Arkisto aiheelle ‘Välikauppi, Anne-Mari’

Positiivista ajattelua

torstai 6. lokakuuta 2011

Anne-Mari Välikauppi

***

Poimin töihin tullessa kirkkaan keltaisen vaahteran lehden ja kiinnitin sen työhuoneen oven suuhun. Syksyssä on ihanaa se, että puiden lehdet loistavat valoa, vaikka sää muuten olisinkin utuinen. Ottakaamme siitä energiaa itseemme. Se on sitä luonnon itsensä tarjoamaa voimaa ja kaiken lisäksi se ei maksa mitään.

On niin tavattoman helppoa ajatella negatiivisesti ja positiivinen ajattelu vaatii ponnistelua. Miksi se on niin? Toiset ovat luontaisesti jompaa kumpaa sorttia, muttei kukaan ole sanonut, että sellaisena tulisi pysyä.

Kun seuraan nyt jo kolme vuotiaan elämää, oivallan jotain tärkeää. Mentyämme hämähäkkinäyttelyyn hän totesi lipunmyyjälle: ”Hämähäkkejä ei tarvitse pelätä. Ne ovat iloisia.” Mitä tuosta ötökästä tulee ensin mieleen? En osaa itse ajatella heti alkajaiseksi, että ne olisivat iloisia.

Nautitaan syksystä.

 Lapin syksyinen luonto on ihailtavaa, kuva Anne-Mari Välikauppi

Lapin syksyinen luonto on ihailtavaa, kuva Anne-Mari Välikauppi

Ensimmäinen junamatka

torstai 7. huhtikuuta 2011

Anne-Mari Välikauppi

***

Tunnelma oli hieman jännittynyt ainakin äidin osalta. Pieni poika vain odotti näkevänsä junan ja taisi olla hieman malttamaton. Kohta viereiselle raiteelle saapui juna, joka oli menossa päinvastaiseen suuntaan. Selitin, että menemme vasta seuraavaan kulkuneuvoon, joka saapuisi tälle ensimmäiselle raiteelle. Sain reippaan nyökkäyksen vastaukseksi ja näin jatkoimme odottamista tovin. Täytyi vielä hetken olla paikoillaan ennen kuin vihdoin ja viimeinen saimme nousta kyytiin. Oma osasto löytyi näppärästi ja rattaillekin löytyi oma kohta viereistä vaunusta. Lapsukainen meni heti istumaan omalle paikalle ja luetteli istumapaikkanumeroita sen enempää arkailematta. Täytyihän osaston leluhärveliäkin käydä vähän kokeilemassa. Hauskat kärpässienituolit olivat lujasti kiinni lattiassa, jottei niitä päässyt yrityksistä huolimatta siirtelemään.

Ilo oli ylimmillään, kun menimme yläkerran leikkivaunuun. Sieltä löytyivät puinen juna ja liukumäki rappusineen. Muutaman leikkitoverinkin sai seuraksi. Veturinkuljettaja vaihtui välillä siinä lasten leikkiessä sopuisasti.

Matka taittui sujuvasti. Välillä oli houkuteltava pieni matkustaja haukkaamaan välipalaa. Kun kaakao oli juotu, lapsella oli jo kiire takaisin leikkimään. Äiskän oli vain saatava ensin kupillinen kahvia. Ravintolavaunusta poika sai ilves-kortin muistoksi ensimmäisestä junamatkasta.

Matka sujui leikkien. Siitä jäi hyvämieli niin pienelle kuin isommallekin. Määränpää lähestyi varsin nopeasti ja kohta täytyi nousta pois junasta. Parin päivän päästä oli paluumatkan aika, mutta se olisi jo toinen tarina.

Ensimmäinen junamatka

Ensimmäinen junamatka

LAPSEN SUUSTA

torstai 7. lokakuuta 2010

Anne-Mari Välikauppi

***

Jatkan samalla teemalla, kuin tähänkin asti. Tällä hetkellä ollaan siinä tilanteessa, että poika on jo täyttänyt Urho Kaleva Kekkosen syntymäpäivänä kaksi vuotta. Heillä on siis 108 vuotta ikäeroa.
Yllättävät sutkautukset ja tempaukset jaksavat edelleen hämmentää. Näinköhän näin tulisi aina olemaan läpi elämän.

Eilen illalla lapsukainen rakenteli ensimmäistä kertaa äidin silmien alla palapelin todella nopeasti. Hän ei kauan hakenut sille paikkaa, vaan laittoi palat oikeille paikoille heti. Palapelit ovat jääneet vähemmälle huomiolle kotona, ehkä on hän päiväkodissa ”salaa” harjoitellut.

Uusin eläin on kuulemma: ”Hämälisko.” Leikimme leikkipuistossa myyjää ja ostajaa. Myyjä kysyi: ”Mitä sais olla?” Vastasin: ”Kakkua. Mitä se maksaa?” Myyjä vastasi: ”Se maksaa hintaa. Viis hintaa.”

Kaikki kissat ovat Pekka nimisiä, kuten tädin kisssa ja koirat ovat Rex nimisiä televisio sarjan mukaan.

Kauas ei ole omena puusta pudonnut, sillä poikani kuuntelee, myös mielellään satua kolmesta karhusta. Joskus nämä karhut ovat myös meillä kotonakin olevinaan. Toinen tällainen mielikuvitus tarina on, että poitsulla on isosisko, joka kadonnut alakertaan. Kerran sisko on käynyt polkupyörän satulassa istumassa, kun hän itse oli tarakalla. Pääsääntöisesti isosisko on alakerrassa.

Jatkan tätä hämmästelyä ja palaan myöhemmin asiaan.

Syysterveisin
Anne-Mari Välikauppi

SANALLINEN MAAILMA AVAUTUU

torstai 22. huhtikuuta 2010

Anne-Mari Välikauppi

***

Nyt on oiva tilaisuus seurata ja kirjoittaa muistiin noin puolitoistavuotiaan lapsen sutkautuksia. Tulee lähes päivittäin hyviä oivalluksia. Joskus ihmettelen, miten hyvin huomautukset sopivatkin ko. tilanteisiin. Muisti on selvästi pidentynyt/kehittynyt. Kahden viikon loman aikana, hän oli oppinut puhumaan lähes tauotta. Päiväkodinhoitajat ihmettelivät, miten puhe oli kehittynyt. Samalla hän oli kasvanut pituutta.

Olen tullut siihen tulokseen, että täytyy olla poikalapsessa sisäsyntyinen kiinnostus työkoneita ym. härveitä kohtaan. Katse kääntyy heti tiellä kulkevaa rekkaa, kuorma-autoa, traktoria ja mopoa kohden. Jos sisälle kuuluu moottorin ääni, pikku-poika näyttää sormella ikkunaa kohti ja sanoo: ”Bussi.” Hän jopa tunnistaa taksin ja pakun.

Ernesto pääsi ensimmäisen kerran koiravaljakon kyytiin. Hänen mukaan koiran perässä oli peräkärry.

Poika katsoi silmiä räpäyttämättä kummiaan, jolla oli peruukki päässä. Hän muisti sen koko viikonlopun ajan. Päiväkodin tuulikaapissa hän tokaisi: ”Iso tukka – ei pelätä.”

Tuli aprillattua kummitätiä puhelimen välityksellä: ”Katsohan ulos ikkunasta. Kuumailmapallo on taivaalla.” Seuraavana päivänä sanoin poitsulle: ”Katsohan ulos. Siellä paistaa aurinko.” Hän vastasi: ”Ap-pillia.”
Kun aprillipäivästä oli kulunut kaksi viikkoa poika huuteli aamupalapöydästä: ”A -banania, a -banania haluu. Ei ap-pillia.”

Isomummolla ollessa, kummi otti pojun ikkunan luona syliin sanoen: ”Hikka tuli.” Hän luuli sen olevan ulkona ja näytti isomummolle jokaista ikkunaa sanoen: ”Hikka.” Hän muisti kuukauden kuluttuakin saman tilanteen. Hikka oli edelleen ulkona. Miltähän se näyttää?

Eräänä aamuna Ernesto istui kädet puuskassa sängyllään ja vaihtoi päälimmäistä kättä välillä sanoen: ”Ei tiiä. Ei tiiä.” Kysyin kuka noin tekee, johon hän vastasi: ”Äiskä.”

Mitä kaikkea saankaan vielä kokea ja kuulla poikani suusta, se jää nähtäväksi. Hyvää kevättä kaikille!

ajatelmat_2010_16__F1030020 (Custom)

Lapsen silmin

torstai 25. kesäkuuta 2009

Anne-Mari Välikauppi

***

Viime kirjoituksesta on vierähtänyt puolisen vuotta. Paljon on tapahtunut siinä ajassa. Pienen lapsen kehityksessä, jokainen kuukausi tai jopa päivä tuo tullessaan uusia oivalluksia. Eräänä päivänä Ernesto keksi kuinka käännytään selältä vatsalle, ryömitään ja kontataan sekä miten noustaan jaloilleen. Uusimpana taitona on tullut tukea pitkin käveleminen. Jokainen opittu asia sai äidinkin riemuitsemaan aidosti.

Tänään poika keksi miten avataan sängyn päällä pidettävän hoitotason hihna. Kuului kova pamaus makuuhuoneesta ja puinen taso oli lattialla. Voi sitä lapsen onnellista ilmettä.

Välillä on hihityspäiviä. Kuten eilenkin piti nauraa tekonaurua mummon kanssa. Sitä hassua ääntä riitti iltaan asti. Eihän sitä voinut itsekään nauramatta kuunnella.

Lapsen saa iloiseksi jopa ruokapurkin kannen napsahdus. Voi kumpa me aikuisetkin tulisimme noinkin pienestä iloisiksi ajessamme.

Naurahdin tuossa taannoin erään äidin kanssa, kun olimme oivaltaneet, mitä kaikkea voisikaan kasvaneen lapsen kanssa tehdä. Hänen kanssaan voisi lähteä esim. pyöräilemään. Näin myös elinpiiri laaajeni pikku hiljaa. Enään ei tarvinnut työnnellä rattaissa ympäri kaupunkia. Voisi pysähtyä ja laittaa hänet leikkipuiston vauvakiikkuun. Nämä oivallukset toivat myös iloa pienokaiselle. Ensimmäiset vauhdit kiikussa sai pojan riemuitsemaan. Liukumäkeä tuli myös kokeiltua. Hampaaton hymy kertoi, miltä mäkienlasku oli tuntunut.

Leikkipuistosta sai juttuseuraa. Siellä tutustui helposti toisiin ihmisiin, kun lähti avoimin mielin liikenteeseen. Puheenaiheitahan meillä riitti yllin kyllin. ”Ai, teillä nukutaan sillä tavalla – meillä taas…”: saatoimme tokaista.

Heittäydytään katsomaan maailmaa lapsen silmin. Aikuisena oleminen on toisinaan aivan liian vakavaa.

Luovuus

perjantai 28. maaliskuuta 2008

Anne-Mari Välikauppi
Lappeenrannan seurakunnan seurakuntasihteeri,
asunut Alakylän alueella kolme vuotta

lokki_amv2008.jpg

Kuva: Erään luovan hetken aikaansaannos

Mitä luovuus on? Mitä se sinulle merkitsee? Mitä sitten, jos se on kateissa?

Luovuutta on monenlaista. Tarkastelen tätä teemaa nyt omasta näkökulmastani. Luovuus on voimavara. Se laittaa tekemään esim. pääsiäisen alla asetelman kodin silmäniloksi. Tai se voi ilmentyä itse tekemien pääsiäiskorttien muodossa.

Suuren luovuuden vallitessa tulee maalattua tauluja. Se vie ajatukset kokonaan siihen hetkeen jossa on, eikä tule pohdittua muita asioita. Silloin on täydellisesti läsnä. Olen huomannut, että olen luovimmillani juuri nyt eli keväisin. Silloin pulppuaa uusia ideoita. Tulee tunne, että nyt haluan heti toteuttaa tämän ja tämän idean, joka on saattanut kyteä hiljakseen mielessä. Tulee valtava into ja luovuus pyrkii väkisin esiin. Liekö auringon valolla olisi osansa luovuuden kanssa? Pilvisenä ja sateisena päivänä ei välttämättä ole luovuus kukoistuksessaan. Poikkeuksia tietysti on.

Luovalla hetkellä voi tehdä vaikka suunnitelman parvekkeen koristelemiseksi ja hankkia tarvittavat materiaalit, kuten multaa, siemeniä, kalusteita, koristeita ym.

Mikä olisi sen mukavampaa, kuin lähteä luonnonhelmaan kameran kanssa. Siinä haistelee ihania metsäisiä tuoksuja. Silloin saattaa nähdä kuvauksellisia kohteita, joita sitten tallentaa filmille. Se on myös tässä hetkessä olemista. Ei voi tietää milloin onnistuu näkemään jonkun metsän eläimen. Sen olemusta on mukava tarkkailla pienen matkan päästä.

Luovuus saa vallan, kun on hyvin levännyt. Kiireen ja stressin keskellä se on kateissa. Sitä ei saa kiinni vaikka kuinka yrittäisi. Luovuus ei siis tule väkisin esille. Sille pitää antaa tilaa.