Arkisto aiheelle ‘Turunen, Marja-Riitta’

Rakkautta ja rajoja

torstai 19. marraskuuta 2009

Marja-Riitta Turunen

***

Yk:n lapsen oikeuksien sopimus täyttää tänä vuonna 20 vuotta, ja lasten oikeudet ovatkin olleet tapetilla koko syksyn. Marraskuussa järjestetään jos jonkinlaista tempausta lasten oikeuksista, ja on toki hienoa, että niistä puhutaan. Lapsilla on oikeus turvalliseen lapsuuteen ja nuoruuteen.

Mutta onko nykylasten elämä täällä Suomessa joskus pelkkiä oikeuksia? Vanhemmat antavat lapselleen kaiken mitä tämä hoksaa pyytää. Isä ja äiti suostuvat palvelijoiksi näille pikku prinsessoille ja prinsseille, jotka kiertävät koko perheen pikkusormensa ympärille.

Miten sitten on mahdollista, että usein juuri nämä kullanmurut ovat niitä, jotka eniten kiukuttelevat ja kyseenalaistavat koulussakin jokaisen pikku asian, jonka löytävät.  ”Miksi pitää talvella pitää hattua, jos ei tahdo? Miksi ei saa poistua välitunnilla kauppaan, jos kerran on rahaa mukana? Miksi ei saa heitellä lumipalloja? Miksi muka minun täytyy siivota käsityötunnin jälkeen luokkaa, vaikka en ole käyttänyt ompelukonetta ainakaan viiteentoista minuuttiin? Miksi liikuntatunnille pitää vaihtaa jotkut liikuntavaatteet, eikä saa juosta farkuissa? …”
Onko todella niin, että kouluun tulee lapsia, jotka eivät ole kotona koskaan joutuneet toimimaan sovittujen sääntöjen mukaan? Lapsia, joilla ei ole koskaan ollut mitään velvollisuuksia. On vain oikeuksia. Lapsen ei ole tarvinnut koskaan huolehtia mistään muusta kuin itsestään, ja mitä itse tahtoo.
Onko näiden lasten elämä onnellista? Ainakin siitä kiukun määrästä päätellen, mitä nämä lapset purkavat koulussa opettajiin, tai toisiin oppilaisiin nälvimällä heitä, ei elo taida ihan auvoista olla.

Rakkautta ei kai voi lapselle liikaa antaa. Jotta lapsen elämä olisi onnellista, on vanhempien velvollisuus määrätä lapselle myös rajat ja säännöt, joiden mukaan eletään, ja valvoa, että sovittuja sääntöjä myös noudatetaan. Lapsi on aika eksyksissä, jos kaikki on sallittua, ja joka paikkaan saa mennä; kaikkea katsoa, mitä telkkarista tulee, ja kaikkia tietokonepelejä pelata. Lapsen on paljon helpompi olla, kun hänellä on turvalliset rajat elämässään. Kaikkea voi haluta, mutta kaikkea ei voi saada. On asioita, joista aikuiset päättävät, ja vaikka ne eivät aina ehkä tunnu lapsen mielestä mukavilta säännöiltä, tieto siitä, mitä saa ja mitä ei saa tehdä, luo turvallisuutta. Lapsen ei tarvitse päättää kaikesta itse, vaan aikuiset päättävät hänen puolestaan.

Onneksi koulussa on myös niitä lapsia, joiden olemuksesta huomaa heti, että kotoa löytyy aikuinen, joka todella välittää heistä. Näillä lapsilla on usein tarkat kotiintuloajat, vain joku tietty tietokonepelipäivä viikossa, tai minuuttimäärä, minkä saa pelata päivässä, ja säännölliset ruoka- ja nukkumaanmenoajat. Aikuiset ovat asettaneet lapsillensa rajat, joiden puitteissa lasten elämä on turvallista, – ja ilmeistä päätellen myös varsin onnellista.

Huopaenkeli

perjantai 19. joulukuuta 2008

Marja-Riitta Turunen
Alakylällä asuva luokanopettaja

* * *

Pieni yksinäinen huopaenkeli seisoi pulpetilla. Koulussa oli hiljaista. Autiotakin. Kaikki muut enkelit olivat lähteneet joulujuhlan jälkeen lasten koteihin viettämään mikä minkäkinlaista joulua. Joku pääsisi roikkumaan joulukuuseen. Toinen katselisi joulun viettoa lipaston, tai pöydän päältä. Joku ehkä pyörisi langassa ikkunakoristeena ja näkisi milloin ulos, milloin sisään sen mukaan miten ilmavirta sitä heilutteli. Oli varmaan myös enkeli, joka viettäisi joulunsa repun pohjalle unohtuneena, ja löytyisi sieltä nuhjuisena vasta keväämmällä: ”Ai, niin äiti. Koulussa tehtiin tällaisiakin ennen joulua.”

Pieni yksinäinen enkeli viettäisi joulun koulussa. Tässä luokan seiniä katsellen. Se oli kaikessa kiireessä unohtunut kouluun. Se pääsisi pienen pojan kotiin vasta loman jälkeen. Sen pienen pojan, joka kieli keskellä suuta oli leikannut enkelin huovasta ja sitten harppovin pistoin ommellut sen. Lisännyt massapallopään ja pumpulihiukset. Liimannut siivet ja piirtänyt kasvoiksi kaksi pistettä ja pyöreän suun: ”Opettaja katso, tää enkeli laulaa.”
Pienen yksinäisen huopaenkelin päässä alkoivat soida joulujuhlan laulut. Siellä lapset kuorossa lauloivat:

Nyt riemuiten tänne kiiruhusti tulkaa,
Betlehemihin rientäkää!
Lapsonen pieni taivahast on tullut!
Oi, häntä rukoilkaamme, oi, häntä rukoilkaamme,
Hän ompi meidän korkea Kuningas!

Koulussa oli ollut joulujuhla. Ilman oli täyttänyt  jännittynyt sipinä ja supina. Joululoma oli jo niin lähellä. Pienet enkelipukuiset muistelivat vuorosanojaan. Miten se nyt menikään se ” Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja, ja…” Paimenet yrittivät olla tönimättä toisiaan, kun seisoivat sauvoineen näyttämöllä, ja varsinkin, kun polvistuivat seimen äärelle, jossa Maria istui ja Joosef seisoi totisena.

Koko joulukuu oli opeteltu joululauluja, että ne juhlassa osattaisiin ulkoa. Joulupuu on rakennettu, Heinillä härkien ja Enkeli taivaan. Lisäksi joka vuosi aina jotain uudempia joululauluja. Niitä Suomessa onneksi riittää. Joululaulut olivat myös mieluisia. Isommat oppilaat olisivat halunneet laulaa niitä jo lokakuussa. Jotta niihin ei kyllästyisi, aloitettiin laulaminen vasta marraskuussa. – Vaikka ehkä niiden laulamiseen ei kyllästy. Lauluja on niin paljon ja ne ovat niin ihania. Joulu on tärkeä ja kauan odotettu juhla. Joululaulut, uudet ja vanhat, luovat joka vuosi jouluihimme sen oikean joulun tunnun.

Jo enkelin kuoro sulosävelellä
Riemun sanomaa näin ilmoittaa:
Kunnia olkoon, olkoon Jumalalle
Ja maassa rauha, ja maassa rauha
Ja ihmisillä hyvä tahto myös.