Alakylältä

Marketta Vanhanen

***

Näin laulaa Juudas Iskariot Lasse Heikkilän säveltämässä Gospelpassiossa Ristinkantajat. Juudas oli harvinaisen rehellinen mies, koska hän uskalsi tunnustaa toimineensa väärin. Tosin sitten hänellä ei ollut rohkeutta jatkaa elämäänsä, sopia, pyytää anteeksi ja aloittaa alusta. Nykymediaa seuratessa huomaa, että kovin harvoin kerrotaan yhtä rehellisistä ihmisistä, olipa sitten kyse pienistä tai suurista asioista. Norjan joukkomurhaaja taas ei tunne syyllisyyttä ollenkaan. Norjan nuorten ihmisten joukkosurma tekee minut niin surulliseksi, että en halua enää lukea enkä nähdä uutisia siitä.

*    *    *    *    *

Sisällissodan runtelemasta Somaliasta paetaan olosuhteita ja kuivuutta Etiopiaan ja Keniaan pakolaisleireille, joiden olosuhteet ovat katastrofaaliset.  Jokin on mennyt pahasti pieleen, kun ihminen joutuu pakenemaan toista ihmistä ja omasta kotimaastaan tai sitä että alueelle ei aina sallita humanitääristä apua.

*    *    *    *    *

Intiassa kristittyjen taloja ja kirkkoja poltetaan, ja he joutuvat pakenemaan henkensä uhalla.  Vastaavaa vainoa kohdistuu kristittyihin monessa muussakin maassa, jopa sivistyneissä länsimaissa.  Emme kykene sietämään toisiamme, toistemme uskoa, poliittista näkemystä tai toistemme erilaisia tapoja.

*    *    *    *    *

Vääryyksiä on monenlaisia, monennimisiä ja mittasuhteiltaan erilaisia. Yksi ehkä piittaamattomuudeksi nimetty on roskaaminen. Hyvin usein saamme lehdistä lukea monien festareiden, konserttien ja tapahtumien jälkisiivouksesta, joihin kuluu aikaa ja rahaa. Olin juhlilla Oulussa. Paikalla lienee kolmen päivän aikana ollut 20.000 – 30.000 ihmistä.  Katselin juhla- ja ruokailualuetta: kaikkialla oli siistiä. Vain muutama tuulen heittelemä paperi tai lehti näkyi alueella. Tarkasti huolehdittiin ruokailuvälineiden kierrätyksestä. Kun sitten sunnuntaina juhlaväki kantoi penkit niille asetettuihin paikkoihin, niin kentällä ei tarvittu roskankerääjiä. Monien muiden juhlien jälkeen kenttä on aivan toisen näköinen. Roskaamattomuus ei ylitä uutiskynnystä, mutta roskaaminen antaa aihetta moneen uutiseen.

”Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.”

Marketta Vanhanen

***

Raamattu kertoo, miten Jeesus ruokki pienen pojan eväillä 5000 miestä ja sen lisäksi naiset ja lapset. Ihmeellinen oli Jeesuksen aikainen, miehinen laskutapa.

Tansaniassa olen törmännyt samantapaiseen ruokkimisihmeeseen. Kun afrikkalainen seurakunta pitää juhlat, niin niihin kuuluu usein myös ruokailu. Ruokaa ei tarjota vain harvoille ja valituille vaan kaikille mukanaolijoille.

Olen useamman kerran joutunut miettimään sitä, miten köyhät afrikkalaiset seurakunnat kykenevät tarjoamaan riittävästi, monipuolista ja hyvää ruokaa isolle joukolle, mutta rikkaat länsimaiset seurakunnat eivät edes kahvikupillista. Jeesuksen vertauksessa pidoista joutuivat ulos ne, joilla ei ollut juhlapukua, mutta tansanialaisissa juhlissa ruokaa saavat kaikki halukkaat, vaikkei olisi juhlaan osallistunut eikä asianmukaisesti pukeutunut. Usein nämä kuokkavieraat ovat lapsia, jotka ei ehkä ole saaneet pitkään aikaan juhlaruokaa: riisiä ja lihaa. Annoksetkaan eivät suinkaan ole taiteelliseen pieniä kuten viiden tähden ravintoloissa vaan isoja työmiehen annoksia.

Miten tämä ihme tehdään? Ensin laaditaan budjetti ja sitten aletaan kerätä rahaa ja ruokatavaraa. Toinen antaa euron, toinen 50 euroa, joku antaa polttopuita, sipuleita, tomaatteja, perunoita, öljyä, riisiä tai vaikkapa sian, joka sitten teurastetaan. Kukin varojensa mukaan. Ruoka valmistetaan vapaaehtoisvoimin yhdessä ja onneksi EU:n direktiivit eivät ole ehtineet sinne hygienia- ym. sääntöineen. Muuten koko homma kuivuisi kokoon, sillä usein valmistelut ja ruoka kypsennetään kolmen kiven päällä ulkosalla. Kaikki on kuitenkin ihmeen hyvin organisoitu ja juhlan jälkeen voivat kutsutut ja kutsumattomat vieraat asettua syömään ja iloitsemaan. Tärkeintä on, että juhlitaan ja syödään yhdessä. Arkena voidaan sitten taas kiristää vyötä ja aterioida vaatimattomammin.

Kristillinen paastoajatus ei ole oikein kotiutunut luterilaiseen kirkkoon Tansaniassa, vaikka paastokulttuuri on siellä tuttu sekä katolisille kristityille että muslimeille. Yksityisten lahjoitusten varassa elävä luterilainen kirkko keskittyy enemmän ohjaamaan jäseniään lähimmäisen auttamiseen ja hyvän tekemiseen kuin tietyistä ruuista kieltäytymiseen. Paastoamista tarkoittava swahilin sana (kufunga) on monimerkityksinen. Sanalla voidaan myös vaientaa ihminen (kufunga mdomo= sulkea suu), joka puhuu turhia. Me voimme valita oman tapamme toteuttaa kristillistä paastoa.

Marketta Vanhanen

***

Helsingin Sanomissa oli uutinen ja kuva siitä, miten kaksi miestä kuljetti polkupyörällä lipputankoa. Se oli väärin. Lipputanko ei saa kuljettaa polkupyörällä, ei edes kahdella. Se on liian turvatonta, sanoo poliisi.

Artikkelin mukaan polkupyörällä kuljetettavan tavaran suurin sallittu leveys on 80 senttiä ja paino enintään 50 kiloa. Pituuteen taas pitää soveltaa henkilöauton määräyksiä: edestä ei tavara saa ylittää polkupyörän eturatasta yli yhdellä ja takaa kahdella metrillä. Siis polku-pyöräilijän tulee tuntea autonkin määräykset. Ihme ja kumma, että kuorman korkeudesta ei puhuttu mitään.

Afrikassa, Tansaniassa olimme kovin ilahtuneita lukuisista polkupyöräkuljetuksista sekä sivu- että pääteillä ja pidimme sitä edistyksellisenä, vaikka ne monesti vaikuttivat todella vaarallisilta sekä itse ajajalle että muille tiellä liikkuville. Polkupyörän tarakalla kulkivat esim. puuhiilisäkit ja niiden korkeus oli poikkeuksetta yli metrin. Toinen korkea kuljetus oli limsakorit, ja kyllä tuo suomalainen 50 kiloakin ylittyi, sillä koreja laitettiin useita päällekkäin. Ylileveitä kuljetuksia olivat taas kattopellit ja lankut ja joskus isot tomaatti- ja kanakorit. Raskaan tiilikuorman kuljettaminen on huomattavasti helpompaa pyörällä kuin pään päällä tai selässä.

Näin tavarat kulkivat kylistä myyntiin kaupunkeihin ja kaupungeista taas kyliin. En koskaan kuullut, että poliisi olisi puuttunut polkupyöräilijöiden tavarakuormiin, mutta sitä useammin kuorma- ja rekka-autojen lasteihin sekä linja-autojen matkustajamääriin tai muihin autojen puutteisiin ja vikoihin.

Ja sitten ihmisten kuljetus. Siitähän on Suomessa paljon määräyksiä. Tansaniassa isä polkee, äiti on yhden tai kahden lapsen kanssa tarakalla ja vielä usein yksi lapsi selkäpus-sissa. Näin koko perhe pääsee terveyskeskukseen, neuvolaan, torille tai kirkkoon. Jos yli kymmenvuotiaiden ja aikuisten polkupyörällä kyydittäminen kiellettäisiin Afrikassa niin, sillä olisi tuhoisat seuraukset. Miten saada sairas sairaalaan, kun ei ole muuta kuljetusmahdollisuutta tai se on liian kallis? Miten päästä syrjäisiin kyliin, joihin ei ole linja-autoyhteyttä, ellei tarjottaisi polkupyörä-taksia pientä maksua vastaan.

En suinkaan yllytä laittomuuksiin, sillä sananlaskujen kirja ohjeistaa meitä: ”Joka laista ottaa vaarin, on ymmärtäväinen poika.”  Lait ovat vaan erilaiset eri maissa, mutta toisaalta eihän yritteliäisyyttä voi lannistaa. Sananlaskujen kirja kehottaa laiskoja menemään muurahaisen luo ja katsomaan sen aherrusta ja ottamaan opikseen. Ilman polkupyörää moni afrikkalainen olisi toimettomana kotikylässään, ja perhe näkisi nälkää tai ei pääsisi ajoissa terveyskeskukseen hoitoon.

Polkupyörä on siis vaihtoehto kävelemiselle, se mahdollistaa yrittäjyyden, se kertoo kekseliäisyydestä ja antaa hyvän peruskunnon. Swahilinkielinen sananlasku sanoo: ”Joka sanoo: `Jumala minua auttakoon´, tekee myös itse kaikkensa.”

Linja-autojen ja rekkojen takaosa usein paljastaa, keneen auton omistaja uskoo: Allahiin vai Jeesukseen. Polkupyörän roiskesuojasta saattoi myös lukea lauseen, joka kertoi esi-merkiksi siitä, että pyörän käyttäjä turvaa Jumalaan. Siinä menee pyöräilevä evankelista.

Marketta Vanhanen

***

Tervehditkö kassaa? Huomaatko siivojaan? kysyy Kristina Carlson Suomen Kuvalehden kolumnissa (Sk 42).

Olen tutustunut muutamiin Lappeenrannassa opiskeleviin afrikkalaisiin ja pyysin heitä kertomaan vieraiden silmin heitä hämmästyttäneistä asioista suomalaisessa elämäntavassa. Tosin hyvin kasvatettu afrikkalainen ei hevin lähde arvioimaan tai arvostelemaan vieraan maan ihmisiä ja vallitsevia oloja.

Eräs yllättävä asia on heille suomalainen tuppisuisuus, niin Karjalassa kuin ollaankin. Afrikassa on pienestä pitäen opetettu tervehtimään kaikkia ihmisiä, ja siksi on vaikea päivästä toiseen ohittaa sama vastaantulija tervehtimättä. Afrikassa kuuluu hyviin tapoihin vaihtaa kuulumisia tuttujen ja tuntemattomien kanssa, kun esimerkiksi matkustetaan yhdessä, ollaan yhteisissä kokouksissa, torilla tai kaupassa.

Suomessa vieraan kanssa keskustelun aloittaminen on usein vaikeaa. Me vaivaannumme ja ihmettelemme, että kukahan tuokin on, joka rupeaa minun kanssani juttelemaan. Afrikassa myös tuntemattomien ihmisten kanssa voidaan vaihtaa kuulumisia ja mielipiteitä. Hyvin yleisesti tuttavuus johtaa puhutteluun: veli, sisko, setä, täti ja jopa isä/äiti, isoisä/isoäiti, vaikka kyse ei ole verisukulaisuudesta vaan satunnaisesta tuttavuudesta.

Mikä sitten yhdistää meidät afrikkalaisiin opiskelijoihin ihmisyyden ohella? Yksi asia on kristillinen usko. Paavali kirjoittaa: ” Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen.” (Ef. 2:19) Tältä pohjalta kristityt afrikkalaiset opiskelijat odottavat, että pitäisimme heitä veljinä ja sisarina ja suostumme heille veljiksi ja sisariksi, sediksi ja tädeiksi, isiksi ja äideiksi tai isovanhemmiksi.

Kirkossa meitä puhutellaan sisarina ja veljinä Kristuksessa, mutta usein se jää vain sanoiksi vailla tekoja. Kristillisen seurakunnan tulisi olla kuin perhe, jossa kaikkia jäseniä hoidetaan ja heistä pidetään huolta, ja joiden välillä vallitsee keskinäinen rakkaus.

Kirkossa kuitenkin useimmiten istumme mahdollisimman kaukana toisistamme. Siinä ei tietenkään ole mitään pahaa, jos se tuntuu hyvältä, mutta moni varmaan haluaisi vaihtaa muutaman sanan jonkun kanssa. Kirkosta poistumme kiireellä emmekä jää kättelemään tai rupattelemaan tuttujen emmekä varsinkaan puolituttujen tai tuntemattomien kanssa. Harvoin edes tervehdimme millään tavoin samalla penkillä istujaa ikään kuin mikään ei meitä yhdistäisi. Jumalanpalveluksen tai kokouksen jälkeen on aina kiire kotiin, usein ilman parempaa syytä.

Monet lappeenrantalaiset ovat avanneet kotinsa vierasmaalaisille opiskelijoille ja tämä on asia, joka opiskelijoita ilahduttaa suuresti. Tukiperheet auttavat heitä sopeutumaan kylmään maahamme, ymmärtämään suomalaisia ja elämään maassa maan tavalla.

Sammonlahden seurakunta on toteuttanut Kirkonmäellä-tapahtuman jumalanpalveluksen jälkeen. Toivoisin tällaisten tapaamisten vakiintuvan kaikkiin seurakuntiin. Siinä toteutuu jotain ajatuksesta seurakunta perheenä eli jokaisella on mahdollisuus tulla nähdyksi ja kuulluksi.

Ehkäpä mekin joskus opimme edes hymyllä kertomaan lähimmäisellemme, että olemme huomannet hänet.

Marketta Vanhanen

***

Asuimme vuosina 1976-1986 Tansaniassa, jossa elettiin syvää lama-aikaa. Tansanialainen lama tarkoitti sitä, että maassa oli mittava tavarapula. Kauppojen hyllyillä oli harvakseltaan purkkeja jos lainkaan. Voisi sanoa, että kaikki oli kortilla: sokeri, jauhot, hiiva, rasvat, polttoöljyt, saippua, kankaat, kengät, joskus jopa suola. Mitään ns. ylellisyystavaroita ei ollut saatavilla. Ihmiset eivät juurikaan nähneet nälkää, jos vain saatiin sadetta riittävästi, sillä moni viljeli omat peruselintarvikkeensa eli maissinsa ja papunsa ja hoiti puutarhaansa.
Olen viime aikoina lukenut vanhoja kirjeitämme, jotka kertovat tansanialaisesta lamasta. Ne kertovat siitä, miten yksinkertaisesti voi elää ja miten vähällä ihminen tulee ihan hyvin toimeen.

Onneksi Afrikassa kasvaa paljon hyviä hedelmiä, ja ne eivät olleet kortilla. Meilläkin kasvoi puutarhassamme banaaneja, persikoita, avokadoja (joista saimme voin korviketta leivän päälle), passiohedelmiä, guava-hedelmiä ja papaijoja.  Kahvista ja teestä ei myöskään ollut pulaa, sillä molempia viljellään maassa.

Kun katselen noita 20-30 vuoden takaisia kirjeitämme, hämmästelen jo pelkästään paperin kehnoa laatua. Siis paperistakin oli pulaa.

Hankalaa oli auton polttoaineen kanssa, sillä lapset oli vietävä maanantaisin kouluun 50 kilometrin päähän ja perjantaisin noudettava kotiin. Polttoainetta otettiin aina, kun sitä oli saatavissa, välillä sitä jonotettiin yötä myöten. Sunnuntaisin ei saanut puolen päivän jälkeen ajaa autolla ilman erikoislupaa.

Nyt eläessämme tätä maailmanlaajuista taantumaa en voi olla muistelematta noita lamavuosia Afrikassa. Vaikka tilanne siellä on nyt tavaroiden saatavuuden suhteen täysin toinen, niin hyvin moni elää yhä köyhyydessä, vaikka lamavuodet ovat kauppojen tarjonnassa mitattuina ohi. Köyhyys voi olla sitä, että jokapäiväisen maissipuuroannoksen ja papuhöysteen ohella muuhun ei ole varaa. Ei ole varaa ostaa sokeria teehen, ei öljyä kastikkeeseen, ei vaatteita eikä kenkiä, ei kouluttaa lapsia, ei matkustaa bussilla, ei ostaa lannoitetta pellolle, ei valopetrolia öljylamppuun eikä rahaa kolehtiin.

Tästä köyhyydestä huolimatta afrikkalainen jakaa sen vähän, mitä hänellä on. Hän jakaa ruoka-annoksensa vieraan kanssa eikä murehdi sitä, mitä hän huomenna syö. Jos hänellä ei ole laittaa rahaa sunnuntaina kolehtiin, niin hän vie sinne pellon tai puutarhan antamia, kananmunia tai elävän kanan, polttopuita tai punomansa korin, ihan mitä vaan hänellä on. Eräs tansanialainen nuori mies sanoi kerran, että antaminen on heidän veressään. Se on perinne, perintö, joka siirtyy sukupolvelta toiselle.  Sekä mikä on minun, on myös sinun. Anteliaisuus ja vieraanvaraisuus on osa afrikkalaista identiteettiä, jota globalisaatio alkaa valitettavasti verottaa.

Marketta Vanhanen

* * *

Kuljen hyvän tansanialaisen ystäväni kanssa Tansaniassa, Kidugalan kyläraitilla. Tie on epätasainen ja kivinen. Aurinko on ja laskemassa ja minua hieman paleltaa, sillä olen lähtenyt kotoa auringon paistaessa kevyessä mekossa. Ystäväni on minua kohteliaaseen afrikkalaiseen tapaan saattamassa yli puolimatkan kotiini.

Hän tuntee kaikki vastaantulijat. Jokaista tervehditään kädestä pitäen ja naiset niiaavat kauniisti. Jokaisen omia ja perheen kuulumisia kysellään monin sanakääntein. Kysellään sairauksista ja kuolemasta, syntymästä ja elämästä, päivän töistä ja vähän naapureistakin. Matka sujuu todella hitaasti ja minua alkaa paleltaa, mutta ystävälläni ei ole kiirettä. Hän jaksaa hymyillä jokaiselle, sanoa ystävällisen sanan ja kertoa oman perheensä kuulumisia ja kuunnella vastaantulijaa.

Olen kaivannut täällä Suomessa aikaa. Siis sitä tunnelmaa, että kenelläkään ei ole kiire eikä kukaan hermostu, vaikka aikataulu ei pidäkään. Toki moni asia sujuu tiukasti kellon mukaan Tansaniassakin, mutta ihmisten kohtaamiseen, tervehtimiseen ja toisen kuuntelemiseen on useimmiten aikaa. Hyviin tapoihin luetaan ennen kaikkea tervehtiminen ja kuulumisten vaihtaminen: siis oma kertominen ja toisen kuunteleminen. Mitään asiaa ei voi lähteä ajamaan ennen tervehtimistä. Jos vain töksäytät asiasi, voi olla, että et saa palvelua tai et tule kuulluksi.

Suomessa usein kuulemani sana on kiire. Kiirettä ja tehokkuutta on kaikkialla. On ihan oikeaa kiirettä, mutta osa kiireestä taitaa olla itsemme järjestämää touhotusta. Olen kaivannut täällä ihmisiä, jolla on aikaa kuunnella eikä ole koko ajan lähdössä pois tai muuten kiireisen oloinen.

Kaiken hyvinvoinnin keskellä vellova pahoinvointi kertoo siitä, että kuljemme toistemme ohi. Perheissä ei ole aikaa olla yhdessä, koska jokainen rientää iltaisin tahoilleen tai sitten ei ole enää mitään sanottavaa. Meillä on hienoja valtakunnallisia ja kuntakohtaisia suunnitelmia, strategioita ja monet ihmiset tekevät hartiavoimin työtä toisten puolesta, mutta siitä huolimatta monet ongelmat vain kasvavat. Maksamme suuren hinnan, koska meillä ei ole aikaa.

Jos Jeesus pitäisi vuorisaarnan tänään, hän ehkä julistaisi autuaiksi myös kiireettömät, kuten hän julisti autuaiksi kärsivällisetkin.

Marketta Vanhanen
Kidugalan luterilainen seminaari, Tansania

* * *

Muistan omasta lapsuudestani, miten monet naureskelivat lähetyspiireissä sukkaa neuloville mummoille. Mitä ne siellä Afrikassa villasukilla tekevät? No, harvoin ne villasukat taisivat afrikkalaisten jalkaan tullakaan, sillä ne myytiin jo Suomessa ja vain rahat tulivat Afrikkaan.

Tuovilan Toini Lappeenrannasta lähetti meille tänne Tansaniaan paketin. Paketissa oli neljät pienet, lasten villasukat. Mietin, että kenellehän nämä nyt antaisin. Apulaisemme tytöllä on juuri seisomaan oppinut poika ja niinpä annoin yhdet siniset sukat hänelle. Sitten oli vielä kolmet sukat jäljellä.

Eräänä päivänä koululta kotiin palatessani kohtasin tiellä naapurikylän naisia, jotka olivat tulleet kantamaan joen rannasta kirkolle tiiliä.

Jokaisen Kidugalan aikuisen seurakuntalaisen tulee kantaa 50 tiiltä uutta seurakunnan vierastalorakennusta varten. Pitkin viikkoa niitä on kuljetettu pään päällä, olkapäillä, säkissä tai pyörän tarakalla. Päänsä päällä naiset voivat kantaa kerrallaan noin 10 tiiltä. Miehet taas pyörän tarakalla voivat kuljettaa jopa 25 tiiltä. Joen rannasta kirkolle asti on ylämäkeä, joten tehtävä ei ole ihan helppo.

Joka tapauksessa nuo tiellä kohtaamani naiset olivat menossa noutamaan uutta tiilikuormaa. Kolmella oli pieni lapsi selkäpussissa. Siina oivalsin: annan Toinin lähettämät sukat noille lapsille. Kävin kotona, otin sukat ja hetken kuluttua palasin koululle. Naiset olivat juuri samaan aikaan palaamassa tiilikantamuksen kanssa. Annoin heille sukat. Iloinen nauru säesti kiitosta.

Kidugala on noin 1600 m merenpinnan yläpuolella. Olemme juuri siirtymässä sadekaudesta kuivaan ja kylmään aikaan, joten villasukkien neulominen afrikkalaisille ei ole yhtään hullumpi ajatus. Täällä yleisesti kaikilla selässä kannettavilla lapsilla on päässä pipo ja yllään neulepusero silloinkin, kun minun mielestäni aurinko porottaa kuumasti, ja minä pyyhin hikeä.

Miksi ei tiiliä kuljeteta traktorilla? Siitä yksinkertaisesta syystä, että seurakunnalla ei ole siihen rahaa. Hevosia ei ole eikä edes aaseja. En osaa sanoa, miten paljon tiiliä on vielä kantamatta, mutta luulenpa, että siinä vielä riittää puhdetta moneksi viikoksi eteenpäin.
Eipä tarvitse tuon työpäivän jälkeen lähteä lenkille.

PS. Olemme palaamassa heinäkuun alussa Suomeen, joten en ole täällä uusia villasukkalähetyksiä vastaanottamassa.