10.12.2009 kello 12:19, kirjoittaja: alakyla
Hillevi Suopanki
***
Istuskelin kylki kyljessä sohvalla 12 v. tyttärentyttäreni kanssa. Inka on aina kiinnostuneena kysellyt, että minkälaista mamma sinun nuoruudessasi oli se ja se asia. Kerro mamma sinun mummoistasi .
No, mentiin viisi sukupolvea taaksepäin ja muistikuvat alkoivat avautua kuin valokuvina silmieni eteen. Minulla oli kaksi Maria- nimistä mummoa ja mummoilla Juho ja Matti nimiset papat puolisoina. Pappoja en tosin koskaan tavannut, toinen lepää Vahvialan hautausmaalla rajan takana ja toinen mamman kanssa Vanhalla hautausmaalla. Mummot olivat perin erinlaisia. ulkonaisesti, mutta yhteläisten nimien lisäksi heitä yhdisti elävä usko Jumalaan.
Maalla asuvaa pikkuista mummoa kutsuttiin mammaksi. Mamma oli ketterä ja toimelias sukumme päätalon vanha emäntä. Sadan metrin säteellä oli sisaruksille erotetut kotipaikat, meitä serkkuja oli 16 kpl yhteensä kolmessa perheessä.
Oli mammalla lapsenlapsia kasapäin. Olin kai vähän mamman suosiossa, kun hän lahjoitti minulle rahat korvarenkaisiin, josta muut serkut ei tienneet. Mammalla oli pieni tiukka nuttura ohuista hiuksista, meidän tyttöjenkin hiukset mamma letitti niin tiukalle, että silmät meni melkein vinoiksi. Inkaa nauratti, aika mamma, kerro lisää .
Mamma istui aina sunnuntaisin keinutuoliin virsikirja kädessään ja silloin kaikkien oli oltava hiljaa ja kuunneltava jumalanpalvelus. Mammalla oli korkea ja voimakas ääni veisatessaan sekä hyvä nuottikorva. Mammani raamattu jäi minulle ja on arvokas ja rakas muisto hänestä .-
Mutta entäs se toinen mummo ? No, toinen mummo oli kaupunkilaismummo. Asui silloisella Ilmarisenkadulla aikamiespoikansa kanssa. Mummo oli kookas ja arvokkaan näköinen ja -oloinen. Joka aamu mummo avasi paksun harmaan lettinsä yön jäljiltä, kampasi perusteellisesti ja letitti uudelleen kiepauttaen letistä ison , näyttävän nutturan takaraivolleen.
Mummo oli harras uskovainen. Yöpyessäni hänen luonaan muistan iltarukoukset mummon rukoillessaan kaikkien seitsemän lastensa puolesta, viimeiset sanat jäivät elävästi mieleen ” anna rauhassa levätä ja aamulla terveenä herätä. Amen .”
Mummoni hyllystä löysin mm. Urho Muroman kirjoja, joissa sana puhutteli voimakkaasti varhaisessa etsikkoajassa olevaa sydäntäni. Muistan, kun mummo lähti kyläilemään, kirkkoon tai asioille kaupungille niin mummolla oli kiiltävä musta käsilaukku ja hieno musta liina hiuksien suojana. Mummo otti aina ystävällisesti vastaan kaikki kävijät, syötti ja kahvitti kaukaisimmatkin sukulaiset. Mummo oli tunnettu vieraanvaraisuudestaan, siispä kävijöitäkin riitti.
Samoin hän piti meistäkin hyvää huolta, kun veljeni, siskoni ja minä olimme aamuvarhaisella koputtelemassa ulko-ovella. Juna lähti Vainikkalasta klo 6.15 ja oli jälkeen seitsemän täällä kaupungissa, joten aamukahville mummolle ja sitten kouluun kahdeksaksi tai yhdeksäksi. Koskaan hän ei näyttänyt nurjaa mieltä aikaisista herätyksistä.. Kiitollisin mielin heitä kumpaakin Maria-mummoani muistelen, kiitollisena elämänohjeista ja esirukouksista, jotka varmasti ovat osaltaan monen elämänmyrskyn läpi kantaneet.
Elämme adventin aikaa ja joulun odotuksessa. Hieman yli 2000 v. sitten valmistautuivat Galileassa, Nasaretin kaupungissa Joosef ja kihlattunsa Maria raskaalle matkalle Betlehemiin, verollepanoa varten. Oli toteutumassa Jesajan profetian sana, Jes.7:14,
Sen tähden Herra itse antaa teille merkin: Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel, Jumala meidän kanssamme. Odotamme Sinua, iloitsemme Sinun syntymäjuhlastasi ! Sinä tulit ja olet jälleen tuleva kunniassasi, Halleluja!
Aihe: Suopanki, Hillevi | Ei kommentteja »
3.12.2009 kello 11:52, kirjoittaja: alakyla
Pirkko-Leena Palovirta
***
Moni meistä nauttii luonnonrauhasta ja hiljaisuudesta luonnonhelmassa. Levähtäminen rantakalliolla tai kesämökin portailla, kiireettömyys ja hiljaisuus rentouttavat ja antavat voimia. Kesäiltana järven pinta tyyntyy, tuulikin vaikenee…
Syksyinen metsä ja talviset hiihtoladut tarjoavat myös mahdollisuuden hiljaisuuden kuunteluun. Talvella se on helpompaakin, kun luonto on liikkumaton ja lepotilassa. Keväällä luonto vähitellen täyttyy äänistä, mutta eihän hiljaisuuden tarvitse olla täyttä äänettömyyttä.
Vanhan testamentin psalmissa 19 on vaikuttava kohta siitä, miten Jumala ilmoittaa itsensä:
”Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan.
Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei se ole puhetta, ei sanoja,
ei ääntä, jonka voisi kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli
merten ääriin.” (Ps. 19:2-5)
Äänet täyttävät nykyihmisen elämänympäristön. Työpaikoilla, kouluissa, liikenteessä, harrastuksissa, kaikkialla äänet – jopa meteli – ympäröivät meidät. Ei ihme, että moni kaipaa työpäivän jälkeen hetken hiljaisuutta ja rauhoittumista.
Hiljaisuudella on myös toinen puoli. Yksinäinen vanhus kaipaa muutakin kuin radion ja television ääntä. Hän toivoo ja odottaa, että hiljaisuuden rikkoisi ovikellon soiminen tai edes puhelimen pirinä. Hiljaisuus on hyväksi silloin, kun siihen ei kytkeydy jatkuvaa yksinäisyyttä tai pelkoa.
Ihminen tarvitsee hiljentymiseen hiljaisuutta; melun keskellä ei voi hiljentyä. Vuorisaarnassa Jeesus antaa meille rukoilemisesta tärkeän ohjeen:
”Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten
Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa,
palkitsee sinut.” (Matt. 6:6)
Samassa yhteydessä Jeesus opettaa meille myös Isä meidän-rukouksen (Matt.6:9-13).
Lukuisissa kohdin psalmien kirjoissa ihminen huutaa Jumalan puoleen. Ihminen huutaa Jumalaa avuksi suuren hädän keskellä, hylätyksi jäämisen pelossa.
”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? Minä huusin sinua avuksi,
mutta sinä olet kaukana.” (Ps. 22:2)
”Herra, älä ole niin kaukana! Anna minulle voimaa, riennä avuksi!”
(Ps.22:20)
”Herra, sinua minä huudan, sinä olet minun kallioni. Älä ole vaiti, kun
puhun sinulle!” (Ps. 28:1)
Mutta joskus, ehkä aika useinkin, Jumala tuntuu vaikenevan, olevan vaiti. Meistä saattaa vaikuttaa siltä, ettei Jumala kuule rukouksiamme eikä vastaa niihin. On sanottu, että Jumala vastaa ajallaan ja tavallaan. ´Ajallaan´ on joskus heti, joskus paljon myöhemmin. Aina emme ymmärrä vastauksen ´tapaakaan´ ennen kuin pitkän ajan kuluttua. Psalmi 27 tähdentää luottamusta:
”Luota Herraan! Ole luja, pysy rohkeana. Luota Herraan!” (Ps.27:14)
Elämme adventtiaikaa. Ensi sunnuntaina sytytämme jo toisen adventtikynttilän. Arjen kiireiden ja jouluvalmistelujen keskellä tarvitsemme aikaa myös hiljentymiseen.
Aihe: Palovirta, Pirkko-Leena | Ei kommentteja »
26.11.2009 kello 20:32, kirjoittaja: alakyla
Juho Moilanen
***
Pitkin syksyä olemme saaneet lukea otsikoista, että joku on valehdellut. Rahaa onkin liikkunut taholta toiselle, vastoin aiempaa muistikuvaa. Puhun tietenkin vaalirahakohusta ja monesta muustakin tapahtumasta.
Aiemmin niin rehellisenä pitämämme Suomi, onkin näyttäytynyt korruption ja voitelun luvattuna maana. Voimme yrittää selittää asiaa itsellemme kauniin sanoin, vedota huonoon muistiin tai siihen, että emme varsinaisesti ole sanoneet mitään totuuden vastaista vaan ainoastaan vaienneet. Voimme rikkoa siteemme ja sen jälkeen sauvammekin. Asia ei kuitenkaan muutu mihinkään – meidän täytyy tunnustaa, että valehtelemme.
Voimme tietenkin sanoa, että enhän minä tee noin, ainoastaan ne epärehelliset ihmiset siellä lehtien otsikoissa. Teemme itsellemme kuitenkin huonon palveluksen, jos lähdemme tuolle tielle.
Tuntuu siltä, että valehtelijoille ilkutaan kaikkein pisimpään ja hartaasti. Harvassa ovat ne suuret lööpit ihmisistä, jotka ovat myöntäneet pahat tekonsa ja hyljänneet ne.
Kristittyinä meidän tulisi olla todella tietoisia vioistamme, veloistamme ja synneistämme. Myös valehtelusta. Miten Jumala suhtautuu valehteluun? Salliiko Hän valkoiset valheet, vaikenemiset silloin, kun pitäisi puhua? Raamattua lukiessa saa sellaisen kuvan, että Jumalalla on ehdoton linja totuuden/valehtelun suhteen. 8.käsky kuuluu: ”Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi”. Uudessa testamentissa 1. Johanneksen kirjeen 1.luku 8. ja 9. jae: ”Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on meille uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä”.
Jumala haluaa meidän jokaisen olevan rehellisiä niin itsellemme, läheisillemme kuin Hänelle. Sieluamme ei ole suunniteltu sulattamaan syntejä.
Aihe: Moilanen, Juho | 1 Kommentti »
19.11.2009 kello 12:16, kirjoittaja: alakyla
Marja-Riitta Turunen
***
Yk:n lapsen oikeuksien sopimus täyttää tänä vuonna 20 vuotta, ja lasten oikeudet ovatkin olleet tapetilla koko syksyn. Marraskuussa järjestetään jos jonkinlaista tempausta lasten oikeuksista, ja on toki hienoa, että niistä puhutaan. Lapsilla on oikeus turvalliseen lapsuuteen ja nuoruuteen.
Mutta onko nykylasten elämä täällä Suomessa joskus pelkkiä oikeuksia? Vanhemmat antavat lapselleen kaiken mitä tämä hoksaa pyytää. Isä ja äiti suostuvat palvelijoiksi näille pikku prinsessoille ja prinsseille, jotka kiertävät koko perheen pikkusormensa ympärille.
Miten sitten on mahdollista, että usein juuri nämä kullanmurut ovat niitä, jotka eniten kiukuttelevat ja kyseenalaistavat koulussakin jokaisen pikku asian, jonka löytävät. ”Miksi pitää talvella pitää hattua, jos ei tahdo? Miksi ei saa poistua välitunnilla kauppaan, jos kerran on rahaa mukana? Miksi ei saa heitellä lumipalloja? Miksi muka minun täytyy siivota käsityötunnin jälkeen luokkaa, vaikka en ole käyttänyt ompelukonetta ainakaan viiteentoista minuuttiin? Miksi liikuntatunnille pitää vaihtaa jotkut liikuntavaatteet, eikä saa juosta farkuissa? …”
Onko todella niin, että kouluun tulee lapsia, jotka eivät ole kotona koskaan joutuneet toimimaan sovittujen sääntöjen mukaan? Lapsia, joilla ei ole koskaan ollut mitään velvollisuuksia. On vain oikeuksia. Lapsen ei ole tarvinnut koskaan huolehtia mistään muusta kuin itsestään, ja mitä itse tahtoo.
Onko näiden lasten elämä onnellista? Ainakin siitä kiukun määrästä päätellen, mitä nämä lapset purkavat koulussa opettajiin, tai toisiin oppilaisiin nälvimällä heitä, ei elo taida ihan auvoista olla.
Rakkautta ei kai voi lapselle liikaa antaa. Jotta lapsen elämä olisi onnellista, on vanhempien velvollisuus määrätä lapselle myös rajat ja säännöt, joiden mukaan eletään, ja valvoa, että sovittuja sääntöjä myös noudatetaan. Lapsi on aika eksyksissä, jos kaikki on sallittua, ja joka paikkaan saa mennä; kaikkea katsoa, mitä telkkarista tulee, ja kaikkia tietokonepelejä pelata. Lapsen on paljon helpompi olla, kun hänellä on turvalliset rajat elämässään. Kaikkea voi haluta, mutta kaikkea ei voi saada. On asioita, joista aikuiset päättävät, ja vaikka ne eivät aina ehkä tunnu lapsen mielestä mukavilta säännöiltä, tieto siitä, mitä saa ja mitä ei saa tehdä, luo turvallisuutta. Lapsen ei tarvitse päättää kaikesta itse, vaan aikuiset päättävät hänen puolestaan.
Onneksi koulussa on myös niitä lapsia, joiden olemuksesta huomaa heti, että kotoa löytyy aikuinen, joka todella välittää heistä. Näillä lapsilla on usein tarkat kotiintuloajat, vain joku tietty tietokonepelipäivä viikossa, tai minuuttimäärä, minkä saa pelata päivässä, ja säännölliset ruoka- ja nukkumaanmenoajat. Aikuiset ovat asettaneet lapsillensa rajat, joiden puitteissa lasten elämä on turvallista, – ja ilmeistä päätellen myös varsin onnellista.
Aihe: Turunen, Marja-Riitta | Ei kommentteja »
12.11.2009 kello 15:39, kirjoittaja: alakyla
Sirpa Weckroth
***
(julkaistu alunperin 12.11.2004)
Seurakunta 2000-mietinnössä on seurakuntalaisen henkilökohtaisen palvelun sisältö kirjattu seuraavasti: toinen toisemme kuunteleminen, avuliaisuus arkipäivässä, toisen kuorman kantaminen. Laupiaan samarialaisen osa on varattu jokaiselle, siis laupiaan lappeenrantalaisen, laupiaan alakyläläisen. Se on kuuntelemista, huomaamista, tekemistä.
Kristityllä on myös rukoustehtävä. Vastaus rukoukseen voi olla kehotus ryhtyä toimeen. Muuttamaan jotain, mitä voi muuttaa. Vaikka maailmaa yhden ihmisen kohdalta. Tällaista maailmanmuuttamista harrastetaan mm Savonkadun kerhohuoneen peittokerhossa, jossa neulotaan villalangasta lappuja, joista yhteen liitettynä muodostuu peite aikuiselle tai lapselle lähetettäväksi sinne, missä on peitonpuutetta. Viime keväänä valmiiksi saadut peitot lähetettiin Kalkuttaan Intiaan.
Peittokerholainen, lähetyspiiriläinen, lähimmäinen ja hyvä naapuri palvelevat käsillään ja sydämellään lähimmäisiään. Omien kykyjen käyttöön ottaminen voi vaikuttaa toisen ihmisen elämään lähellä tai kaukana.
Omat lahjansa käyttöön ja jakoon on laittanut Kotimaa-lehden avustaja Maija P, joka on antanut luvan piirroksensa liittämiseen tähän kirjoitukseen. Mitä tulee mieleesi, kun katsot kuvaa ja pohdit tekstiä?
Aihe: Weckroth, Sirpa | Ei kommentteja »
5.11.2009 kello 17:46, kirjoittaja: alakyla
Laura Liikanen
***
Palatessani kesälomalta Peltolaan karu totuus iski vastaan. Puolentoista vuoden jälkeenkään vuokrakoti ei tuntunut kunnolla kodilta. Suurin syy siihen oli ehkä niinkin pinnallinen kuin seinien väri. Asunnossa oli minun makuuni liian paljon sinistä. Lappeenrannan asuntomarkkinoita olin katsonut sillä silmällä jo monta kuukautta, käynyt esittelyissäkin, mutta omalta kodilta tuntuvaa ei ollut tullut vastaan.
Heti lomalta palattuani alkoi kuitenkin tapahtua. Varteenotettava kotiehdokas löytyi Tyysterniemestä. Siinä yhdistyi kolme tärkeää tekijää: keskustan ja Saimaan läheisyys sekä oma pieni piha. Ja mikä tärkeintä – seinien värit eivät käyneet pahasti silmään, ja kaikki oli muutenkin kunnossa. Muuttovalmis koti juuri minun makuuni! Pankki antoi lainan, teimme kaupat, ja syyskyyn lopulla pääsin muuttamaan. Ensimmäiseen omistusasuntoon siirtyminen oli kutkuttavaa. Pakkaamisen ohessa pidin kotiaiheisia hartauksia ja suunnittelin innokkaasti uuden kodin tupaantuliaisia. Selvää oli, että halusin kodilleni kodin siunaamisen.
Kodin siunaaminen on vanha kristillinen tapa. Kirkkomme kirkollisten toimitusten kirjaan se otettiin kuitenkin vasta viisi vuotta sitten. Kodin siunaamisen kaava löytyy esimerkiksi uusien virsikirjojen lisäosasta tai Internetistä. Rukoushetken voi toimittaa pappi, muu seurakunnan työntekijä tai seurakuntalainen, ja sitä voidaan viettää milloin vain, mielellään kuitenkin vain kerran yhdessä kodissa. Kodin siunaamisen voi yhdistää esimerkiksi tupaantuliaisiin tai kotona vietettävään kastetilaisuuteen, avioliittoon vihkimiseen tai muuhun juhlaan. Kodin siunaaminen voidaan merkitä kodin omaan Raamattuun.
Kodin siunaamisessa Jumalaa pyydetään siunaamaan koti ja kaikki, jotka siellä asuvat ja vierailevat, olemaan läsnä tavallisissa asioissa. Kodin siunaaminen on arkea kohti kurottava rukous. Rukoushetki voidaan toimittaa omin voimin, kunhan joku tietää, miten toimia. Esimerkiksi kanttoriksi opiskelevaa tuttavaani oli pyydetty toimittamaan omien ystäviensä kodin siunaaminen. Siitä on kuitenkin aina hyvä ilmoittaa kotiseurakuntaan. Jos haluaa papin tai muun seurakunnan työntekijän kotia siunaamaan, voi ottaa rohkeasti yhteyttä seurakuntayhtymän keskusrekisteriin tai suoraan kyseiseen työntekijään.
Oman kotini siunasi muualta tullut pappi, hyvä ystäväni opiskeluajoilta. Tekstinlukijana toimi oma äitini. Paikalla oli parikymmentä sukulaista ja ystävää. Virsilaulu kajahti komeasti naapureiden lauantai-illan iloksi. Ilta jatkui vapaamuotoisten tupaantuliaisten merkeissä. Oli ilo jakaa uuden kodin onni yhdessä läheisten kanssa. Juhlahumun laskeuduttua koti tuntui yhä enemmän kodilta.
Aihe: Liikanen, Laura | Ei kommentteja »
29.10.2009 kello 17:43, kirjoittaja: alakyla
Marketta Vanhanen
***
Tervehditkö kassaa? Huomaatko siivojaan? kysyy Kristina Carlson Suomen Kuvalehden kolumnissa (Sk 42).
Olen tutustunut muutamiin Lappeenrannassa opiskeleviin afrikkalaisiin ja pyysin heitä kertomaan vieraiden silmin heitä hämmästyttäneistä asioista suomalaisessa elämäntavassa. Tosin hyvin kasvatettu afrikkalainen ei hevin lähde arvioimaan tai arvostelemaan vieraan maan ihmisiä ja vallitsevia oloja.
Eräs yllättävä asia on heille suomalainen tuppisuisuus, niin Karjalassa kuin ollaankin. Afrikassa on pienestä pitäen opetettu tervehtimään kaikkia ihmisiä, ja siksi on vaikea päivästä toiseen ohittaa sama vastaantulija tervehtimättä. Afrikassa kuuluu hyviin tapoihin vaihtaa kuulumisia tuttujen ja tuntemattomien kanssa, kun esimerkiksi matkustetaan yhdessä, ollaan yhteisissä kokouksissa, torilla tai kaupassa.
Suomessa vieraan kanssa keskustelun aloittaminen on usein vaikeaa. Me vaivaannumme ja ihmettelemme, että kukahan tuokin on, joka rupeaa minun kanssani juttelemaan. Afrikassa myös tuntemattomien ihmisten kanssa voidaan vaihtaa kuulumisia ja mielipiteitä. Hyvin yleisesti tuttavuus johtaa puhutteluun: veli, sisko, setä, täti ja jopa isä/äiti, isoisä/isoäiti, vaikka kyse ei ole verisukulaisuudesta vaan satunnaisesta tuttavuudesta.
Mikä sitten yhdistää meidät afrikkalaisiin opiskelijoihin ihmisyyden ohella? Yksi asia on kristillinen usko. Paavali kirjoittaa: ” Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen.” (Ef. 2:19) Tältä pohjalta kristityt afrikkalaiset opiskelijat odottavat, että pitäisimme heitä veljinä ja sisarina ja suostumme heille veljiksi ja sisariksi, sediksi ja tädeiksi, isiksi ja äideiksi tai isovanhemmiksi.
Kirkossa meitä puhutellaan sisarina ja veljinä Kristuksessa, mutta usein se jää vain sanoiksi vailla tekoja. Kristillisen seurakunnan tulisi olla kuin perhe, jossa kaikkia jäseniä hoidetaan ja heistä pidetään huolta, ja joiden välillä vallitsee keskinäinen rakkaus.
Kirkossa kuitenkin useimmiten istumme mahdollisimman kaukana toisistamme. Siinä ei tietenkään ole mitään pahaa, jos se tuntuu hyvältä, mutta moni varmaan haluaisi vaihtaa muutaman sanan jonkun kanssa. Kirkosta poistumme kiireellä emmekä jää kättelemään tai rupattelemaan tuttujen emmekä varsinkaan puolituttujen tai tuntemattomien kanssa. Harvoin edes tervehdimme millään tavoin samalla penkillä istujaa ikään kuin mikään ei meitä yhdistäisi. Jumalanpalveluksen tai kokouksen jälkeen on aina kiire kotiin, usein ilman parempaa syytä.
Monet lappeenrantalaiset ovat avanneet kotinsa vierasmaalaisille opiskelijoille ja tämä on asia, joka opiskelijoita ilahduttaa suuresti. Tukiperheet auttavat heitä sopeutumaan kylmään maahamme, ymmärtämään suomalaisia ja elämään maassa maan tavalla.
Sammonlahden seurakunta on toteuttanut Kirkonmäellä-tapahtuman jumalanpalveluksen jälkeen. Toivoisin tällaisten tapaamisten vakiintuvan kaikkiin seurakuntiin. Siinä toteutuu jotain ajatuksesta seurakunta perheenä eli jokaisella on mahdollisuus tulla nähdyksi ja kuulluksi.
Ehkäpä mekin joskus opimme edes hymyllä kertomaan lähimmäisellemme, että olemme huomannet hänet.
Aihe: Vanhanen, Marketta | Ei kommentteja »
22.10.2009 kello 9:50, kirjoittaja: alakyla
Pertti Huttunen
***
Suomen kirkko oli juuri viettänyt kristinuskon Suomeen rantautumisen 700 -vuotisjuhlaa. Maailmassa oli alkanut lähetyksen ennen näkemätön mahdollisuus viedä hyvää uutista kaikkialle. Brittiläisessä kansainyhteisössä ”ei aurinko koskaan laskenut” – kaikilla maailman äärillä avautui myös kirkon sanomalle uusi tilaisuus.
Suomessa oli jo seitsemän vuosisataa kuultu hyvää sanomaa – oli tullut aika viedä sitä jo eteenpäin. Perustettiin SUOMEN LÄHETYSSEURA. Elettiin vuotta 1859. Ensimmäiselle lähettikurssille haettiin halukkaista kandidaatteja ilmoituksella Suomen ensimmäisessä aikakausjulkaisussa, SUOMEN LÄHETYSANOMISSA. Inkerinmaalla, mikä oli osa saman hallitsijan alaista aluetta, oli myös ilolla otettu vastaan tieto maaorjuuden ( sic Tiernaopojat ! ) kumoamisesta. Lähetyssanomia luettiin myös Martti Rautasen kodissa, Tikanpesässä, Jaamasta ( vallankumouksen päivistä Kingisepp) jokunen kilometri itään. Vaikka Martin isä oli vasta kuollut, äiti silti kannusti poikansa hakeutumista lähetyskurssille.
Vuoden muita myöhemmin Martti tuli äitinsä saattamana Pietarin kautta Helsinkiin lähetyskurssille. Pienen kokonsa takia Martti oli käytännön aineitten opetusryhmässä – ei puusepän, vaan räätälin opissa. (myöhemmin Ambomaalla Martti oli paras härkävankkureiden puupyörien pantaraudan asentaja ! ! ! !)
Sairaalloista inkeriläispoikaa epäröitiin lähettää kurssin päätyttyä. Armo kävi oikeudesta – Martti lähetettiin toisten mukana 1870 Lounais-Afrikkaan Saksan kautta, höyrylaivalla & härkävankkureilla. Matka kesti vuoden perille toivottuun Ambokylään.
Martin kotitalo Inkerissä seisoo yhä Tallinnan-Pietarin vanhan maantieraitin varressa, pahasti rapistuneena, ei niin kaukana Eestin rajalta. Seurakuntaryhmät vierailevat satunnaisesti kylällä, missä asustaa satakunta ihmistä, kuten Martinkin päivinä. Taloa on ymmärrettävästi muutettu vuosien varrella. Viime sotien jälkeen se myytiin kotinsa menettäneelle inkeriläisperheelle ja palvelee sen kesäasuntona. Piharakennuksen ikkunalta löytyi Martin Afrikassa otettu perhekuva.Talon seinällä on muistolaatta suomeksi ja venäjäksi: TÄSSÄ TALOSSA ASUI 1845-1862 SUOMALAISEN LÄHETYSTYÖN URANUURTAJA MARTTI RAUTANEN. HÄN TOIMI LOUNAIS-AFRIKASSA 1870 -1926.
”Mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole , tehdäkseen mitättömäksi sen, joka jotakin on…” 1 Kor 1: 28
Aihe: Huttunen, Pertti | Ei kommentteja »
15.10.2009 kello 11:07, kirjoittaja: alakyla
Antti Vanhanen
***
Aleksis Kiven päivänä kävelin kaupungilla ja katselin Suomen lippuja. Ei liene pelkää jossittelua todeta, että jos 200 vuotta sitten Suomea ei olisi liitetty Venäjän keisarikunnan yhteyteen, niin lippusalot olisivat sojottaneet paljaina. Jos tätä kirjoitusta ylipäätään kirjoittaisin, niin se syntyisi ruotsiksi.
Itselleni Suomen historian suurin merkkihenkilö on Mikael Agricola. Sitä on ihmetelty, miten täysin ruotsinkielisen Pernajan poika hallitsi niin hyvin myös suomen. Mikaelin isällä oli kestikievari; ehkäpä sieltä matkalaisten puheista pojan mieleen ja suuhun painui ”vieras kieli”. Viipurin koulu ja karjalainen elinpiiri varmasti myös avittivat kielen oppimista.
Aapisen, Uuden testamentin ja muiden kirjojen ohella Agricola haaveili myös suomenkielisestä Raamatusta, joka sitten toteutui vasta kuningatar Kristiinan aikana vuonna 1642. Näin Agricola runoili:
Ellei me suomalaiset saa
präntättyy koko Bibliaa,
että me olemme köyhät sangen,
en senvuoks epäuskoon langen.
Pöydälläni (ei juuri tätä kirjoitusta varten) on suomenkielisen Raamatun lisäksi, livvinkielinen (aunuksenkarjala) Lasten Raamattu, venäläis-englantilainen ja swahilinkielinen Raamattu. Tansaniassa ja Venäjän kielisukulaistemme parissa olen saanut kokea sen, mitä Jumalan sana äidinkielellä merkitsee: Jumala puhuu meidän kieltämme.
Oli masentavaa lukea siitä, että perussuomalaisten nuorisojärjestö ajaa Suomea yksikieliseksi. Aamulla ilmestyvän iltapäivälehden gallupissa sitä kannatti 85 % äänestäneistä!
Kielet ovat suuri rikkaus. Puhutaan paljon luonnon monimuotoisuudesta, mutta vähemmän kielten ja kulttuurien monimuotoisuudesta. Mieleeni nousee useita kuvia Tansaniasta, kun seurakunnan elämässä käytetään paikallista kotoperäistä kieltä.
Vaikkapa tämä: Olimme työtoverimme isän hautajaisissa. Vainajan arkku oli avoinna kotitalon edessä ja valmistauduimme lähtemään kulkueena hautausmaalle. Saattoväki veisasi virsiä swahiliksi. Sitten virsi vaihtui benankieliseksi. Oli lähes kosketeltava tunto siitä, kuinka laaja väkijoukko herkistyi. Tuo kieli oli vainajan kotikieli; sillä kielellä hänet saatettiin viimeiselle matkalle.
Aihe: Vanhanen, Antti | Ei kommentteja »
1.10.2009 kello 13:44, kirjoittaja: alakyla
Antti Linkola
***
Television aamulähetyksessä viestintäalan yrityksen toimitusjohtaja totesi olevan epäilyttävää, jos henkilö ei Facebookissa anna itsestään tarpeeksi tietoja. Näin sen kuulin.
Minuakin pyydettiin Facebookiin. Tuttavani halusi kerätä kaverijoukon. Huomasin ajattelevani kuten entinen alkuasukas, joka ei tahtonut valokuvaan. Sielu varastetaan. Olisi outoa olla kenen tahansa katsottavana internetissä.
Kristillinen kirkko on hyvin varautunut tietotekniikan uusimpiinkin yllätyksiin. Keskeiset tapahtumat ovat mahdollisia vain, kun ollaan oikeasti lähekkäin. Otetaan ihminen kokonaisuudessaan vakavasti.
Kasteessa vesi koskettaa kastettavan peittäen hänet enemmän tai vähemmän. Etäkaste ei ole mahdollinen. Ehtoollisessa osallistuja syö ehtoollisleivän ja juo viiniä, jotka ovat meidän puolestamme annetut Jeesuksen ruumis ja veri. Nettiehtoollista ei voi viettää. Nämä kaksi kirkkomme sakramenttia koskevat koko ihmistä.
Nettiminä on minun tuotteeni, se mitä kerron itsestäni ja millaisen kuvan itsestäni nettiin laitan. Minä en ole siinä. Samoin voin lukea jonkun toisen tuottaman tekstin itsestään. Mutta hän ei ole siinä. Viesti ei ole ihminen. Mielikuvitus peittää puuttuvat kohdat. Näin kertomus tai kuva on eri asia kuin ihminen kokonaisuudessaan. Jotain jää puuttumaan.
Suurin osa keskinäisestä viestinnästämme on oikeastaan muuta kuin sanoja. Koko olemus, eleet, ilmeet, äänenpainot ja sanonnan rytmi – kaikki nämä viestivät. Huomasin tämän, kun olin lasten kanssa uimahallissa, ilman silmälasejani, likinäköisenä. En tuntenut lähistöllä olevia aikuisia, en nähnyt kasvojen piirteitä. Sitten yksi heistä lähti liikkeelle. Parin askelen jälkeen tunsin hänet työtoverikseni, liikkeestä. Samoin sanotaan leijonan tunnistavan vasta liikkuvan saaliin. Tämä ”eläimellinen viestintä” on ilmeisesti varsin tärkeää. Aito yhteys toteutuu lähekkäin, äänen kantaman päässä tai katsekontaktissa.
Raamatussa Johanneksen ensimmäinen kirje alkaa: ”Mikä on alusta alkaen ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselleet ja käsin koskettaneet, siitä me puhumme: elämän Sanasta.” Tässä puhutaan kristillisen uskomme keskushenkilöstä. Käytetään käsitteitä, joiden takana olevaa todellisuutta voimme vain aavistella. Sana eli viesti on tässä samaa kuin ihminen. Viesti ja ihminen ovat tässä sama asia, kun on kysymys Jumalan Pojasta. Hän oli – ja uskomme mukaan edelleen on – niin aito ja helposti vastaanotettavissa, että Hänessä viesti ja persoona ovat sama asia.
Tämä alkaa nyt mennä niin syvälliseksi, että en pysy enää mukana.
Jatketaan vielä kuitenkin. Entäpä Jumalan läsnäolo tänään ja nyt? Että meidän jokaisen elämä on merkityksellistä, koska se on elämää Jumalan kasvojen edessä. Ajatuksena se on käsittämätöntä. Muutama miljardi ihmistä samanlaisen huomion kohteena? Mittasuhteet huimaavat.
On tyydyttävä määrän sijasta vain laatuun. Helsingin Messukeskus on asian oivaltanut. Posti toi sen julkaisun, jonka nimi on ”Kasvokkain”. Se mikä on tärkeää liike-elämässä, on tärkeää myös muussa elämässä.
Herra kehoiti Moosesta siunaamaan kansaa: ”Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan.” Tässä laadullisessa viestissä Jumala katsoo, vaikka me emme sitä ehkä näe. Ja antaa rauhan. Sanon tämän lohdutukseksi.
Palataan vielä etäminään. Radiojumalanpalvelus on tullut tutummaksi kuin oman kirkon messu. Voidaan olla mukana vaikka oltaisiinkin muualla. Mutta edellä olevan mukaisesti jotain jää puuttumaan.
Aihe: Linkola, Antti | Ei kommentteja »
|
|
|
