http://fullertonrushing.blogspot.com/2011/08/9-sunnuntaiaamuna-kirkkoon.html
Alakylältä
Merkintöjä ja mietelmiä akselilta Alakylä-Peltola-Harapainen
Sunnuntaiaamuna kirkkoon!
1.9.2011 kello 21:06, kirjoittaja: alakylaMitä onnea sinulle on suotu?
25.8.2011 kello 22:29, kirjoittaja: alakylaAnne Federley
***
Moni meistä haluaa onnea joka suunnasta; avio-onnea, työonnea, lapsionnea, asunto-onnea, arpaonnea … onnea pitäisi olla ikään kuin tasaisesti kaikissa asioissa. Ei riitä, että jos on terve ja katto pään päällä. Eikä sen tietysti tarvitsekaan riittää, on lupa toivoa ja unelmoida. Mutta rajansa kaikella.
Toisilla näyttäisi olevan enemmän onnea kuin minulla. Serkulla on hienompi asunto ja naapuri onnistui laihduttamaan. Ystävät ovat löytäneet mieleisensä työpaikan ja tienaavat hyvin. Tuttavat matkustelevat enemmän ja jotkut näyttävät olevan tyytyväisempiä muuten vaan. Miksi minä en saa sellaista onnea?
kuitenkin minulla on paljon sellaista, mitä joku toinen hartaimmin toivoo. Toisen onni ei ole minulta pois. Miksen osaa iloita siitä onnesta, mikä kohdalleni on osunut? pitääkö menettää jotakin onnestaan, jotta näkee sen arvon? Onni onnettomuudessa on huyomata kirkkain silmin onni, jonka omistaa.
Olen nähnyt kirkkaanvärisissä t-paidoissa tekstin; ”Onni löytyy arjesta” (MLL). Taidan opetella tänä syksynä poimimaan onnen hetkiä omasta arjestani. Ilot ovat samassa sopassa surujen kanssa. Täytyy vain ehtiä maistelemaan kaikkia makuja. Ehkä opin olemaan tyytyväinen siitä onnesta, joka juuri minulle on suotu.
AUTIOTALO
18.8.2011 kello 10:40, kirjoittaja: alakylaOuti Heinola
***
Sain luettavaksi Päivän kustantaman, William Paul Youngin kirjoittaman kirjan Autiotalo. Kirjan takakannessa kehutaan, että tämä kirja voi tehdä meidän sukupolvellemme sen, mitä John Bunyanin Kristityn vaellus teki omalleen. Niin hyvä se on. Muuta takakannesta ei kannatakaan lukea; itseäni ainakin häiritsi se, mitä olin etukäteen sieltä lukenut.
Oikeastaan kirjasta ei voisi kertoa mitään etukäteen, mutta se oli niin tavanomaista uskonnollista ajattelua mullistava, tuore ja erilainen näkökulma Jumalaan, etten voi olla kirjoittamatta juuri siitä. Mitä siis voin kirjoittaa paljastamatta liikaa kirjan ydintä.
Kirja kertoo Mackenzie Allen Phillipsistä ja niistä kokemuksista, mitä hän itse on kertonut elämästään kirjan kirjoittajalle. Mackille, kuten hänen läheisensä häntä kutsuivat, oli tapahtunut tunne-elämää traumatisoivia tapahtumia, minkä seurauksena hän enemmän suoritti elämää kuin olisi ollut avoin elämälle ja läheisillekään ihmisille sellaisena kuin he olivat. Hänen tunne-elämänsä oli kuin jäässä. Onneksi harvalla meistä on niin syviä haavoja kuin mitä Mackille oli elämässä tullut, mutta ”tavallista” elämääkin eläneenä kirjan sanoma teki minuun syvän vaikutuksen.
Mack oli koko elämänsä ajan tottunut olemaan velvollisuudentuntoinen. Raskaiden ja epäoikeudenmukaisilta tuntuneiden tapahtumien jälkeen Mack oli kadottanut kyvyn nähdä muuta kuin oman kipunsa. Hän oli myös kadottanut kyvyn nähdä Jumlalan. Monet Mackin, ja lukiessa myös minun, entiset uskonnolliset käsitykset menivät nurin, kun Jumala kohtasi hänet tunnetasolla. Jumala halusi parantaa haavan, joka oli syntynyt Mackin sydämeen ja heidän välilleen vaikeasti hyväksyttävien kokemuksien johdosta. Kuten kirjassa todetaan, elämään tarvitaan aikaa ja paljon yhteyttä. Järjen ja sydämen asiat on hyvä käsitellä tavalla ja ajalla, johon ihminen on valmis.
Kirjassa käsitellään mm. seuraavia teemoja:
Ihminen on luotu elämään rakkauden kohteena. Jos hän elää ikään kuin häntä ei rakastettaisi, se on elämän rajoite. Ei päinvastoin. Jos jäisi ilman rakastetuksi tulemisen kokemusta, se on kuin leikkaisi linnulta kyvyn lentää. Tuskalla on taipumus viedä kyky lentää. Vapaus on prosessi, joka syntyy suhteessa Jeesukseen. Silloin kaikki, mikä kuohuu ihmisen sisällä, alkaa löytää tiensä ulos sieltä.
Kivun keskellä Jeesuskin koki itsensä Jumalan hylkäämäksi, vaikka Isä Jumala kärsi koko ajan Hänen kanssaan ristillä, loppuun asti. Kun Jeesus antoi elämänsä Jumalan käsiin, Hän selvisi tilanteesta. Jumala opetti Mackia, että elämä on helpompaa silloin, kun hyväksyy tämän päivän sellaisena kuin se on, verrattuna siihen, että yrittäisi sovittaa elämää ennalta muodostamiinsa omiin käsityksiin. Ne sortuvat kuitenkin.
Kirjan, sanoisinko, sielunhoidollisesta sisällöstä huolimatta paikallinen kirjakauppa oli sijoittanut sen jännityskirjojen joukkoon. Täytyy myöntää, että todellinen elämä on usein kirjallisuuttakin jännittävämpää ja elämässä iholle tarttuu kokemuksia, jotka pimentävät Jumalan läsnäoloa omassa elämässä. Tarvitaan virkistäviä keidaskokemuksia, jollainen Autiotalo-kirja on ollut ja on edelleen minulle. Olen lukemassa sitä jo toiseen kertaan lyhyen ajan sisällä. Eipä tullut kirjakauppiaalta kysyttyä, että mihin hyllyyn hän oli sijoittanut Raamatun.
Tein väärin, tein niin väärin
11.8.2011 kello 9:56, kirjoittaja: alakylaMarketta Vanhanen
***
Näin laulaa Juudas Iskariot Lasse Heikkilän säveltämässä Gospelpassiossa Ristinkantajat. Juudas oli harvinaisen rehellinen mies, koska hän uskalsi tunnustaa toimineensa väärin. Tosin sitten hänellä ei ollut rohkeutta jatkaa elämäänsä, sopia, pyytää anteeksi ja aloittaa alusta. Nykymediaa seuratessa huomaa, että kovin harvoin kerrotaan yhtä rehellisistä ihmisistä, olipa sitten kyse pienistä tai suurista asioista. Norjan joukkomurhaaja taas ei tunne syyllisyyttä ollenkaan. Norjan nuorten ihmisten joukkosurma tekee minut niin surulliseksi, että en halua enää lukea enkä nähdä uutisia siitä.
* * * * *
Sisällissodan runtelemasta Somaliasta paetaan olosuhteita ja kuivuutta Etiopiaan ja Keniaan pakolaisleireille, joiden olosuhteet ovat katastrofaaliset. Jokin on mennyt pahasti pieleen, kun ihminen joutuu pakenemaan toista ihmistä ja omasta kotimaastaan tai sitä että alueelle ei aina sallita humanitääristä apua.
* * * * *
Intiassa kristittyjen taloja ja kirkkoja poltetaan, ja he joutuvat pakenemaan henkensä uhalla. Vastaavaa vainoa kohdistuu kristittyihin monessa muussakin maassa, jopa sivistyneissä länsimaissa. Emme kykene sietämään toisiamme, toistemme uskoa, poliittista näkemystä tai toistemme erilaisia tapoja.
* * * * *
Vääryyksiä on monenlaisia, monennimisiä ja mittasuhteiltaan erilaisia. Yksi ehkä piittaamattomuudeksi nimetty on roskaaminen. Hyvin usein saamme lehdistä lukea monien festareiden, konserttien ja tapahtumien jälkisiivouksesta, joihin kuluu aikaa ja rahaa. Olin juhlilla Oulussa. Paikalla lienee kolmen päivän aikana ollut 20.000 – 30.000 ihmistä. Katselin juhla- ja ruokailualuetta: kaikkialla oli siistiä. Vain muutama tuulen heittelemä paperi tai lehti näkyi alueella. Tarkasti huolehdittiin ruokailuvälineiden kierrätyksestä. Kun sitten sunnuntaina juhlaväki kantoi penkit niille asetettuihin paikkoihin, niin kentällä ei tarvittu roskankerääjiä. Monien muiden juhlien jälkeen kenttä on aivan toisen näköinen. Roskaamattomuus ei ylitä uutiskynnystä, mutta roskaaminen antaa aihetta moneen uutiseen.
”Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.”
Terveisiä herättäjäjuhlilta
4.8.2011 kello 17:49, kirjoittaja: alakylaAntti Vanhanen
***
Herännäisyyden eli körttiläisyyden vuosittain keskeisin kokoontuminen, herättäjäjuhlat, olivat tänä vuonna Oulussa. Sotavuotta 1944 lukuun ottamatta perinne on jatkunut katkeamatta vuodesta 1893. Meitä oli täältä Etelä-Karjalasta täysi linja-autollinen ja lisäksi monet olivat tulleet omilla autoilla tai julkisilla liikennevälineillä.
Herännäisyyden valta-alueita ovat Etelä- ja Keski-Pohjanmaa, Pohjois-Savo sekä Kainuu. Juhlat ovat karun yksinkertaiset: seuroja, seuroja, seuroja. Puheiden välissä veisataan ensi kerran yli 200 vuotta sitten suomeksi käännettyjä Siionin virsiä. Ne ovat rukousta. On ihmeellistä, että nuo virret yhdistävät edelleen nuoret ja vanhat sekä hyvin eri tavoin ajattelevat ihmiset.
Monet sanovat, että heränneet eivät rukoile kokoontumisissaan. Virsi on rukous ja herättäjäjuhlien päätökseksi koko juhlakansa polvistuu rukoukseen ja veisaa virren ”Herraa hyvää kiittäkää”.
Mitkä ovat herännäisyyden ominaispiirteet? Lainaan pari kohtaa Herättäjä-Yhdistyksen puheenjohtajan Jukka Hautalan kirjoituksesta. ”Kristityn paikka on toimia tässä maailmassa yhdessä toisten ihmisten kanssa. Sydämen sisäinen raja-aita tarkoittaa, että syyllistä olosuhteisiin ei tarvitse hakea välttämättä itseä kauempaa.”
Olin kerran Aholansaaressa, Nilsiässä, Paavo Ruotsalaisen kotisaaressa herännäisteologien kokouksessa. Siellä oli myös samanaikaisesti sosiaalityöntekijöiden kurssi, jossa oli mukana entinen rippikoululaiseni. Hän sanoi minulle: ”Teillä heränneillä vallitsee merkillinen vapautunut tunnelma.” Hän osasi tarttua ytimeen: Ei ole varaa ”haistella toisen henkeä” eikä puheilla vakuuttaa omaa uskoa, koska ”sydämen raja-aita” on itsessä. Tämä vapauttaa.
Toinen asia, jonka Jukka Hautalan kirjoituksen mukaan haluan mainita. Heränneiden uskon kohde ei ole Raamattu, vaan: ”herännäisyyden raamatuntulkinta nojaa pelastushistorialliseen käsitykseen: Jumala on ilmoittanut rakkautensa Kristuksessa. Tästä Raamattu kertoo ja todistaa.”
Kristuksessa on kaikki.
ALAKYLÄSTÄ KESKUSTAAN
31.7.2011 kello 23:48, kirjoittaja: alakylaMarjatta Laakko
***
Rakensimme mieheni Paulin kanssa 47 vuotta sitten omakotitalon Alakylään. Siinä olemme koko työelämämme ajan asuneet, lapsemme kasvattaneet ja harrastuksiamme toteuttaneet. Suuri tontti on teettänyt yllin kyllin työtä, mutta se on ollut mukava lapsillemme ja lastenlapsillemme. Kaiken kaikkiaan Alakylässä on ollut hyvä asua. Siellä on elämää, mutta ei tungosta.
Ennakoimme tulevaa ja muutimme toukokuussa kaupungin keskustaan. Oma kotimme sai 5-lapsisen perheen Hyvinkäältä. Oli hienoa luovuttaa kotimme juuri lapsiperheelle. Kuulimme heiltä, että käydessään tutustumassa ostovaiheessa taloomme kolmevuotiaat kaksoset asettuivat heti leikkimökkiin eivätkä olisi millään joutaneet lähtemään silloiseen kotiinsa. Me opettelemme nyt uudenlaista elämää. Jos multasormea jatkossa kutittaa, voimme hoitaa sitä mökkielämällä entiseen tapaan. Lapsillamme on omakotitalot. Molempiin koteihin olemme tervetulleita pihan haravointiin.
Seurakunta ei onneksi muutu. Alakylän kaltaista aluetoimintaa ei keskustassa ole. Oma kirkkomme on kävelymatkan päässä. Parvekkeeltamme näkyy kolme kirkkoa: Lappeen Marian kirkko, Lappeenrannan kirkko ja ortodoksinen kirkko. Trumpetilla soitettu ”Karjalan kunnailla” kuului juuri äskettäin ortodoksisen kirkon tornista kotiimme asti.
Alakylässä ei pidä luopua seurakunnallisesta aluetoiminnasta. Toivottavasti Reijo Moilanen haluaa sitä edelleen vetää. Aluetoimikunnan henkilöt ovat sopivasti ajoittain vaihtuneet. Me Laakotkin olemme olleet mukana toimikunnassa, mutta erityisesti sen järjestämissä tapahtumissa. Kannattaa pyytää koko ajan uusia toimijoita vanhojen rinnalle. Suuressa Lappeenrannan seurakunnassa tarvitaan pieniäkin yhteisöjä, jotka tuntuvat omimmilta kuin koko seurakunta. Alakylän mallin mukaisia alueellisia toimintoja tulee Lappeenrannan seurakunnassa lisätä. Voisalmessa ja Kesämäessä tällaista toimintaa onkin ollut jo kohtalaisen pitkään.
Pientä luopumisen haikeutta tuntien toivotan Alakylän asukkaille Jumalan siunausta. Nauttikaa alueestanne ja hoitakaa sitä ja toisianne.
Marjatta Laakko, entinen Alakylän asukas, nykyinen keskustan asukas
Hyvä tapa elää on sopu
20.7.2011 kello 21:15, kirjoittaja: alakylaJuha Rantalainen
***
Olen viime aikoina pohtinut ajan kulumista ja ihmiselämän lyhyyttä. Olen myös miettinyt, millainen on hyvä elämä. Olen sen ennekin tiennyt ja se on edelleen vahvistunut: Hyvä tapa elää on sopu muiden ihmisten kanssa.
Pohtimisen käynnisti saamani kirja, johon on kirjoitettu lapsuuden kotikyläni lähihistoriaa ja nykyaikaa. Kirjasta löytyy paljon tietoa, josta osan tiesin jo aiemmin mutta siinä on myös uutta tietoa. Siinä on kerrottu monista jo kuolleista henkilöistä, jotka tunsin lapsena. Kirjaa lukiessani olen muistellut heitä ja heidän elämäänsä.
Kirjasta löytyy muistelmia ja tarinoita entisistä kansakoulukavereista, naapureista ja muista kyläläisistä. Tunsin heidät heidän voimiensa päivinä. He tekivät työtä väsymättä ja olivat aktiivisia kyläläisten yhteisissä riennoissa, talkoissa, nuorisoseurassa ja urheiluseurassa. Jotkut osallistuivat kunnallispolitiikkaan ja kirkon toimintaan. Osa isännistä oli itsetietoisia ja vahvoja – ketään tai mitään pelkäämättömiä miehiä. He raivasivat peltoja, kaatoivat metsää, hankkivat koneita ja rakensivat kaikki talousrakennukset uudelleen.
Olen muistellut lapsuuteni maisemiin liittyvien mukavien asioiden lisäksi myös ikäviä asioita. Useimmat kyläläiset elivät sovussa muiden kanssa ja auttoivat tarvittaessa naapureitaan ja muita kyläläisiä. Oma perheenikin sai tarvittaessa tukea kylältä. Valitettavasti kaikki eivät olleet yhtä sopuisia ja joillain oli jotain kaunaa keskenään. Useimmiten syy oli rajaan tai kulkemiseen liittyvä asia: rajaoja, raja-aita tai talvella matkaa hevosella oikaisevan yksityistien käyttö.
Vielä ikävämpiäkin tapahtui kotikylälläni: Tappeluja, hukkumisia, jopa tappo. Kaikissa oli mukana alkoholi. Kirjassa tappo on vaiettu hienotunteisesti kertomalla vain erään kyläläisen kuolleen äkillisesti ja miten siitä seurasi taloudellinen ahdinko hänen suurelle perheelleen.
Kirjassa kerrotaan myös kylällä asuneista au-äideistä. Suhtautuminen heihin minun lapsuudessani – viisikymmentä vuotta sitten - ei ollut enää yhtä tuomitsevaa kuin ennen sotia. Kansakoulussa minua alemmalla luokalla oli tällainen lapsi enkä muista kenenkään häntä kiusanneen isättömyydestä. Äitimme kertoi minulle ja veljilleni naisen elämän kohtalosta ja tämä nainen kävi meillä äitini sairauden aikana auttamassa karjanhoidossa.
Ev.lut kirkkomme viime sunnuntain teema ”armahtakaa ” ja saarnateksti (Joh. 8: 2- 11 – Aviorikoksesta tavattu nainen) sopivat hyvin edellisiin mietteisiini. Myös Paavali kehottaa meitä Room. 12:18 : ” Jos on mahdollista ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa.” Miten paljon parempi on kaikkien kannalta, jos emme tuomitse vaan armahdamme toisiamme ja annamme toisillemme anteeksi ja elämme sovussa toistemme kanssa, niin kotona perheissä, naapureiden kanssa, kylällä ja kaupungissa. Samaa sopua ja rauhaa rukoilen myös eri kansojen ja maiden välille.
Hyvää kesän jatkoa
Perinteiden ristiaallokossa
14.7.2011 kello 13:33, kirjoittaja: alakylaOlavi Petro
***
Oli taas syntymäpäiväni. En täyttänyt ihan vielä pyöreitä. Sen verran kumminkin, että ajatukseni vei taas kaikkeen elämäni varrella kohtaamaani. Pääsin loppuun lokakuun alussa aloittamani urakan, espanjankielisen Uuden testamentin läpi lukemisen, huhtikuun alussa. Siihen kului aikaa noin 350 tuntia. Miksi niin kauan? Siksi, että halusin selvittää itselleni jokaisen lauseen kieliopillisen rakenteen selväksi ennen kuin jatkoin. Koulussa oppimani latinan perusteet olivat tukenani. Havaitsin mielenkiintoisen seikan. Lukemani espanjankielinen teksti muistutti mielestäni selvästi enemmän latinaa, kuin nykyisin puhuttu kieli. Kyseessähän on katolisen kirkon raamattu. Katolinen kirkko (kuten ortodoksinenkin), on tiukasti perinteitä säilyttävä. Siksi myös espanjankielisen raamatun teksti on säilynyt vanhempien tekstien mukaisena. Tämä näkyy myös sanajärjestyksessä ym.
Juhannuksena ajatukset menevät helposti vanhoihin juhannusperinteisiin. Juhannuskoivut koristavat varsinkin maalaistaloja ja kesämökkejä. Viimeistään juhannussaunaan lähdetään uusi vasta kourassa. Juhannustaikojakin vielä tehdään joskus, vaikka leikkimielellä. Suomen kokkojen rinnalle Ahvenanmaalla kohoavat taidokkaat juhannussalot. Mutta missä kulkee taikauskon ja leikkimielen välinen raja? Horoskooppien suosio viitannee siihen, että osaksi niihin uskotaan tosissaan. Miksi joillekin on niin tärkeätä, minkä tähdistön merkeissä olet syntynyt!
Juhannuksen lisäksi tärkeät perinteet liittyvät muihinkin suuriin juhlapäiviin, jouluun, pääsiäiseen ym. sekä perhejuhliin, jossa suku on koolla. Korvissani ropisevat vieläkin lapsuuteni peittoa piiskaavat virvontavitsat, kun kylän lapset tulivat opettajien lapsia virpomaan: ”Virboin varboin, tuoreheks terveheks, njedäliks velgua, vuuveks vabuata, sinull vitshu, minul jäitshy.” Tietenkään palkaksi pyydettyä kananmunaa ei saanut tulla perimään ennen kuin pääsiäistä. Tästä tavasta pidän vieläkin kiinni. Olen elänyt lapsuuteni ortodoksisen perinteen maailmassa. Siksikö minusta tuntuu pahalta, kun ennen eri kulttuureita rikastuttaneet kauniit perinteet on unohdettu. Miten muuten on selitettävissä, että sekoitetaan käsitteitä sillisalaatiksi. Jos suomenruotsalaiseen kulttuuriin kuuluu Lucia-neitoperinne, ei se kuulu meille tänne, yhtä vähän kuin virvontaperinteeseen kuuluvat Pohjanmaan noidat ja niitä karkottavat pääsiäiskokot. Pikkulasten noidiksi pukeminenkaan ei liioin tunnu hyvältä, ja Amerikasta matkittu suomalaiseen luonteeseen heikosti soveltuva Halloween-hulluttelu ”karkki tai kepponen” tuntuu suorastaan hölmöltä. Sattumalta kuulin tätä kirjoittaessani TV:stä Winkie Pratneyn tähän sopivan ajatuksen ”Jos kulttuureista tuhotaan erot, samalla tuhotaan kaikki”. Kaiken kukkuraksi taustavoimana on pelkkä bisnes.
Vaikka äitini oli aikoinaan voimakkaasti luomassa ensimmäisiä äitienpäiviä tähän maahan äitien työtä arvostamaan, minä pidän isänpäivääkin pelkkänä bisnestemppuna enkä odota isänpäivälahjaa. Kuitenkin toivoisin rikkaan kansallisen perinteemme säilyttämistä ja siirtämistä nuoremmille polville. Murreperinteen hiipuminen surettaa. Valitettavasti oman kotiseutuni ihmiset joutuivat hylkäämään jopa äidinkielensä, evakkopaikkakunnillaan, kielen joka ihmeekseni sai viime syksynä Suomessa virallisen vähemmistökielen statuksen. Sen kunniaksi julkaistiin Juhani Ahon ”Juha” livvinkielisenä taidokkaana käännöksenä. Vanhimmat sukulaiseni malttavat (osaavat) vielä pagista.
Vierasta perinnettä on muutakin. Kuulostaa hienostelulta, kun yhtäkkiä vanha tuttu makaroni eri versioineen onkin ”pastaa”. Minulla tulee joka kerta mieleen sinkkipasta. Veitsi-, haarukka- ja työkalusarjat ovat ”settejä”, turskansukuista seitiä myytiin kauan norjalaisella nimellä ”sej”, kunnes siitä nostettiin kyllin suuri metakka. Esimerkkejä riittää.
On toki monenlaisia perinteitä. Linnoituksen jo tavaksi tulleilla kasvikävelyillä saa nopeasti tuntuman Linnoituksen erikoiseen kasvillisuuteen. Siellä on paljon mm. venäläisen sotaväen seuralaiskasveja, joista osa on tullut sinne jo Linnoituksen alkuaikoina. Mainitsen muutaman: harmio, idänpalko, ampiaisyrtti, hullukaali. Surettaa vain, että Lappeenrannan kaupunki niittää lähes kaikki rinteet kesken kauneimman kukinnan, yrityksistä huolimatta sitä ei pystytä estämään. Luonnon oma siemenpankki pitää onneksi huolen siitä, että kasveja ei pystytä kokonaan hävittämään.
Maapallon eliöstön monimuotoisuuden merkitys aletaan vähitellen oivaltaa. Allergia- ja ympäristöinstituutista kerrottiin, että viime aikoina on saatu paljon uutta tietoa tämän perinteen merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille. Odotan tarkempaa tietoa.
Monien vihaama voikukka edustaa pitkää perinnettä. Ainakin siitä päätellen, että siitä on ehtinyt muotoutua yli 500 pikkulajia. Joka kesä ihailen Pappilanpellon voikukkien loistetta. Muutama vuosi sitten havaitsin lähellä Pyhähäkin kansallispuistoa, että oli muitakin voikukkapeltoa arvostavia. En ole ennen nähnyt sellaista laulujoutsenparvea keskellä voikukkapeltoa. Joutsen itsessään edustaa meiltä jo sukupuuton partaalta elvytettyä geeniperimää.
Mikä on yhdelle rikkaruoho, voi olla monelle ilon lähde. Reykjavikin kaupungin puistoissa meidän maitohorsmamme on puiston komeimpia kukkia.
Alakylän sivuilla näkyvän suvivirren sanoihin yhtyen annan kiitoksen ja kunnian Luojalleni, joka on sallinut minun vielä nähdä tämänkin kevään ja kesän ihmeen.
Joutsenia Pyhähäkin kansallispuiston lähellä.
KESÄVIERAITA
7.7.2011 kello 6:38, kirjoittaja: alakylaEino Hämäläinen
***
Vävy tuli toukokuulla kesämökkimme saunasta ja sanoi, että siellä vintillä jokin eläin pitää kolinaa. Ajattelin, että ehkä siellä majailee orava, olihan niitä monesti näkynyt pihapiirissä. Asia jäi sikseen, kunnes parin viikon päästä pukuhuoneessa haisi, kun avasi oven. Vintille on kuollut joku eläin. Ehkä orava on tukehtunut villoihin. Olihan kesämökkiä rakentaessa orava kuollut ulos jääneeseen villapaloja sisältäneeseen jätesäkkiin.
Elettin edelleen kevättä ja välillä saunottiin. Pidin pukuhuoneen ovea auki, jotta haju ei haitannut. Kuulin sitten itsekin saunoessa kolinaa vintiltä. Vaimo arveli, että voisiko siellä olla telkän pesä. Mutta eihän telkkä pääse niin pienistä raoista vintille? Pitäisikö kuitenkin saunomista rajoittaa? On siellä vintillä varmaan aika kuuma, kun saunomme. Toisaalta puita hakiessa saunan takanakin oli jo hajua.
Meni taas toista viikkoa ja meillä oli kaksi lastenlasta Helluntain jälkeen hoidossa. Illalla sattui keittiön ikkunasta silmiini, että oravaa paljon isompi ja tummempi eläin tuli männyn runkoa pitkin alas puusta ja pomppi pihan poikki metsään. Häntäkin sillä oli aika pitkä.
Se oli minkki! Nyt valkeni karmea totuus. Saunan vintillä on minkin pesä! Mitä nyt tehdään?
Aivoriihemme tuotti ajatuksen tappaa kuokkavieraamme pakokaasulla. Pyöröhirsi jättää kuitenkin aikamoiset raot koolauslankkujen viereen. Eikun tekemään kolmiomaisia kiiloja jokaiseen rakoon. Sitten mönkijä paikalle ja uppopumpun letku pakoputkesta vintille. Mönkijää käynnistäessä tuli vähän paha olo. Olen murhaaja ja kaasukammion käyttäjä!
Oli aivan hiljaista. Hiilimonoksidi on tehnyt tehtävänsä. Nyt moottori saha käyttöön ja hirsiin miehen mentävä aukko. Vähän jännitti. Pieniä tyttöjä jännitti vielä enemmän ja taisi vähän pelottaakin. Husqvarna söi hyvin puuta ja aukko syntyi hetkessä. Sitten kasvoille löi karmea haju! Hain sähkölampun ja näin kuinka tervapahvien päällä oli isoja kasoja ulostetta. Tarvittiin kaasunaamari, jotta pystyi työntämään päänsä sisään etsimään ruumiita. Mutta eihän siellä näkynyt ristinsielua. Oliko kaikki karanneet? Mitä nyt tehdä?
Meni tunti pari ja vaimo kuuli saunalta rääkymistä ja näki minkkiemon raahaavan hampaissaan yhtä pentua pihan poikki aittaan päin. Kova huuto ja käsien taputus sai pennun putoamaan hampaista. Minä koppasin lapion ja juoksin saunalle. Yksi pentu erehtyi seinän ja tikkaiden väliin aivan eteeni ja sain sen tapettua lapiolla. Muut ovat karkusalla. Eivät ne siis kuolleet kaasuun, vaikka olivat edelleen piileskelleet ullakolla. Kahdeksanvuotias Oona-tyttö paheksui vaarin raakuutta. Ei kaunista pentua olisi saanut tappaa.
Mutta koko tienoomme on hiljentynyt linnunlaulusta. Pikkulintuja ei näy, pesät ovat tyhjiä, telkät poikasineen ovat poissa. Ovat kaikki paremmissa suissa. Suru varjostaa kesänviettoamme. En pidä minkeistä. Ei ole kesän miellyttävimpiä puuhia siivota vinttiä ja vaihtaa villoja ahtaassa tilassa.
Raamatun ensimmäisessä luvussa sanotaan: ”Jumala teki villieläimet, karjaeläimet ja erilaiset pikkueläimet, kaikki eläinten lajit. Ja Jumala näki, että niin oli hyvä…Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea mikä maan päällä elää ja liikkuu.” Jumala ei tee virheitä. Me ihmiset teemme. Olemme levittäneet mm. minkkejä luontoon.
Rakkautta yli näkyvien rajojen
30.6.2011 kello 11:36, kirjoittaja: alakylaMaria Ridell
***
Se päivä koitti, jota en olisi halunnut elää vielä. Se päivä, jota pelkäsin ja jonka tiesin väistämättä tulevan, vaikka kuinka yritin itselleni uskotella, ettei se vielä tule. Se päivä kuitenkin tuli. Se toi elämääni pohjattoman ikävän ja täyttämättömän tyhjiön. Sinä päivänä rakas äitini nukkui pois.
Reilun kahden vuoden kamppailu elämästä oli ohi; liian pian, liian varhain. Edelleen asiaa on välillä niin vaikea uskoa ja käsittää. Sen huomaa jo siitä, että olen usein tarttunut huomaamattani puhelimeen soittaakseni hänelle tai mietin mielessäni, kuinka hän tänään jaksaa ja millainen olo hänellä on. Välittäminen ja rakastaminen eivät lopu kuin seinään, eikä niiden onneksi koskaan tarvitse loppuakaan. Ne ovat niitä voimavaroja, jotka kannattelevat elämässä eteenpäin, vaikka samalla juuri ne myös tuovat elämäämme loppumattoman ikävän.
Näihin vuosiin on mahtunut suurta surua, huolta ja epätoivoa mutta myös määrätön määrä rakkautta ja yhdessä elämästä nauttimista. Iloa ovat tuoneet yhteiset syntymäpäivät ja joulut, kesäreissut mökille ja asuntomessuille sekä kelien viiletessä ulkomaanmatkat. Yhdessä on naurettu, jaettu ja itketty. Asioista on puhuttu avoimesti, mitään ei ole jätetty sanomatta. Jos jotakin olen oppinut näistä vuosista niin sen, että elämää on elettävä nyt, ei haaveissa, ei unelmissa vaan oikeissa teoissa. Vaikeinakin aikoina on toteuttava niitä unelmia ja haaveita, joita oikeasti elämässään haluaa tehdä. Jälkikäteen on turha surra, että olisi pitänyt.
Tätä ajatusta äitini ihailtavasti toteutti. Hän eli päivässä, toteutti sairaanakin haaveitaan ja jaksoi katsoa tulevaan. Elämänhalu oli käsin kosketeltavaa. Voisin sivutolkulla kirjoittaa siitä, kuinka upea ihminen äitini oli, mutta ehkä kiteytän sen kuitenkin yhteen lauseeseen: Hän oli ja on maailman paras äiti.
