Arkisto aiheelle ‘Tirronen, Liisa’

RÄTTIMATTO

torstai 10. maaliskuuta 2011

Liisa Tirronen

***

Mitä sana ”rättimatto” minulle kertoo ja miten se puhuttelee?

Se kertoo minulle elämästä, perheestä ja perinnöstä – elämänlangoista.

Hiihtolomaviikolla ensimmäisenä lomapäivänä aloitin rättimaton kutomisen keittiön lattialle.

Äitini on opettanut minulle, miten loimet laitetaan tukille ja kuinka kangasta tehdään. Tästä perinnöstä olen äidille erityisen kiitollinen. Kun aloin suunnitella värejä ja mallia, pyysin äidin mukaan katsomaan mitä kuteita ottaisin ja miten olisi hyvä laittaa. Siellä me sitten kaivoimme pusseja ja nyssäköitä sekä muistelimme kuka oli käyttänyt mitäkin vaatetta ja miksi se oli joutunut matonkuteeksi. Kaikki kuteet olivat jo kerran täyttäneet tärkeän velvollisuuden – nyt ne kudottaisiin räsymatoksi.

Maton kuteissa oli makuuhuoneen verhokangas 1990-luvulta, muistan kuinka ne olivat sopineet täydellisesti makuuhuoneeseen. Joukossa oli myös lapsemme sininen jääkarhu-pussilakana. Pussilakana oli palvellut monta monituista vuotta, antanut hyvät ja lämpimät unet. Pussilakana oli matkustanut niin pohjoiseen Lappiin kuin Eurooppaankin.

Vihreä kerä tuo mieleen isäni, isän 70-luvun vihreän juhlapaidan. Nyt tästä ohuen ohuesta paidasta ei ole jäljellä kuin yksi kerä. Sitä kerää kun pidin kädessä tuli haikeus isästä. Isä on ollut taivaan kodissa jo 13 vuotta, mutta muisto elää sisälläni isän elämästä – työstä, jota isä meille lapsille opetti.

Seuraava kerä taitaa olla mieheni harmaa yöpaita. Tämän yöpaidan olin tehnyt kauan aikaa sitten, kun vielä kerkesin istahtaa ompelukoneen ääreen.

Mattoon tuli myös tätini ulkoilupuku, vaaleapunainen. Kangas oli tiukkaan kudottu, pitihän sen olla, koska tätini oli sitkeä pyöräilijä, joka pyöräili töihin keskustaan Hovinpellolta säässä kuin säässä. Matossa on vielä monia muistoja värien muodossa.

Tämän rättimaton laitan lattialle vasta keväällä tulevaan juhlaan, jota juhlitaan suvun ja ystävien kanssa. Sukumme on hyvin kiinnostunut aina toistemme töistä, joten pääsen kyllä kertomaan mitä kuteita olen käyttänyt ja kuka on pitänyt mitäkin vaatetta.

Mitä kahden päivän matonkutominen minulle antoi? Se sai minut ajattelemaan läheisiäni: mitä he ovat minulle antaneet ja mitä minä voin heille antaa. He ovat antaneet minulle väriä elämään monilla eri tavoilla ja jokainen vielä lisäksi omalla tavallaan.

Näin meidän jokaisen elämästä on palanen nyt kudottu yhteen keittiön mattoon, elämänlangat ovat nivoutuneet yhteen, olemme kaikki yhtä Jumalan suurta perhettä.

Helmikuun 19. päivää muistaen

torstai 4. maaliskuuta 2010

Liisa Tirronen

***

19.2.2010 oli monelle lukion toisen vuosikurssin opiskelijalle muistorikaspäivä, Vanhojenpäivä.

Tämä päivä oli myös itselleni yksi niistä päivistä, jota haluan muistella hyvällä mielellä.

Voi sitä riemua ja iloa. Sovittavaa oli todella paljon, jotta kaikki yksityiskohdat tulisi otettua huomioon. Oli puvun sovitusta ja tekoa, kampaajaa, tanssikenkien etsimistä, tanssiharjoituksia ja tietenkin se tanssipari, jota jo silmäiltiin ensimmäisenä vuotena, kuka se mahdollisesti olisi.

Toisaalla tämä päivä myös tuo haikeutta, oma lapsi on kasvamassa aikuisuuteen ja ottamassa vastuuta omista tekemisistään. Mitä tämän päivän nuori saa ja mitä häneltä odotetaan?

Siinä kysymys.

Mitä me annamme nuorille nyt. Tuntuu että emme pysty vastaamaan siihen kaikkeen, jota nuoret tarvitsisivat. Tiloja, toimintaa ja aikuisia, jotka tukisivat nuoria.

Onneksi seurakunta on tukemassa nuoria eri tavoin. On nuortentiloja, Toimisto, erityisnuorisotyö, soittokuntia, kuoroja, isoskoulutusta ja paljon muita nuorille suunnattuja asioita. Heille on siellä erilaista toimintaa ja aikuiset paikalla olemalla läsnä. Nämä aikuiset ovat tämän päivän nuorille erittäin tärkeitä henkilöitä. Muun muassa ?Toimistolla? he kuuntelevat, keskustelevat ja auttavat vankalla ammattitaidolla nuoria oikeaan suuntaan. Heillä on tuntosarvet huomata mitä tämän päivän nuori tarvitsee ja miten siihen voidaan vastata.

Meille äideille ja isille on joskus vaikeaa olla läsnä. On kokousta, harrastusta, työtä yms. joka vie ajan. Toivottavasti me ymmärrämme tukea tätä erittäin herkkää ja haavoittuvaa ikäryhmää. Muistakaamme, kun päätämme nuorten asioista, päätämmekö ottamalla heiltä asioita pois vai annammeko. Toivottavasti pystymme antamaan.

Toivottavasti nuorille jää näistä erilaisista seurakunnan toiminnoista hyvä siemen kasvamaan sisälle. Sitä siementä, Uskoa Jumalaan voi kantaa mukanaan ja jota voi hiljaisesti kasvattaa sisällään ja antaa sen kukkia, jotta seurakuntaan olisi matala kynnys tulla uudestaan.

***

Kevättä rinnassa

On kevät ja mä katson kukkapenkkiin miten kesä tekee tuloaan.
On kevät ja mä hiukkaan auringolle että mä meen menojaan.
Järven rannassa tuoksuu kaislikolta ja voin veden kuulla kulkevan.
Kadut mittailen kepeillä askelilla kun mä suunnaks otan sataman.
Ja mä laulan kun mä kannan laatikoissa talvivaatteet takas ullakkoon.
Pöly asfaltista tuntuu mahtavalta, pyörän alla hiekka rapiskoon.
Ulos tahdon ja vaihtaa vapaammalle, suljen silmät, katson aurinkoon.
Kevät halkaisee kohta sisimpäni, ellen varpaita saa nurmikkoon.
Tahdon ystäväksi ottaa vuorokauden ei riitä lyhyt päivä,
liian lyhyt yö ja mä uskon ihmeet jälleen, tahdon kuuhun kurottaa.
Vietän iltapäivän pilvibongauksessa, mietin minne tuuli vaeltaa.
Rennon hilpeästi juoksen portaikossa, voisin ennätystä koettaa.
Ylös laulan, on mulla takki auki, vedän ilmaa, huokaan uudestaan:
ehkä toisille toinen vuodenaika, minä keväästäni kaiken saan.

Satu Simola 2009

Laulu on kirjoitettu Nuorten kamarikuorolle.

Helmikuun 19. päivää muistaen
 
Liisa Tirronen
 
***
 
19.2.2010 oli monelle lukion toisen vuosikurssin opiskelijalle muistorikaspäivä, Vanhojenpäivä.
 
Tämä päivä oli myös itselleni yksi niistä päivistä, jota haluan muistella 
hyvällä mielellä.
 
Voi sitä riemua ja iloa. Sovittavaa oli todella paljon, jotta kaikki yksityiskohdat tulisi otettua huomioon. Oli puvun sovitusta ja tekoa, kampaajaa, tanssikenkien etsimistä, tanssiharjoituksia ja tietenkin se tanssipari, jota jo silmäiltiin ensimmäisenä vuotena, kuka se mahdollisesti olisi.
 
Toisaalla tämä päivä myös tuo haikeutta, oma lapsi on kasvamassa aikuisuuteen ja ottamassa vastuuta omista tekemisistään. Mitä tämän päivän nuori saa ja mitä häneltä odotetaan?
 
Siinä kysymys.
 
Mitä me annamme nuorille nyt. Tuntuu että emme pysty vastaamaan siihen 
kaikkeen, jota nuoret tarvitsisivat. Tiloja, toimintaa ja aikuisia, jotka 
tukisivat nuoria.
 
Onneksi seurakunta on tukemassa nuoria eri tavoin. On nuortentiloja, Toimisto, erityisnuorisotyö, soittokuntia, kuoroja, isoskoulutusta ja paljon muita nuorille suunnattuja asioita. Heille on siellä erilaista toimintaa ja aikuiset paikalla olemalla läsnä. Nämä aikuiset ovat tämän päivän nuorille erittäin tärkeitä henkilöitä. Muun muassa ?Toimistolla? he kuuntelevat, keskustelevat ja auttavat vankalla ammattitaidolla nuoria oikeaan suuntaan. Heillä on tuntosarvet huomata mitä tämän päivän nuori tarvitsee ja miten siihen voidaan vastata. 
 
Meille äideille ja isille on joskus vaikeaa olla läsnä. On kokousta, harrastusta, työtä yms. joka vie ajan. Toivottavasti me ymmärrämme tukea tätä erittäin herkkää ja haavoittuvaa ikäryhmää. Muistakaamme, kun päätämme nuorten asioista, päätämmekö ottamalla heiltä asioita pois vai annammeko. Toivottavasti pystymme antamaan.
 
Toivottavasti nuorille jää näistä erilaisista seurakunnan toiminnoista hyvä siemen kasvamaan sisälle. Sitä siementä, Uskoa Jumalaan voi kantaa mukanaan ja jota voi hiljaisesti kasvattaa sisällään ja antaa sen kukkia, jotta seurakuntaan olisi matala kynnys tulla uudestaan.
 
Kevättä rinnassa
 
On kevät ja mä katson kukkapenkkiin miten kesä tekee tuloaan.
On kevät ja mä hiukkaan auringolle että mä meen menojaan.
Järven rannassa tuoksuu kaislikolta ja voin veden kuulla kulkevan.
Kadut mittailen kepeillä askelilla kun mä suunnaks otan sataman.
Ja mä laulan kun mä kannan laatikoissa talvivaatteet takas ullakkoon.
Pöly asfaltista tuntuu mahtavalta, pyörän alla hiekka rapiskoon.
Ulos tahdon ja vaihtaa vapaammalle, suljen silmät, katson aurinkoon.
Kevät halkaisee kohta sisimpäni, ellen varpaita saa nurmikkoon.
Tahdon ystäväksi ottaa vuorokauden ei riitä lyhyt päivä, 
liian lyhyt yö ja mä uskon ihmeet jälleen, tahdon kuuhun kurottaa.
Vietän iltapäivän pilvibongauksessa, mietin minne tuuli vaeltaa.
Rennon hilpeästi juoksen portaikossa, voisin ennätystä koettaa.
Ylös laulan, on mulla takki auki, vedän ilmaa, huokaan uudestaan: 
ehkä toisille toinen vuodenaika, minä keväästäni kaiken saan.
 
                       Satu Simola 2009 
 
Laulu on kirjoitettu Nuorten kamarikuorolle.
 

Turva

torstai 23. huhtikuuta 2009

Liisa Tirronen

* * *

Maanantaina 27. huhtikuuta on kansallinen veteraanipäivä, joka on myös liputuspäivä. Lipun salkoon nostaminen on kunnioituksen osoittamista sotiemme veteraaneille. Itse nostan lipun salkoon, muistaen omaa isääni ja lapsiemme taataa. Isäni sai kutsun armeijaan välirauhan aikana ja oli loppuun saakka. Isä kuului JR 2:n, joka on perustettu Taipalsaarella 11.6.1941. Taipalsaaren kirkon kivimuurin ulkopuolella on muistopatsas siitä hetkestä, kun seutukunnan sotamiehet lähtivät matkaan. Heidän sotavuosistaan on tehty kirja ”JR 2 Kannaksella ja Syvärillä”, joka tuli painosta vuonna 1996. Tämä kirja on perintö meille lapsille siitä ajasta, jota isämme elivät ja kokivat.

Kirjan alussa kerrotaan kuinka miehet joutuivat jättämään perunakylvöt kesken. Maa tarvitsi heitä. Nyt tuo minun oma maatilkkunen, jonka isäni on jättänyt minulle ja minun lapsilleni 11 vuotta sitten, odottaa taas kyntäjää. Sinne me menemme taas, möyhennämme ja lannoitamme. Suurella innolla laitamme siemenet maahan. Siemenet ovat jo odottamassa. Perunan laittaminen maahan on meillä perinnön jatkamista. Nyt voimme laittaa perunat rauhassa maahan, ei sarka jää kesken. Peltotilkun valmistuttua katson valmista työtä ja taivaan lintuja. Sisältäni nousee Kiitos. Saan Kiittää omaa isääni maasta, jonka hän jätti meille lapsille. Mullasta mustasta ja kaikesta mitä maa sisältää, myös rikkaruohoista. Taivaan Isää Kiitän siitä, että hän Siunaa meitä kaikkia, antaen turvan huomispäivällekin.