Alakylältä

Maria Ridell

***

Se päivä koitti, jota en olisi halunnut elää vielä. Se päivä, jota pelkäsin ja jonka tiesin väistämättä tulevan, vaikka kuinka yritin itselleni uskotella, ettei se vielä tule. Se päivä kuitenkin tuli. Se toi elämääni pohjattoman ikävän ja täyttämättömän tyhjiön. Sinä päivänä rakas äitini nukkui pois.

Reilun kahden vuoden kamppailu elämästä oli ohi; liian pian, liian varhain. Edelleen asiaa on välillä niin vaikea uskoa ja käsittää. Sen huomaa jo siitä, että olen usein tarttunut huomaamattani puhelimeen soittaakseni hänelle tai mietin mielessäni, kuinka hän tänään jaksaa ja millainen olo hänellä on. Välittäminen ja rakastaminen eivät lopu kuin seinään, eikä niiden onneksi koskaan tarvitse loppuakaan. Ne ovat niitä voimavaroja, jotka kannattelevat elämässä eteenpäin, vaikka samalla juuri ne myös tuovat elämäämme loppumattoman ikävän.

Näihin vuosiin on mahtunut suurta surua, huolta ja epätoivoa mutta myös määrätön määrä rakkautta ja yhdessä elämästä nauttimista. Iloa ovat tuoneet yhteiset syntymäpäivät ja joulut, kesäreissut mökille ja asuntomessuille sekä kelien viiletessä ulkomaanmatkat.  Yhdessä on naurettu, jaettu ja itketty. Asioista on puhuttu avoimesti, mitään ei ole jätetty sanomatta.  Jos jotakin olen oppinut näistä vuosista niin sen, että elämää on elettävä nyt, ei haaveissa, ei unelmissa vaan oikeissa teoissa. Vaikeinakin aikoina on toteuttava niitä unelmia ja haaveita, joita oikeasti elämässään haluaa tehdä.  Jälkikäteen on turha surra, että olisi pitänyt.

Tätä ajatusta äitini ihailtavasti toteutti. Hän eli päivässä, toteutti sairaanakin haaveitaan ja jaksoi katsoa tulevaan. Elämänhalu oli käsin kosketeltavaa. Voisin sivutolkulla kirjoittaa siitä, kuinka upea ihminen äitini oli, mutta ehkä kiteytän sen kuitenkin yhteen lauseeseen: Hän oli ja on maailman paras äiti.

Maria Ridell

***

Meillä tehdään omakotitalon remonttia ja se näkyy ja kuuluu varmasti sekä meistä että puheistamme. Tuntuu, ettei mitään muuta ole oikeastaan mahtunutkaan päiviimme sitten viime kevään. Kun juttelen, puhun purkuhommista, valuista, gyproceista, kaakeleista ja ties vaikka mistä, mikä mahtaakaan meillä juuri sillä hetkellä olla työn alla. Ennen kiertelin vaatekauppoja, nyt tutuksi ovat tulleet rautakauppojen hyllyt, ulkona olevat hallit ja myyjät. Taitaapa korttipuolikin olla vaihtunut vaateliikkeiden kanta-asiakkuuksista rautakauppojen kortteihin. Olen jopa opetellut peräkärrillä peruuttamisen jalon taidon. Sitä ei vielä muutama vuosi sitten olisi uskonut.

Kun aloitimme remonttiamme, niin melkeinpä kaikki sanoivat meille, että remontti maksaa paljon niin rahassa kuin parisuhteessakin mitaten. Tähän ei ole voinut muuta kuin todeta, että näin se on. Remontin tekeminen tai uuden talon rakentaminen ovat sellaisia projekteja, että aikaa tai rahaa ei tahdo muualle riittääkään. Kuinka monta kertaa olenkaan viime vuoden aikana todennut ystäville ja sukulaisille, että juuri nyt emme pääse tulemaan kylään tai, että meille voi tulla kylään, mutta suihkut eivät vielä toimi. Muutaman kuukauden ajan mikro toimitti meillä keittiön virkaa ja ystävien kanssa haimme pitsoja syötäväksi.

Remontin varrelle on mahtunut hetkiä, jolloin on voinut vapautuneesti nauraa sydämensä kyllyydestä mutta myös hetkiä, kun väsymys on painanut ja kaikista pienistäkin asioista on tullut suuria. Töiden lomassa remontin tekeminen ei ole ollut aina helppoa, ei todellakaan, mutta uudessa keittiössä tätä kirjoittaessani, olo on hetkeksi levollinen ja tyytyväinen. Olen onnellinen siitä, että tähän asti olemme yhdessä jaksaneet, mutta etenkin siitä, että tämän kaiken olemme yhdessä tehneet. Mitään kohtaa ei kotoamme löydy, mitä ei olisi yhdessä mietitty, yhdessä suunniteltu, yhdessä tehty.

Kaikenlaisia uusia taitoja ja työtapoja on tullut vuoden mittaan opeteltua, osa paremmin, osa huonommin, mutta tärkein oppimani asia remontin yhteydessä on kuitenkin liittynyt tuohon yhdessä tekemiseen. Yhdessä remontoidessa on ollut pakko oppia luottamaan toisen harkintaan, tietoon, taitoon ja siihen, että asiat todella voidaan tehdä monella tavalla ja lopputulos olla silti kaikille mieluinen. Ei ole yhtä ja ainutta oikeaa tapaa tehdä asioita ja aina ei tarvitse tehdä juuri minun haluamallani tavalla. Onko sillä oikeastaan väliä, millaiset kaakelit ovat kylpyhuoneessa, jos remontin jälkeen niitä ei yhdessä katsella? Onko väliä, kumpi milloinkin on oikeassa, jos uudessa asunnossa ei enää viihdytä? Pakostakin pohdin, onko oikeasti sillä mitään väliä millä tavalla haluttuun lopputulokseen päästään, eikö pääasia ole se, että sinne päästään ja vielä yhdessä?

Samaa ajattelua on hyvä laajentaa koskemaan niin työelämää kuin elämää yleensäkin. Yhdessä tekemisessä on voimaa, kun kaikki panostavat yhdessä yhteisen tavoitteen eteen. On hieno tunne, kun voi luottaa siihen, ettei itse tarvitse kaikkea ajatella, kaikkea tietää ja osata. Täytyy kuitenkin rehellisesti myöntää, että yhdessä tehdessä on myös sattunut ja tapahtunut kaikenlaista.  Useita kertoja on käynyt niin, että kun porukalla on jotain yhdessä tehty, niin remontti on lopulta jäänyt taka-alalle ja ystävien kanssa vain viihdytty yhdessä. Hyvä niin, sillä yksi päivä ystävien seurassa tai vain kahden kesken rentoutuen auttaa taas jaksamaan seuraavia viikkoa remontin keskellä.

”Ainoa tapa levittää onnellisuutta on jakaa se jonkun kanssa”

Siunattua ja onnellista vuotta 2011!

Maria Ridell

***

Kevät vaihtuu kesäksi, kesä alkaa hiljalleen muuttua syksyksi, mutta päivien kulkua en huomaa. Elämässäni olen joutunut tilanteisiin, joihin en ikinä uskonut joutuvani. Hyvyyden ja rakkauden muuttuminen valheen verkoksi ja rakkaan ihmisen sairastuminen vakavasti ovat asioita, jotka saavat miettimään elämän merkitystä ja sitä, kuinka paljon ihminen kestää koettelemuksia yhtä aikaa. Kuinka jaksaa toivoa, kun se tuntuu kadonneen? Kuinka pystyä uskomaan, kun epäusko valtaa mieltä? Mistä löytää voimaa, kun sitä ei ole?

Voimieni ja elämän iloni kadotessa olen saanut huomata, kuinka upeita ja ihania ihmisiä tunnen ja olen tämän vuoden aikana oppinut tuntemaan. Ilman heitä en olisi tässä, ilman heitä en olisi jaksanut. He ovat ystäviä, kuin enkeleitä, joiden siivet ovat kannattaneet minua tämän vuoden aikana.

Ystävyys on saanut aivan uuden merkityksen elämässäni. Se ei ole vain yhteistä puuhastelua tai jutustelua teen tai kahvin lomassa vaan todellista ja aitoa välittämistä toisesta ihmisestä. Ystävyys ei ole hymistelyä, minkä tahansa hyväksymistä, vaan myös sitä, että uskaltaa sanoa, kuinka asiat oikeasti ovat. Vanha sananparsi toteaakin: ”Kerro, kuka on ystäväsi, niin kerron millainen olet.” Ihmiset, joiden kanssa vietämme aikaamme, kertovat paljon omista arvoistamme, asenteistamme ja tottumuksistamme. Todellinen ystävyys lähtee sydämestä ja sen voima kantaa enemmän kuin olisin ikinä uskonut.

Rakkaiden ihmisten avulla epätoivo muuttuu toivoksi, voimattomuus voimaksi ja epäusko uskoksi. Koskaan en pysty ystäviäni kiittämään siten kuin haluaisin, mutta toivon, että voin olla heille heidän arvoisensa ihminen. Ystävä, joka seisoo rinnalla vastoinkäymisten aikaan, kuuntelee sydämellä ja auttaa arjessa.

Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.
(Matt.7:12)

Maria Ridell

***

Vihdoin ja viimein aurinko paistaa ja ainakin tuntuu siltä, että pimeä ja luminen talvi alkaa hiljalleen väistyä ja tehdä tilaa keväälle. Valo on siitä ihmeellinen asia, että se saa olon virkeämmäksi ja mielen valoisammaksi. Ulos on ihanaa lähteä koiran kanssa lenkille ja vain nauttia valon määrästä työpäivän jälkeen.

Kevään alkamisen merkkinä pidän myös paastonajan alkamista. En itse varsinaisesti paastoa, mutta paastonaika on  minulle aikaa, jolloin pyrin miettimään sekä omaa että maailman menoa. Kaikkeen en ole tyytyväinen, en omassa, enkä missään tapauksessa maailmankaan menossa. Liian paljon on tuskaa, kärsimystä, surua ja ikävää silmin havaittavissa. Välillä tuntuu, että kriisit ja katastrofit vain seuraavat toinen toistaan. Aivan kuin pimeys laskeutuisi niin monen elämän ylle.

Kuitenkin ehkä vielä tärkeämpää kuin miettiä kaikkia maailman ja omia murheita, on kääntää katse valoon, tulevaan, ja siihen miten asioita voisi muuttaa tai parantaa. Tiedän, että jo pelkästään omaa elämää koskevat muutokset voivat tuntua ylitsepääsemättömiltä saati sitten maailman tasolla, mutta kaikelle voi yrittää tehdä jotain, edes vähän. Jos kukaan ei yritä, jos kukaan ei toivo, jos kukaan ei rakasta toista, niin emme ikinä saa muutoksia parempaan aikaiseksi. Jokaisen on jostain aloitettava, uskottava parempaan, luotettava tulevaan.

Olen itse viime vuosien aikana huomannut, että hyvin vaikeidenkin aikojen jälkeen voi herätä uudelleen elämään ja uskomaan tulevaan. Ja etenkin siihen, että ihmisten hyvyyttä, ystävällisyyttä ja aidosti välittämistä on vielä olemassa. Se luo uskoa tulevaan ja auttaa toisaalta muistamaan myös sen, että aina itse voi myös jakaa sitä eteenpäin. Voi, kun jakaisimmekin kaiken saamamme hyvän ja rakkauden eteenpäin, niille ihmisille, jotka sitä kipeimmin tarvitsevat!

Paastonajassa on mielestäni kyse niin oman elämän pohtimisesta kuin siitäkin, että annamme omastamme toisille. Uskon, että meillä jokaisella on jotakin mitä voimme antaa eteenpäin, jotta jonkun toisen elämä helpottuisi tai valo ja toivo tulevaan palaisi. Avun tarjoamisen ei tarvitse olla suurta ja hienoa, pääasia on se, että yritämme ja haluamme auttaa toisia.

Aurinkoista ja toivorikasta kevättä kaikille!