Anne-Mari Välikauppi
***
Nyt on oiva tilaisuus seurata ja kirjoittaa muistiin noin puolitoistavuotiaan lapsen sutkautuksia. Tulee lähes päivittäin hyviä oivalluksia. Joskus ihmettelen, miten hyvin huomautukset sopivatkin ko. tilanteisiin. Muisti on selvästi pidentynyt/kehittynyt. Kahden viikon loman aikana, hän oli oppinut puhumaan lähes tauotta. Päiväkodinhoitajat ihmettelivät, miten puhe oli kehittynyt. Samalla hän oli kasvanut pituutta.
Olen tullut siihen tulokseen, että täytyy olla poikalapsessa sisäsyntyinen kiinnostus työkoneita ym. härveitä kohtaan. Katse kääntyy heti tiellä kulkevaa rekkaa, kuorma-autoa, traktoria ja mopoa kohden. Jos sisälle kuuluu moottorin ääni, pikku-poika näyttää sormella ikkunaa kohti ja sanoo: ”Bussi.” Hän jopa tunnistaa taksin ja pakun.
Ernesto pääsi ensimmäisen kerran koiravaljakon kyytiin. Hänen mukaan koiran perässä oli peräkärry.
Poika katsoi silmiä räpäyttämättä kummiaan, jolla oli peruukki päässä. Hän muisti sen koko viikonlopun ajan. Päiväkodin tuulikaapissa hän tokaisi: ”Iso tukka – ei pelätä.”
Tuli aprillattua kummitätiä puhelimen välityksellä: ”Katsohan ulos ikkunasta. Kuumailmapallo on taivaalla.” Seuraavana päivänä sanoin poitsulle: ”Katsohan ulos. Siellä paistaa aurinko.” Hän vastasi: ”Ap-pillia.”
Kun aprillipäivästä oli kulunut kaksi viikkoa poika huuteli aamupalapöydästä: ”A -banania, a -banania haluu. Ei ap-pillia.”
Isomummolla ollessa, kummi otti pojun ikkunan luona syliin sanoen: ”Hikka tuli.” Hän luuli sen olevan ulkona ja näytti isomummolle jokaista ikkunaa sanoen: ”Hikka.” Hän muisti kuukauden kuluttuakin saman tilanteen. Hikka oli edelleen ulkona. Miltähän se näyttää?
Eräänä aamuna Ernesto istui kädet puuskassa sängyllään ja vaihtoi päälimmäistä kättä välillä sanoen: ”Ei tiiä. Ei tiiä.” Kysyin kuka noin tekee, johon hän vastasi: ”Äiskä.”
Mitä kaikkea saankaan vielä kokea ja kuulla poikani suusta, se jää nähtäväksi. Hyvää kevättä kaikille!
