmisten juurille paluun kanssa. Tämä on kuitenkin liian yksinkertainen selitys. Samaan aikaan keväällä, kun kieli pitkällä suunnittelin tätä mökkikesää, olin Lappeenrannan maakuntakirjaston ensimmäinen lainaaja akatemiaprofessori Pertti Alasuutarin uudelle kirjalle ”Mökkihulluus”. Halusin tutkittua tietoa, mistä tässä maniassa on kysymys.

Joskus elämänfilosofian tiennäyttäjäksi ei tarvita terapeutin tai psykologin elämäntaitokirjaa. Siihen voi riittää akateemisen kuivakkaasti tehty haastattelututkimus, jonka lähes jokaiselta sivulta löytää oman itsensä ja omat ajatuksensa.

Mökki edustaa Alasuutarin mukaan toista todellisuutta, jonka tavoitteleminen on kaupunkikulttuurin myötä tullut nykyihmiselle luontaiseksi. Kaupunkimainen elämänmuoto on sellainen, että siihen vääjäämättä halutaan etäisyyttä. Mökin toisesta todellisuudesta haetaan toisenlaista kokemusta, toisenlaista elinpiiriä sekä sitä, että tehdään asioita toisin. Toiset lepäävät, toiset tutkivat luontoa, toiset rehkivät. Oleellista on, että koko toinen todellisuus tehdään itse, siitä saa päättää itse ja asia on toistettavissa usein. Tällä reseptillä arki karisee harteilta.

Kaikille toisessa todellisuudessa on joku pyhistä pyhin asia ja suomalaisille se on tietenkin sauna, ikään kuin mökki mökissä. Saunominen päättää juhlallisesti mökkipäivän, eikä sen aikana yleensä tehdä asioita, jotka tekisivät saunomisesta arkista tai rutiininomaista. Saunomiseen keskitytään.

Mökkeily on siis tavallaan kehittynyt turismin muoto. Kun Alasuutari on verrannut suomalaisten mökkeilymotiiveja ulkomaisiin, lausunnot ovat olleet samanlaisia esimerkiksi Ruotsissa, Kanadassa, Norjassa ja Venäjällä. Eräs kalifornialainen mies, jolla oli mökki vuoristossa, kertoi täsmälleen samat asiat kuin suomalainen mökkeilijä.
Samoilla perusteilla ranskalaiset, saksalaiset ja italialaiset pyrkivät arkea pakoon kaupunkiasuntoihin tai rannoille, vaikka siellä vettä ei kanneta tai puita hakata.

Ja siitä toisesta todellisuudesta halutaan pitää kynsin hampain kiinni. Sitä varjellaan toisenlaisena paikkana. On tärkeää, mitä mökillä saa ja ei saa tehdä. Läheskään kaikki eivät muuta pysyvästi mökille – silloin toista todellisuutta ei enää olisi.

Kun tänä keväänä ja kesänä olen hullun lailla levännyt eli kaatanut puita, raivannut vesakkoja ja möyrinyt milloin missäkin – siis tehnyt aivan toisenlaisia asioita kuin äidinkielen lehtori töissä – olen näköjään liittänyt itseni osaksi sitä kansainvälistä kaupunkilaista tajuntaa, jolla nykymenossa hermoja lepuutetaan.

Ilmeisesti kanadalainenkin virkaveli pitää mökkimatkaa siirtymäriittinä, jolloin arkiminä muuntuu mökkiminäksi, pukee mökillä retrot mökkivaatteet ja sisustaa mökin täysin erilaiseksi kuin kotona. Nauttii veden kantamisesta ja puun pilkkomisesta. Ei ehkä kaipaa tv:tä. Katselee mökin esineitä, jotka tuovat mieleen muistoja ja siirtävät vaivattomasti menneeseen.

Viime viikolla katselin, kuinka luodon takaa auringonsillasta lipui soutuvene. Takana istui pieni lapsi pelastusliiveissä, isä souti. Muistin välähdyksenomaisesti saman tilanteen ja saman veneen 30 vuoden takaa. Silloin tuo isä istui pienenä poikana veneen perällä, kun hänen isänsä souti.

Tunnelmallista keskikesän aikaa!

Hyviä hedelmiä?

16.6.2011 kello 10:28, kirjoittaja: alakyla

Kirsi Tiira

***

Kesä tuo tullessaan suurkaupungin marketteihin ja markkinapöydille mitä runsaimman hedelmätarjonnan. Loppukevään porkkana-kaalitarjonta vaihtuu makeisiin meloneihin, kirsikoihin, rypäleisiin, aprikooseihin… Saa maistaa ja vertailla makuja. Paikoin mainostetaan ‘hormonittomia’ tai ’supermakeita’ tuotteita. Joukkoon mahtuu hyviä ja makoisia yksilöitä, mutta myös happamia, ylikypsiä tai kolhiintuneita. Ostajan kuntoiluksi jää tuoreiden hedelmien ja vihannesten kotiin rahtaaminen.

Hedelmäpuuta hoidetaan, kastellaan ja leikataan, jotta se tuottaisi hedelmää vuosi toisensa jälkeen. Huonot hedelmät kerätään pois pilaamasta hyviä. Jos taas hedelmäpuu tuottaa pelkkää huonoa hedelmää, onko siitä mitään iloa? Kaunis se on katsella kukkaloistossa ja kesän vihreydessä, muttei se silloin täytä tehtäväänsä hedelmäpuuna.

Millaista hedelmää minä tuotan? Vai tuotanko lainkaan hedelmää, olenko kuin kuivettunut, kuollut oksa puussa? Valitettavan usein vastaus on huonoa hedelmää. Huulten välistä purkautuu esiin kiukkuisia sanoja, mielessä muljahtelevat nurjat ajatukset eikä käsi nouse auttamaan. Jos jostain hedelmän alkua näkyisikin, pienet hedelmän raakileet putoilevat kuivettuneina maahan jo ennen kypsymistään. ‘Hedelmästään puu tunnetaan’, sanoi Mestarimme. Ja niin oikeassa on myös ihmisten suhteen. Mitä muuta voi ihmisparan sydämestä nousta kuin pahoja ajatuksia. Toisinaan oman edun tavoittelun ja itsensä suojelemisen voi verhota kauniisti toisen sivukorvalla kuuntelemiseen tai näennäiseen auttamiseen, mutta yhtä kaikki toivoton on syntisen tilanne. Hyvää hedelmää ei irtoa huonosta oksasta. Joutaisi repiä irti tällainen kelvoton oksa – vai joutaisiko sittenkään?

Jos hedelmäpuun oksa on täysin kuollut ja kuivettunut, ei puutarhurilla ole juuri mahdollisuuksia kuin katkaista oksa ja heittää se pois. Me ihmiset olemme yhtä kelvottomia kuin kuivettunut hedelmäpuun oksa, mutta taivaallisella puutarhurilla on valta ja voima herättää kuollut oksakin eloon, ja vieläpä saada siitä esiin hyvää hedelmää. Toivoton on todella pienen syntisen ihmisen tilanne, jos vain omaa kuivettunutta sydäntään katsoo. Vaan Mestarimme ohje olikin kääntää katse toisaalle. ‘Pysykää minussa’, Hän sanoi.

Jos on minun sydämeni kuivettunut kuin pöydälle aurinkoon unohtunut aprikoosi, on Herran rakkaus sitäkin voimallisempi parantamaan tuon kurjan sydämen. Evankelista Johannes kertoo Mestarin sanoneen: ‘Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa.’ (Joh. 15:4.) Minä olen itsessäni se kuollut, kuivettunut oksa, joka pitäisi leikata pois rungosta. Mutta Taivaan Isän toiminta on tässäkin päinvastaista kuin ihmisjärjen suunnitelma. Isä ei leikkaa pois, vaan hän lahjoittaa itse elämän kuolleelle oksalle. Hän antaa elämän, ja Hän myös hoitaa niin, että ennen kuollut oksakin saa tuottaa hyvää hedelmää.

Taivaallisen puutarhurin hoidossa kuolleelta näyttäneestä oksasta pursuaa niitä supermakeita, luksushedelmiä. Jos me pysymme Hänessä, Jeesuksessa, meidänkin kuivettunut, kelvoton sydämemme, herää eloon ja meistä voi tulla esiin hyvääkin hedelmää; rakkautta, kärsivällisyyttä, ystävällisyyttä, itsehillintää… Ihmiseloa helpottavia, rikastuttavia, pieniä suuria asioita. ‘Pysykää minun rakkaudessani’, oli Jeesuksen yksinkertainen ohje.

Ajatuksia Alakylältä helluntaina 2011

12.6.2011 kello 19:27, kirjoittaja: alakyla

Marjatta Moilanen

***

Heräsin  aitassa aikamoiseen hakkaamisen ääneen. Ihmettelin, että kuka kumma on tullut aivan aitan ovelle paukuttamaan. Kurkistin ikkunasta ja näin muutaman metrin päässä olevan vanhan kannon kimpussa palokärjen. Aikamoisella voimalla se nokki kantoa. Isot puusälöt lentelivät . On sillä vahvat niskat ja muutenkin komea ilmestys koko lintu.

Olen viettänyt kesälomani ensimmäisen viikon järven rannalla mökillämme. Saimaan siniset aallot, ihana lämpö ja lepo ovat hoitaneet päättyneen talvikauden aikana kerääntynyttä väsymsytä ja stressiä.
Olen myös kuunnellut virsiä. Löysin laulujen ja virsien  kuuntelumahdollisuuden tietokoneelta youtuben kautta. Tietokoneesta on siis monenlaista hyötyä.  Erityisen vahvasti sieluni on yhtynyt kahteen virteen: Kirkkaat riemun äänet soivat   ja On kaunis synnyinmaamme.  Nämä  virret liittyvät tämänhetkiseen ajatusmaailmaan vahvasti. Mieleni on täynnä kiitosta kuluneen talvikauden työstä ja touhusta. Nyt työn päätyttyä  olen nauttinut aistientäydeltä Jumalan luomistyön ihmeistä.

”On kaunis synnyinmaaamme, maat metsät järvet sen, me Luojan töitä saamme katsella kiittäen. Taas lauhat tuulet soittaa, urkuja hongiston. Ne Herraa kunnioittaa. Hän kaiken luoja on… Oi kuulautta taivaan, ei yötä ollenkaan. Luot Herra työhön, vaivaan katseesi laupiaan.. (virrestä 574)

Kesän alkujaksoon kuuluu myös suuria kristillisiä juhlia; helluntai ja juhannus. Mennään yhdessä juhlimaan suuria juhlapäiviä jumalanpalvelukseen.  Voimme yhdessä muiden kristittyjen kanssa laulaa, rukoilla ja osallistua ehtoolliselle. Kaikkea sitäkin ihminen tarvitsee saadakseen  levon ja virkistyksen.

VAINEN, VAI – VAINEN, VAI / TAI – VAINEN

2.6.2011 kello 12:14, kirjoittaja: alakyla

Pertti Huttunen

***

Suuren maan johtaja lupasi ohjelmajulistuksessaan viimeisenkin kirkon hävinneen seuraavien parin vuosikymmenen aikana laajasta valtakunnastaan.  Tänään, tuplat vuosikymmenet myöhemmin todetaan kehityksen olleen päinvastaisen.  Tapahtui sama kuin meikäläisissäkin  uskonnollisissa ennusteissa: häipymisen tilaan rekisteröitiin uusi uskonnollinen nousu. Toisaalla huomattiin yksilöitymistä   ja uskomista, vaikkakin usein eri tavalla, toisaalta kirkon jonkinlainen hajaantumista -  sisäänpäin. Pelkistetyn ja mustavalkoisen sielunmaiseman sijaan kohdattiin monivärinen, mosaiikkimainen, aktiivisen impulsiivinen ja niin vaikeasti määriteltävä tai hahmotettava kokonaisuus…

Oletko siis uskovainen, vai toivovainen vai mitä? Vasta pidetyillä Lahden kirkkopäivillä hahmoteltiin suomalaista hengellistä maisemaa. Tutkittiin uusia kirkollisia ilmiöitä, kannanottoa vaativia ratkaisuja normaaliuskovaisen eettisiin kysymyksiin sekä tulevaisuuden haaveita ja odotuksia. Merkittävän osansa sai myös joensuulainen professori Kettunen häpeää käsittelevästä kirjastaan. Onko häpeä jotenkin samaa kuin syyllisyys, tai mikä on niiden ero. Oli niin tai näin,  tavoiteltiin raivata ilon ja luottamuksen polkuja tämän päivän suomalaiseen elämään. Syyllisyydestä ja häpeästä vapautuminen on varmasti ollut uskonnon jos toisen ykköstehtävä. On vain niin, että yhdessä uskossa kaikki toimii, toisessa ei.

Pian siirrymme pääsiäisajasta helluntaipiiriin. Ja mikä parasta, juhla-ajasta mukaan ja edelleen levitykseen ei saatettu ”kertomusta”  aiemmista Lähi-Idän tapahtumista, vaan viesti iankaikkisuudesta ajallisuuteen ja iankaikkisuuteen. Jälleen kerran on viesti kulkenut uuden alun mahdollisuudesta, armosta ja sovituksesta.  Tuo kirkon viesti ei jätä huomiotta ympärillä olevan elämän tarpeiden toteamista ja niistä huolehtimista. Vain ajallisista arvoista kiinnostunut kirkko tyytyy puolinaisuuteen yhtä lailla kuin pako  tuonpuoleiseen ja kaiken todella ratkeavan vasta siellä ”siellä jossakin”. Otithan viestin vastaan – ja lähetit edelleen!

Vanhassa kirkkorukouksessa pyydettiin: ”Anna meille sitä koti-ikävää, mistä sinun kansasi täällä ajan vaivassa tunnetaan”. Kristityn merkillinen kaksoiskansalaisuus sitoo niin aikaan kuin ikuisuuteen, vapauttaa joutavista vaivaisteluista, antaa taivaan jokaisen päivän ylle ja sen elämänrohkeuden, joka ei petä koskaan. Siksi kirkko edelleenkin elää, eikä vain suosittele ”hyvää elämää” , vaan rohkeasti kutsuu  mukaan jakamaan yhdessä eväät. Jakamalla ne eivät vähene  vaan moninkertaistuvat. Edelleen on totta kirkkoisän toteamus: Kenelle Jumala on isänä, hänelle seurakunta (kirkko) on äitinä.

Rohkeaa kesää avoimin silmin!

Vilustumisesta

26.5.2011 kello 12:42, kirjoittaja: alakyla

Antti Linkola

***

Tuli flunssa. Vaimoni hermostui yskimiseeni. Kävin hakemassa yskänlääkettä.  Kun pullo oli lopuillaan, huomioni kiinnittäytyi pahvipakkauksen tekstiin:”Vilustumistautien aiheuttaman yskän hoitoon”. Tämä suomalainen lääketehdas tietää, miten saada apteekissa yskänlääkettä etsivä tarttumaan juuri tähän pulloon.  Terveysportin Lääkeoppaassa vastaava teksti kuuluu: ”Yskänlääke, erityisesti kun pääasiallinen oire on yskänärsytys.” Ei sanaakaan vilustumistaudeista.

Nykyisin tiedämme, ettei vilustuminen aiheuta sairauksia, mutta selitys kelpaa edelleen laajalti. Virusinfektio saa sosiaalisesti kelpaavan muodon.

Toimiiko vastaava kansanomaistus uskon asioissa? Vedetään vanhalla kaavalla messut ja hartaustilaisuudet, vaikka ikäänkuin tiedetään, miten monta tulkintaa teksteistä itse asiassa on ja että yliopiston oppikirjoissa on esitetty lukuisia varauksia. Mutta jatketaan, koska se menee kansaan?

Tämä kysymys ei ole tahallaan kiusallinen vaan oikeastaan tärkeä minun mielestäni. Onhan kysymys siitä, mihin voi luottaa – minkä varaan voi rakentaa elämänsä. Jos asioissa on monta kantaa ja erilaisia selitysmahdollisuuksia, onko vedettävä arpaa siitä, mihin luottaisi varmana? Vai riittääkö lopulta harras tunnelma?

Kirkolla ei tahdo olla kantaa muihin kuin kirkkojärjestykseen liittyviin kysymyksiin. Tosin meillä on piispa Eero Huovisen tekstin mukaan laadittu Katekismus, joka jaettiin kaikille. En vain ole huomannut kenenkään vetoavan siihen. Sitä ei kukaan kirkon opettajista kai ole myöskään suorastaan lähtenyt kumoamaan. Vai onko tässäkin niin, että kirkko voi vapaasti olla moniääninen, kunhan hallintorakenne pysyy jotenkin pystyssä?

Ollaan seurakunnan elämän ydinkysymyksissä. Miksi oikein kokoonnutaan seurakunnan tilaisuuksiin? Puhuuko pappi sitä, mikä hänen mielestään pelastaa syntisen helvetiltä vai vain siksi, koska niin hänen sopii tilaisuudessa puhua? Me emme tiedä. Kuuntelemme hartauden ja lähdemme kotiin. Ehkä kuultu sana vaikuttaa papin tai minun uskosta riippumatta, sanana. Siihen saa tarttua.

On aika elon ja jäähyväisten

19.5.2011 kello 12:46, kirjoittaja: alakyla

Paula Kiviluoma

***

Kun edellisen kerran etsin aihetta kirjoitusvuorossani tällä palstalla marraskuun lopulla, löytyi aihe läheltä. Valmistauduimme tuolloin jouluun ja elimme äidin sairaudessa sitä vaihetta, että siinäkin valmistauduimme lähtökutsuun.
Nyt aihetta pohdiskellessani, ponnahti aihe taas erittäin läheltä.  Mielessä oli monia maailmaa syleileviä kevätaiheita, mitä tapahtuu kaupungin osassamme -aiheita, mutta aina vain palasin lähtöruutuun.

Sitkeä, rakas äitini sairasti vakavaa sairautta neljä vuotta.  Tapaninpäivänä vein äitini Keskussairaalaan viimeistä kertaa. Tasan neljä vuotta sitten tapaninpäivänä hän oli tuolla matkalla ensimmäistä kertaa.  Vielä sairaalassa ollessaan äitini jaksoi tehdä tulevaisuuden suunnitelmia mahdollisesta matkasta Naantaliin kesällä.  Pikku hiljaa alkoivat voimat kuitenkin vähetä ja tammikuussa virta loppui. Hän sai nukahtaa kivuitta rauhalliseen iki-uneen.  Lähtö ei tuntunut pahalta, koska meille oli annettu aikaa valmistautumiseen.  Äidille lähtö isän luokse taivaaseen, oli hänelle itselleenkin ehkä helpotus sairauden viedessä voimia.

Osanottoviestejä ja tervehdyksiä vastaanottaessa, oli hienoa huomata kuinka paljon äidilläni oli läheisiä, sukulaisia ja ystäviä.  Vaikka paljon itkettiin, taustalla oli kuitenkin suuri ystävyys ja lämpö jota äitiä kohtaan tunnettiin.  Äiti oli erittäin sosiaalinen, hän piti yhteyksiä yllä ystäviin aktiivisesti.  Karjalaisella vieraanvaraisuudella hän otti aina vieraat vastaan ja muisti kaikki merkkipäivää viettävät pienillä paketeilla.
Juuri tuolla ihmisten antamalla tuella ja kanssa elämisellä oli suuri merkitys meille tyttärille jaksamiseen surutyössämme.

Muistotilaisuudessa äidin sisar kiteytti hyvin äidin luonteen. Äitini oli aito ihminen eikä koskaan kateellinen kenellekään.  Jälkikäteen miettiessä sen huomaan. Äiti jaksoi aina olla onnellinen toisen onnistumisesta tai ”onnenpotkuista”.  Mutta toisaalta hän kantoi myös huolta toisen epäonnesta. Hyvin usein hän yritti omalta osaltaan ja voimillaan auttaa lähimmäistään.  Viimeisinä kuukausina häntä oli kyllä jo pakko hieman ”toppuuttaa”, ettei voimat olisi hänellä itsellä loppuneet.

Nyt nelisen kuukautta äidin tuonilmaisiin siirtymisen jälkeen, huomaan usein vieläkin ajattelevani, että pitäisiköhän soittaa äidille ja kysyä miten hän jaksaa.  Tai lähtisiköhän äiti käymään sukulaisissa, teatterissa, kaupassa?
Teemme osaltamme surutyötä purkaen tuntoja remonttiin.  Äidin tavaroita siirtäessä ja valokuvia tutkiessa, monet muistot ja tapahtumat nousevat mieleen.  Moni asia on saanut uuden merkityksen ja ehkä myös selityksenkin.

Äiti on poissa, mutta elää muistoissa.

Kun mummot kuolevat,?
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää?
ja joistakin mummoista tulee puita?
ja ne humisevat lastenlastensa yllä?
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta?
ja levittävät talvella oksansa?
lumimajaksi heidän ylleen.?
Mutta sitä ennen he ovat eläneet elämänsä- Eeva Kilpi-

Kohdataan naapuri !

12.5.2011 kello 17:32, kirjoittaja: alakyla

Keijo Martikainen

***

Näin keväällä on taas mukava todeta miten varsinkin omakotitaloalueilla ihmiset alkavat viettää entistä enemmin aikaa ulkosalla talojensa pihamailla.  Pitkän talven jälkeen nuo talojen asukkaat aivan kuin heräisivät  talviunestaan ”kömpien” kukin ulos pihamaalleen haistelemaan kevätilmaa ja tutkiskelemaan talven jättämiä jälkiä. Näin tapahtuu ainakin omalla kylällämme Alakylällä. Naapurit huutelevat jotain toisilleen kukin omalta tontiltaan ja vaihtavat kuulumisiaan mikä on ihan positiivinen ja mukava asia. Olen kuitenkin sitä mieltä, että monesti nuo kuulumisten vaihdot jäävät kovin pinnallisiksi ja arkisten asioiden kertomisiksi. Tämäkin on toki hyvä asia ja paljon parempi kuin ettei oltaisiin puheväleissä ollenkaan. Joskus olen kuitenkin pohdiskellut, että kun kohtaamme  naapurimme ”pitkän talven” jälkeen niin  kysymmekö oikeasti häneltä tarkoittaen myös sitä mitä kysymme eli että mitä sinulle ja teille kuuluu? Monet kertovat mielellään lastensa elämään liittyviä tapahtumia ja sieltä varsinkin elämän positiivisia asioita kuten uuden elämän alkuja ja rakkaitten lastenlasten iloisia kehitysvaiheita. Lisäksi keskusteluaiheisiin liittyy myös oma elämä. Kenties kohdannut sairaus tai jokin muu huolta aiheuttanut asia.  Tällöin meidän tulee asettua kuulijaksi ja osallistua huolen jakamiseen jollakin lailla sillä kysymyksessä on kuitenkin pitkäaikainen naapuri tai äskettäin naapuriin muuttaneet ihmiset jotka haluavat tutustua kylän vanhempiin asukkaisiin.

Tätä raja-aitojen yli tapahtuvaa keskustelumuotoa tuleekin vaalia entistä ansiokkaammin ja pitää se siinä arvossa mihin se kuuluu. Itse asetan ainakin tämän laatuisen keskustelun yhdeksi parhaista sosiaalisista tapahtumista. On näet mukavampi kohdata ihminen kasvokkain omassa kokonaisuudessaan raja-aidan yli kuin mitä kirjoittaa hänelle tekstiviesti tai sähköposti johon voi selittää mitä vain eikä vastaanottaja tiedä lainkaan mikä on hienoa sanahelinää ja mikä rehellistä puhetta.

Omalla kohdallani muistan kesämökkinaapurini kohtaamisen aina keväisin yhtenä mieluisampana näkynä kun hän ilmestyi lahden toisella puolella olevalle laiturille ensimmäistä kertaa ja huuteli sieltä kättään heiluttaen, että hyvää kesän alkua naapurille. Nyt tuo mökkinaapurini ei enää ole tullut muutamaan kevääseen laiturilleen, koska Luoja kutsui hänen luokseen uuteen elämään. Muistan naapuria kuitenkin joka kevät katsellessani mökkilahteni toiselle puolelle ja pysähdyn hänen haudallaan hautausmaalla käydessäni.

Kohdatkaa siis naapurinne aitona toverina, kaverina ja naapurina ilman, että asetutte hänen kanssaan minkäänlaiseen aineelliseen ”kilpavarusteluun” tai mihinkään muuhunkaan sellaiseen kanssakäymiseen, jossa teillä on silmienne edessä ”hintalappu”. Rakastakaa lähimmäisiänne niin kuin itseänne ja iloitkaa yhdessä raja-aitojen ylitse tapahtuvasta kanssakäymisestä naapurinne kanssa.

Aurinkoista alkukesää!

Ilahduttakaa naapuria vaikka tontillanne kasvavilla kukilla.

Ilahduttakaa naapuria vaikka tontillanne kasvavilla kukilla.

Onnellisuudesta

5.5.2011 kello 14:47, kirjoittaja: alakyla

Kullervo Lehtonen

***

Onnellisuudesta on kirjoitettu tuhansia kirjoja ja satoja tuhansia artikkeleita, pidetty puheita ja luentoja sekä tutkittu yliopistoissa. Miksi siitä ei saada tolkkua, mitä se on? Yleisellä tasolla aineistosta ei pitäisi olla pulaa. Onko kysymys sittenkin yksilötason asiasta, jossa itse kukin meistä on paras asiantuntija.

Minä uskon sellaiseen onnellisuuteen, jossa lähtökohtana on tunne siitä, että elämä on periaatteessa hyvää ummistamatta silmiäni kuitenkaan maailman pahuudelta. Koen itsekkäästi onnellisuuteni olevan omaa tunne-elämääni. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että eikö meillä kaikilla olisi omia surujamme ja murheitamme. Nekin voidaan nähdä muistuttamassa meitä onnellisten hetkiemme ihanuudesta.

Eduskuntavaalien perusteemana poliittisesta ryhmästä riippumatta on lietsoa ihmisiin tyytymättömyyttä, jotka ratkeavat, kun äänestät meitä. Eettisesti arveluttavaa. Näin tietysti politiikassa toimitaan, mutta valitettavan usein se tartuttaa meihin tyytymättömyyttä, mihin ei todellisuudessa olisi aihetta.

Meidän pitäisi Demokritoksen mukaan olla onnellisia siitä, mitä meillä on eikä surra sitä, mitä meillä ei ole. Näyttää siltä, että ne ihmiset, joilla tavallisen kansalaisen silmin tuntuvat tosi rikkailta, eivät ole sen onnellisempia kuin muutkaan.

Suuret antiikin filosofit, Platon ja Aristoteles, pitävät onnellisen elämän lähtökohtana hyveiden noudattamista. Samaa opetetaan meille Uudessa Testamentissa Jeesuksen sanomisena Jumalan tahdon noudattamisesta. Meille jää näissäkin neuvoissa oma harkinnanvaramme, mitä pidämme hyveinä ja minkälaiseen arvojärjestykseen ne pistämme.

Onnelliset ihmiset opettavat meitä olemaan vähemmän kriittisiä muiden ihmisten suhteen. Heidän laaja sydämensä hyväksyy toiset ihmiset vikoineen ja puutteineen. He eivät ole itsekeskeisiä itseensä käpertyjiä. He eivät ole yhtä herkkiä arvostelulle kuin vähemmän onnelliset. He hyväksyvät itsensä.

Epäonnistumisen pohdiskelu ja siitä murehtiminen ei kuulu onnellisen ihmisen käyttäytymiseen. Heidän palautumisensa epäonnistumisistaan on nopeaa, he eivät surkuttele itseään.

Minusta runoilijan sanoma” kel onni on, onnen kätkeköön” ei sisällä hyvää opetusta. Ehkä hän on tarkoittanut tällä ehkäistä kanssaihmisten kateutta. Mielestäni onnellinen ihminen säteilee ympäristöönsä onnellisuutta, joka voi jopa tarttua muihinkin.

Ehkä onni on sittenkin jotakin pientä ja arkista, joka meidän on löydettävissä läheltämme.

Emmauksen tiellä

29.4.2011 kello 0:40, kirjoittaja: alakyla

Laura Liikanen

***

Minulla on kodissani vieraskirja, johon kyläilijät ovat jättäneet kaikenlaisia muistoja. Eräiden illanistujaisten aikana ystäväni on ikuistanut kirjaan lainauksen: ”Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän opetti meitä ymmärtämään kirjoitukset?” En tiedä, miksi tämä Luukkaan evankeliumin kohta Emmauksen tien jälkimainingeista on hänen mielessään sillä kertaa ollut. Mutta sen uskon, että sinäkin iltana ovat sydämet hehkuneet, kun ystävät ovat kokoontuneet yhteen ja keskustelunaiheina on ollut ties mitä maan ja taivaan väliltä. Varmasti jotain on opittukin.

Evankelistoista vain Luukas kertoo meille Emmauksen tiestä, ja toisen pääsiäispäivän evankeliumina se lienee jäänyt monille tavallisille seurakuntalaisille vähän vieraammaksi kertomukseksi. Eikä Markku Pölösen elokuva Emmauksen tiellä juuri selkiytä asiaa. Opiskeluaikana lauloin kuorossa, jonka joillakin jäsenillä oli vakaumuksellisia vaikeuksia laulaa hengellistä musiikkia. Ohjelmistoon tuli Josef Rheinbergerin Abendlied. Nuotti kertoi sanojen olevan Luukkaan evankeliumin 24 luvun jakeesta 29: ”Bleib bei uns, denn es will Abend werden, und der Tag hat sich geneiget.” Käyttämässämme raamatunkäännöksessä opetuslasten pyyntö kuuluu: ”Jää meidän luoksemme. Päivä on jo kääntymässä iltaan.” Näiden sanojen lausuminen ei ollut kenenkään vakaumukselle vaikeaa. Jäin miettimään, miksi näistä raamatunlauseista on sävelletty hieno kuoroteos. Raamatun avaaminen selkeytti asiaa.

Kertomus Emmauksen tiestä on sykähdyttävä. Jeesuksen kuoleman jälkeen kaksi opetuslasta kulkee parin tunnin matkaa Jerusalemista Emmaukseen. Apeina he keskustelevat siitä, mitä viime päivinä on tapahtunut. Heidän seuraansa liittyy muukalainen, jolle he kertovat Mestarinsa kohtalosta. Lukijalle kerrotaan, että muukalainen on itse ylösnoussut Jeesus, mutta opetuslapset eivät tunnista häntä. Jeesus alkaa selittää heille, mitä Messiaasta on kirjoitettu. Kun he saapuvat perille kylään, he pyytävät muukalaista jäämään: ”Jää meidän luoksemme. Päivä on jo kääntymässä iltaan.” Sisällä aterialla Jeesus ottaa leivän, kiittää Jumalaa, murtaa ja jakaa sen heille. Silloin he tunnistavat hänet, mutta samassa Jeesus on poissa. Hämmästyneenä he sanovat toisilleen: ”Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän kulkiessamme puhui meille ja opetti meitä ymmärtämään kirjoitukset?”

Opetuslasten pyyntö on ratkaiseva. Jos muukalainen ei olisi jäänyt heidän luokseen, he eivät olisi tunnistaneet häntä. Mieleeni tulee myös Heprealaiskirjeen opetus: ”Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä” (Hepr. 13:2). Me saamme kulkea alkanutta pääsiäisaikaa ylösnousseen Vapahtajamme seurassa. Arkisiltakin vaikuttaviin kohtaamisiin voi olla kätkettynä tärkeä opetus tai ihmeellinen siunaus.

Pääsiäisajan hartautta

21.4.2011 kello 10:53, kirjoittaja: alakyla

Eino Heinola

***

Mistä tunnet sä ystävän, onko oikea sulle hän?
Kun on kaukana kaikki muut
ja kun päättyvät pitkospuut…

Nuo laulun sanat soivat mielessäni näin hiljaisen viikon alussa. Ystävän laulussa on kuvattu niitä elämän syvimpiä tuntoja, joissa ystävyys punnitaan, joihin ei syvimmiltään voi vastata kukaan muu kuin itse maan ja taivaan luoja, meidän sisimpämme tuntija, Jeesus Kristus. Hän, joka kärsimysviikkonaan kohtasi ja koki ihmisten raadollisuuden, hyljätyksi tulemisen, pettämisen, yläpuolelle asettumisen, väärät todistukset, ivan ja pilkan.  Hän tunsi jopa Jumalan, Isänsä, hylkäämisen, mikä lienee syvintä pimeyttä.

Juuri noissa kokemuksissa ja tunnoissa Jeesus tulee rinnallemme. Pysähtyy vierelle, ei kiirehdi ohi, sillä hän on kokenut kaiken sen ja tahtoo meitä kantaa.
Mutta vielä enemmän, Hän tahtoo kohdata meidät myös pettäjinä, yli kävelleinä, toisen ohi kulkijoina niin kuin hän kohtasi kieltäjä Pietarin sekä toiset opetuslapset, jotka kaikki olivat jättäneet hänet yksin. Ja hän kohtaa meidät täynnä armoa ja anteeksiantamusta, kun vain avaamme sisimpämme oven hänelle. Jeesuksen anteeksianto on ehdoton ja todellinen. Hän ei muista meidän pahoja tekojamme eikä syytä meitä, kun olemme jääneet hänen hoitoonsa.

Hiljaisen viikon tapahtumat alkavat palmusunnuntaista, jolloin Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin ja kansa hurrasi hänelle kuninkaana: ” Hoosianna! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä, Israelin kuningas.”  Muutaman päivän kuluttua tuo sama kansa oli huutamassa uskonnollisten johtajiensa yllyttämänä: ”Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!”   Niin nopeasti voivat tunteet vaihtua. Ylipapit ja kansan vanhimmat taas olivat kylmän laskelmallisesti päätyneet siihen tulokseen, että parempi on yhden kuolla koko kansan puolesta. He pelkäsivät roomalaisia, kun kansa kunnioitti Jeesusta kuninkaana. Ja vielä enemmän Jeesus oli uhka heille itselleen, heidän valalleen ja asemalleen. Hänet piti raivata pois tieltä. Samalla he tulivat toteuttaneeksi ennustukset Jeesuksen kärsimisestä ja kuolemasta.

Tapahtumat etenivät vääjäämättömästi kohti päätepistettä: Ristiinnaulitsemista. Ennen kärsimistään Jeesus valmisti oppilaitaan tulevaan ja Johannes on tallentanut meille hänen viimeisen rukouksensa ns. ylimmäispapillisen rukouksen, johon kiteytyy hänen syvin tahtonsa:   ”että he yhtä olisivat ja rakastaisivat toisiansa niin minä olen heitä rakastanut ”. Se ei ole mahdollista kuin syntien sovituksen ja anteeksiannon, armahtavaisuuden kautta. Matkan täytyi jatkua ristille asti.

Mutta kaikki ei loppunutkaan siihen vaan elämä murtautui esiin ylösnousemuksessa pääsiäisaamuna. Kuolema ei voinut pidättää synnitöntä Jeesusta, vaan Isä, Jumala, herätti hänet kuolleista ja mursi näin vallan kuolemalta. Jeesus toi meille elämän toivon. Viimeinen sana ei ole kuolemalla vaan Jeesuksella.

Niinpä, kun olemme kulkeneet oman elämämme pitkospuut loppuun asti, on rinnalla ja vastassa kuoleman voittanut Vapahtajamme, Jeesus Kristus. Tähän saamme turvautua ja sitä kohti kurottautua, löydämmepä noista hiljaisen viikon tapahtumista itsemme, missä roolissa milloinkin.

Siunattua pitkää perjantaita ja iloista pääsiäistä!