Alakylältä

Antti Vanhanen

***

Herännäisyyden eli körttiläisyyden vuosittain keskeisin kokoontuminen, herättäjäjuhlat, olivat tänä vuonna Oulussa. Sotavuotta 1944 lukuun ottamatta perinne on jatkunut katkeamatta vuodesta 1893. Meitä oli täältä Etelä-Karjalasta täysi linja-autollinen ja lisäksi monet olivat tulleet omilla autoilla tai julkisilla liikennevälineillä.

Herännäisyyden valta-alueita ovat Etelä- ja Keski-Pohjanmaa, Pohjois-Savo sekä Kainuu. Juhlat ovat karun yksinkertaiset: seuroja, seuroja, seuroja. Puheiden välissä veisataan ensi kerran yli 200 vuotta sitten suomeksi käännettyjä Siionin virsiä. Ne ovat rukousta. On ihmeellistä, että nuo virret yhdistävät edelleen nuoret ja vanhat sekä hyvin eri tavoin ajattelevat ihmiset.

Monet sanovat, että heränneet eivät rukoile kokoontumisissaan. Virsi on rukous ja herättäjäjuhlien päätökseksi koko juhlakansa polvistuu rukoukseen ja veisaa virren ”Herraa hyvää kiittäkää”.

Mitkä ovat herännäisyyden ominaispiirteet? Lainaan pari kohtaa Herättäjä-Yhdistyksen puheenjohtajan Jukka Hautalan kirjoituksesta. ”Kristityn paikka on toimia tässä maailmassa yhdessä toisten ihmisten kanssa. Sydämen sisäinen raja-aita tarkoittaa, että syyllistä olosuhteisiin ei tarvitse hakea välttämättä itseä kauempaa.”

Olin kerran Aholansaaressa, Nilsiässä, Paavo Ruotsalaisen kotisaaressa herännäisteologien kokouksessa. Siellä oli myös samanaikaisesti sosiaalityöntekijöiden kurssi, jossa oli mukana entinen rippikoululaiseni. Hän sanoi minulle: ”Teillä heränneillä vallitsee merkillinen vapautunut tunnelma.” Hän osasi tarttua ytimeen: Ei ole varaa ”haistella toisen henkeä” eikä puheilla vakuuttaa omaa uskoa, koska ”sydämen raja-aita” on itsessä. Tämä vapauttaa.

Toinen asia, jonka Jukka Hautalan kirjoituksen mukaan haluan mainita. Heränneiden uskon kohde ei ole Raamattu, vaan: ”herännäisyyden raamatuntulkinta nojaa pelastushistorialliseen käsitykseen: Jumala on ilmoittanut rakkautensa Kristuksessa. Tästä Raamattu kertoo ja todistaa.”

Kristuksessa on kaikki.

Antti Vanhanen

***

Nuorena miehenä vuosikymmeniä sitten sain kuulla kristityn määritelmän: ”Uskova, tosiuskova, todella tosiuskova.” Tällaiseen kolmannen asteen kristillisyyteen joku oli päässyt. Mieleni tekee nyt sanoa, että kun ei pääse riman yli, niin ainakin ali – armosta.

Vakavasti ottaen uusi kova määritelmä on ”raamatullisuus”, jolla lyödään ja huiskitaan. Ei kyllä olisi varaa: sielunvihollinen kerää tästä sisällissodasta parhaan potin. Näkyvä esimerkki siitä on kirkosta eroaminen.

Kristillisyys on elämää. Jotkut kuvittelevat, että voisimme palata alkuseurakunnan, ensimmäisten kristillisten vuosisatojen tai uskonpuhdistuksen aikaan. Ei kaikki ole kuitenkaan niin ihanteellista kuin luullaan – ei kirkon historiassa eikä meidän elämässämme.

Muistin virkistämiseksi joitakin kielteisiä esimerkkejä. Egyptissä Aleksandrian kirjaston polttaminen oli antiikin perinnön suurin menetys. Siinä katosi savuna ilmaan toista miljoonaa kirjakääröä. Tuhoteon takana olivat mielestään hurskaimmat kristityt, jotka halusivat hävittää ”pakanallisen saastan”.

Luther vihoitteli juutalaisille, kun nämä eivät kääntyneetkään uskomaan Messiasta. Siitä saivat sitten aineksia myös viime sotien saksalaishallinnon juutalaisvainot. Luther kirjoitti kristityn vapaudesta, jolloin talonpojat innostuivat vaatimaan vapautta maaorjuudesta. Kovin sanoin Luther vaatikin sitten tilanherroja panemaan talonpoikaiskapionoita kuriin.

Suomessa säätyvaltiopäivillä pappissääty oli viimeinen joka vastusti virallisen bordellilaitoksen lakkauttamista. Silloin muuten papistossa merkittävä virtaus oli ns. ”raamatullinen suunta”, beckiläisyys.

Toki esille tuomani asiat ovat kielteisiä esimerkkejä ja myönteisiä olisi tietysti vaikka kuinka paljon kirkon historiasta. Samoin voisin luetella oman kokemukseni perusteella, miten kristinusko on uudistanut afrikkalaisesta kulttuuria ja arjen elämää.

Uskonpuhdistajamme opettivat viisaasti, että Kristukseen turvautuva ihminen on samalla sekä syntinen että vanhurskas, siis Jumalalle kelpaava. Sama koskee kirkkoa. Kirkko ei ole Kristus, mutta vajaassa ja syntisessäkin kirkossa on Kristus. Kirkko elää ajassa, ei umpiossa. Mitkä ovat niitä asioita, joita meidän kristillisyydestämme tulevaisuus arvostelee?

Kun oikein taitetaan peistä raamatullisuuden puolesta, niin on hyvä muistaa vanha viisaus: ”En kuule, mitä sanot, koska elämäsi huutaa kovemmalla äänellä.” Siis hitunen nöyryyttä meille itse kullekin.

Antti Vanhanen

***

Vanha nainen sanoi papille: ”Minun tehtäväni on nyt olla vanha ja sairas.”

Aikaamme leimaavat kiire, tehokkuus ja kiihtyvä rytmi. Työelämässä tulosten ja suoritusten tulisi kasvaa. Moni kaipaisi vapautusta oravanpyörästä, mutta harvoille se on mahdollista. Toiset taas irtisanotaan tuotannollisista ja taloudellisista syistä.

Tehokkuus ulottuu myös vapaa-aikaan. Uusien kokemusten metsästäminen ja harrastusten moninaisuus täyttävät aikataulun ja myös uuvuttavat. Jos sitten harrastetaan joutilaisuutta, niin sisäinen syyllisyys sanoo: ”Pitäisi, pitäisi…”

Usein ajatellaan myös, että lapsilla tulisi olla paljon harrastuksia – pahimmillaan joku jokaista päivää kohti. Pieni poika sanoi ilahtuneena: ”Lauantaina minulla ei ole mitään harrastusta.”

Raamatussa on monia ohjeita ajankäytöstä, vaikkapa: ”Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla” (Saarn. 3:1.); tai Jeesuksen oma esimerkki ja opetus: ”Lähtekää mukaani johonkin yksinäiseen paikkaan, niin saatte vähän levähtää.” (Mk. 6:31)

Vuosikymmenien takaa on mieleeni syöpynyt mummoni ja tätini välinen keskustelu. Mummoni, varhain viiden lapsen kanssa leskeksi jäänyt sahatyöläinen, haikaili sitä, ettei hän enää kyennyt eikä jaksanut tehdä paljoakaan töitä. Täti vastasi: ”Kuulkaa, äiti, teillä on tärkeä tehtävä: rukoilla lasten, lastenlasten ja heidän perheittensä puolesta.”

Antti Vanhanen

***

Aleksis Kiven päivänä kävelin kaupungilla ja katselin Suomen lippuja. Ei liene pelkää jossittelua todeta, että jos 200 vuotta sitten Suomea ei olisi liitetty Venäjän keisarikunnan yhteyteen, niin lippusalot olisivat sojottaneet paljaina. Jos tätä kirjoitusta ylipäätään kirjoittaisin, niin se syntyisi ruotsiksi.

Itselleni Suomen historian suurin merkkihenkilö on Mikael Agricola. Sitä on ihmetelty, miten täysin ruotsinkielisen Pernajan poika hallitsi niin hyvin myös suomen. Mikaelin isällä oli kestikievari; ehkäpä sieltä matkalaisten puheista pojan mieleen ja suuhun painui ”vieras kieli”. Viipurin koulu ja karjalainen elinpiiri varmasti myös avittivat kielen oppimista.

Aapisen, Uuden testamentin ja muiden kirjojen ohella Agricola haaveili myös suomenkielisestä Raamatusta, joka sitten toteutui vasta kuningatar Kristiinan aikana vuonna 1642. Näin Agricola runoili:

Ellei me suomalaiset saa
präntättyy koko Bibliaa,
että me olemme köyhät sangen,
en senvuoks epäuskoon langen.

Pöydälläni (ei juuri tätä kirjoitusta varten) on suomenkielisen Raamatun lisäksi, livvinkielinen (aunuksenkarjala) Lasten Raamattu, venäläis-englantilainen ja swahilinkielinen Raamattu. Tansaniassa ja Venäjän kielisukulaistemme parissa olen saanut kokea sen, mitä Jumalan sana äidinkielellä merkitsee: Jumala puhuu meidän kieltämme.

Oli masentavaa lukea siitä, että perussuomalaisten nuorisojärjestö ajaa Suomea yksikieliseksi. Aamulla ilmestyvän iltapäivälehden gallupissa sitä kannatti 85 % äänestäneistä!

Kielet ovat suuri rikkaus. Puhutaan paljon luonnon monimuotoisuudesta, mutta vähemmän kielten ja kulttuurien monimuotoisuudesta. Mieleeni nousee useita kuvia Tansaniasta, kun seurakunnan elämässä käytetään paikallista kotoperäistä kieltä.

Vaikkapa tämä: Olimme työtoverimme isän hautajaisissa. Vainajan arkku oli avoinna kotitalon edessä ja valmistauduimme lähtemään kulkueena hautausmaalle. Saattoväki veisasi virsiä swahiliksi. Sitten virsi vaihtui benankieliseksi. Oli lähes kosketeltava tunto siitä, kuinka laaja väkijoukko herkistyi. Tuo kieli oli vainajan kotikieli; sillä kielellä hänet saatettiin viimeiselle matkalle.

Antti Vanhanen

***

Käydessäni onnittelemassa vanhempia ihmisiä heidän syntymäpäivillään kyselen heidän muistojaan. Yhden tavallisen ihmisen elämänhistoriassa on monenlaisia vivahteita. Jo lapsena istuin mielelläni kuuntelemassa vanhojen ihmisten (nykyisin olen heidän ikätoverinsa) kertomuksia. Kun jututan ihmisiä heidän syntymäpäivillään, kysyn nuoremmilta: ”Tunnetteko näitä taatan (mummin) elämänvaiheita?” Usein paljastuu, että nuorempi polvi ei ole niistä perillä. Silloin kehotan heitä joko kirjoittamaan tai äänittämään päivänsankarin vaiheita sukuhistoriaksi.

Historia on ihmiskunnan muisti ja taltioidut elämänvaiheet ovat suvun muistia. Meillä kotona on laatikollinen äitini serkun valokuvia. Vain harvoissa niistä on kuvassa olevien nimet, kuvausaika ja -paikka. Tässä mielessä valokuvien välittämä muistitieto on lähes olematon – valitettavasti.

Kun puolisoni jäi juuri eläkkeelle, hän taltioi lapsillemme ja lastenlapsille meidän elämänhistoriaamme Tansaniasta. Vaimo kiittelee minua siitä, että arkistokansioista löytyvät sekä kierokirjeet että yksityiskirjeiden kopiot. Jos itse pääsen eläkkeelle, niin purkua odottavat vanhat ääninauhat kaiken muun taltioidun sukuaineiston lisäksi.

Kristinusko on historiallinen uskonto todellisista tapahtumista. Nyt paastonaikana me seuraamme myös historiaa – Vapahtajan kärsimyshistoriaa. Samoin kuin liitymme sukumme vaiheisiin, liitymme myös uskomme pysyviin meidän kannaltamme tärkeisiin muistoihin. Ne ovat meille luovuttamatonta ja katoamatonta perintöä.

Antti Vanhanen

”Liian isoja asioita ymmärrettäväksi pienille, ajattelin.” Tällä tavoin kirjoitti Helsingin Sanomien toimittaja arvostellessaan Helsingin päiväkodeissa pidettävää pyhäkoulua. Kuinka niin liian suuria? Eikö muka lapsi voi ymmärtää taivaan Isää ja Jeesusta?

Olen usein kastekodissa sanonut, että ihmisen ero muusta luomakunnasta tulee esiin pienessä lapsessa. Kun hän ensi kertaa hapuilee käsiään ristiin ja lausuu: ”Taivaan Isä” tai ”Jeesus”, niin se on yhteyttä Luojaan ja elämän ylläpitäjään.

Rippikoulussa kysyn kahden kesken jokaiselta nuorelta, rukoileeko hän iltarukouksen. Kun olen tehnyt tätä vuosia, olen valittaen huomannut, että iltarukous on hiipumassa. Ennen nimenomaan isoäidit varmistivat asian: ”Oletko jo siunannut itsesi?”

Tässä on myös nyt meidän isovanhempien vastuu. Iltarukous antaa oikean kuvan hyvästä Jumalasta ja isojen ja pienten lasten ystävästä Jeesuksesta Kristuksesta. Vanha kansanviisaus sanoo: ”Säilytä sinä tapa, niin tapa säilyttää sinut.”

”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta.”

Antti Vanhanen
Tansaniassa työskentelevä pastori. Blogi osoitteessa http://markettajaantti.vanhanen.net/

* * *

Yhtenä sunnuntaiaamuna kävin Etelä-Saimaan nettisivuilla. Uutisissa kerrottiin, että Lappeenrannassa erään alueen asukkaat olivat ”onnistuneet” torjumaan sinne suunnitellun päiväkodin. Siitä olisi muka ollut melua ja haittaa.

Sitten lähdin tämän Kidugalan seurakunnan jumalanpalvelukseen, jossa asetettiin virkaan uusi pappi. Tulojuhlassa pastori seisoi puolisonsa kanssa seurakunnan edessä ja kutsui sitten viereensä lapsensa. Kolme pientä lasta tuli äidin ja isän rinnalle. Sitten pappi jatkoi: ”Te muutkin kolme”. Kiltisti kolme vähän isompaa lasta tulivat eteen. Pastori kertoi lämpimään sävyyn, että kaikki kuusi ovat hänen ja hänen puolisonsa lapsia, koska noiden kolmen vanhemmat ovat kuolleet ja heitä hoidetaan omien lasten kanssa hänen perheessään. Lopuksi pappi levitti kätensä koko joukon ympärille.

Täällä Tansaniassa on hyvin yleistä, että ydinperheen lisäksi kodissa on sukulaislapsia. Suurin syy on AIDS:n aiheuttama aikuiskuolleisuus. Työtovereittemme joukossa on monia, jotka kasvattavat ja kouluttavat orpoja sukulaislapsiaan. Ihmettelemme toistuvasti sitä, miten esimerkiksi papin pienellä palkalla kyetään hoitamaan huomattavat yläaste-lukion lukukausimaksut.

Suomalainen tutkimus osoittaa, että lapsiperheiden taloudellinen asema on keskimääräisen elintason alapuolella. Myös lapsilisät laahaavat perässä. Jo pelkästään nuo tiedot ja esimerkki Lappeenrannan torjutusta päiväkodista kertovat selkeästi, että suomalaisesta yhteiskunnasta puuttuu lapsimyönteisyys. Se on syvä nykykulttuurinen puutostauti. Lapset ovat tulevaisuudenuskon ja toivon merkkejä elämässä. Ainakin minun suurin ilon ja ylpeyden aiheeni on, että olen neljän pienen ja vähän suuremman pojan taata. Sitä hienompaa arvonimeä en voi saada.