Hanna Raasakka
***
Viime aikoina olen miettinyt paljon erinäisiä asioita. Nytkin katselen ulos ikkunasta ohikulkijoita, seikkailen ajatuksissani läpi muistojen, mietin elämää ja ihmisiä tässä maailman ajassa, ja olen varma siitä, etten koskaan kyllästy pohtimiseen. Ajatelmieni lomassa näen pienten lasten leikkivän pihalla. Jään hetkeksi seuraamaan heidän leikkejään, heidän huolettomia ilmeitään, mutta samalla koen alituiseen tunteen, että minulla on tekemättömiä töitä odottamassa. Kiireinen elämänrytmi sekoittaa pian ajatukseni ja havahdun nykyhetkeen. Lapset jatkavat iloista naurun täyttämää leikkiään, kunnes äiti tulee sanomaan heillekin, että nyt täytyy jo mennä. Pystyn samastumaan näinä hetkinä helposti noihin lapsiin, jotka kinuavat vanhemmiltaan lisäaikaa. Huomaan, että sitähän minäkin vain tahtoisin: lisää aikaa.
Usein katsellessani tämän maailman ja ihmisten menoa, ahdistun näkemästäni ja tahtoisin vain kääntää katseeni pois päin. En kuitenkaan ole kääntänyt. Silti kysyn mielessäni: Miksi näen ympärilläni tällaista: kiirettä, itsekkyyttä, pahuutta? Elämme todellakin kiireen keskellä osaamatta tarkasti sanoa, mistä tuo kiire johtuu. Kai se on monien asioiden summa. Silti toivomme jatkuvasti, että kiireemme helpottaisi niin, että saisimme huilata hetken. Päässämme pyörivät ne asiat mitä vielä pitäisi tehdä ja mitä sitten niiden jälkeen vielä pitäisi tehdä. Kuinka monet asiat sitten oikeasti tulevat tehtyä ja kuinka suurella osalla niistä on oikeasti jokin suuri merkitys? Ainakin näin kiireisenä lukiolaisena tiedän, että osaan kyllä vaatia itseltäni paljon ja minun pitäisi aina tehdä yhtä ja toista ja mielellään vielä kolmattakin – mutta lopulta huomaan jälleen kerran saaneeni aikaan ehkä yhden niistä asioista, joita suunnittelin. Enkä ainakaan toistaiseksi ole saanut mitään kovin dramaattista aikaan tekemättä jättämisilläni. Päinvastoin.
Vaadimme itseltämme paljon ja hoppu on kova. Kiirehtiessämme jatkuvasti, lähimmäisemme jäävät helposti varjoon. Emme osaa huomioida heitä, kuten he toivoisivat. Meillä ei ole siihen aikaa eikä kenties tahtoakaan. Huomaan välillä itsekin olevani ajattelematon ja kaikkea muuta sellaista, mitä jälkikäteen kadun. Koulussa nämä piirteet erottuvat ihmisistä selkeästi, vaikka tietysti poikkeuksiakin on. Kanssamatkustajista ei juuri välitetä, ja ajattelutapa on välillä huomiota herättävän itsekeskeistä. Kuitenkin sitten odotetaan, että muut huomioivat kyllä, riippumatta siitä, miten itse kohtelee heitä. Tässä näen melko huomattavankin ristiriidan. Kun joku kulkee käytävällä nokka kohti kattoa ja kävelee lähestulkoon yli, mietin hiljaa mielessäni, että minneköhän jäi se Rakkauden kaksoiskäsky? Minne jäi lähimmäinen, entä Jumala? Onko millään enää mitään väliä tai arvoa ihmisten elämässä?
Kaiken kaikkiaan elämä on jännää, eikä koskaan voi tarkkaan tietää, mitä tapahtuu. Ehkä olisikin viisasta olla kiirehtimättä ja suunnittelematta asioita liikaa. Uskon, että jokainen meistä ehtii elämässään joka tapauksessa sen verran kuin hänen on tarkoituskin ehtiä. Ihmisen arvo ei määräydy sillä, kuinka paljon hän saa elämässään aikaan. Tärkeintä olisi mielestäni muistaa lähimmäisenrakkaus joka hetkessä ja antaa sen mennä muiden asioiden edelle, sillä kiirehdimme kuinka paljon tahansa, meille jää kuitenkin aina asioita tekemättä tai niitä tulee lisää. Valmista ei tule koskaan, eikä tarvitsekaan. Kun kuitenkin rakastamme Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseämme, uskon meidän saavuttavan kaikista eniten ja kaikista parasta.
Otetaan siis rohkeasti mallia niistä lapsista, joita näemme leikkien tiimellyksessä, ja yritetään olla enemmän heidän kaltaisiaan. Annetaan itsellemme ja muille enemmän aikaan, eikä kerätä harteillemme liikaa taakkoja työllä, opiskelulla eikä muullakaan. Kaikelle on oma aikansa. Huomioidessamme ja antaessamme aikaa muille, mekin saamme huomiota ja aikaa osaksemme. Elämän pyörteissä muiden huomioon ottamisen taito on kallis lahja – eletään siis elämämme yhdessä, toisiamme rakastaen ja siunaten.
