Alakylältä

Olavi Petro

***

Oli taas syntymäpäiväni. En täyttänyt ihan vielä pyöreitä. Sen verran kumminkin, että ajatukseni vei taas kaikkeen elämäni varrella kohtaamaani. Pääsin loppuun lokakuun alussa aloittamani urakan, espanjankielisen Uuden testamentin läpi lukemisen, huhtikuun alussa. Siihen kului aikaa noin 350 tuntia. Miksi niin kauan? Siksi, että halusin selvittää itselleni jokaisen lauseen kieliopillisen rakenteen selväksi ennen kuin jatkoin. Koulussa oppimani latinan perusteet olivat tukenani. Havaitsin mielenkiintoisen seikan. Lukemani espanjankielinen teksti muistutti mielestäni selvästi enemmän latinaa, kuin nykyisin puhuttu kieli. Kyseessähän on katolisen kirkon raamattu. Katolinen kirkko (kuten ortodoksinenkin), on tiukasti perinteitä säilyttävä. Siksi myös espanjankielisen raamatun teksti on säilynyt vanhempien tekstien mukaisena. Tämä näkyy myös sanajärjestyksessä ym.

Juhannuksena ajatukset menevät helposti vanhoihin juhannusperinteisiin. Juhannuskoivut koristavat varsinkin maalaistaloja ja kesämökkejä. Viimeistään juhannussaunaan lähdetään uusi vasta kourassa. Juhannustaikojakin vielä tehdään joskus, vaikka leikkimielellä. Suomen kokkojen rinnalle Ahvenanmaalla kohoavat taidokkaat juhannussalot. Mutta missä kulkee taikauskon ja leikkimielen välinen raja? Horoskooppien suosio viitannee siihen, että osaksi niihin uskotaan tosissaan. Miksi joillekin on niin tärkeätä, minkä tähdistön merkeissä olet syntynyt!

Juhannuksen lisäksi tärkeät perinteet liittyvät muihinkin suuriin juhlapäiviin, jouluun, pääsiäiseen ym. sekä perhejuhliin, jossa suku on koolla. Korvissani ropisevat vieläkin lapsuuteni peittoa piiskaavat virvontavitsat, kun kylän lapset tulivat opettajien lapsia virpomaan: ”Virboin varboin,  tuoreheks terveheks, njedäliks velgua, vuuveks vabuata, sinull vitshu, minul jäitshy.” Tietenkään palkaksi pyydettyä kananmunaa ei saanut tulla perimään ennen kuin pääsiäistä. Tästä tavasta pidän vieläkin kiinni. Olen elänyt lapsuuteni ortodoksisen perinteen maailmassa. Siksikö  minusta tuntuu pahalta, kun ennen eri kulttuureita rikastuttaneet kauniit perinteet on unohdettu. Miten muuten on selitettävissä, että sekoitetaan käsitteitä sillisalaatiksi. Jos suomenruotsalaiseen kulttuuriin kuuluu Lucia-neitoperinne, ei se kuulu meille tänne, yhtä vähän kuin virvontaperinteeseen kuuluvat Pohjanmaan noidat ja niitä karkottavat pääsiäiskokot. Pikkulasten noidiksi pukeminenkaan ei liioin tunnu hyvältä, ja Amerikasta matkittu suomalaiseen luonteeseen heikosti soveltuva Halloween-hulluttelu ”karkki tai kepponen” tuntuu suorastaan hölmöltä. Sattumalta kuulin tätä kirjoittaessani TV:stä Winkie Pratneyn tähän sopivan ajatuksen ”Jos kulttuureista tuhotaan erot, samalla tuhotaan kaikki”. Kaiken kukkuraksi taustavoimana on pelkkä bisnes.

Vaikka äitini oli aikoinaan voimakkaasti luomassa ensimmäisiä äitienpäiviä tähän maahan äitien työtä arvostamaan, minä pidän isänpäivääkin pelkkänä bisnestemppuna enkä odota isänpäivälahjaa. Kuitenkin toivoisin rikkaan kansallisen perinteemme säilyttämistä ja siirtämistä nuoremmille polville. Murreperinteen hiipuminen surettaa. Valitettavasti oman kotiseutuni ihmiset joutuivat hylkäämään jopa äidinkielensä, evakkopaikkakunnillaan, kielen joka ihmeekseni sai viime syksynä Suomessa virallisen vähemmistökielen statuksen. Sen kunniaksi julkaistiin Juhani Ahon ”Juha” livvinkielisenä taidokkaana käännöksenä. Vanhimmat sukulaiseni  malttavat (osaavat) vielä pagista.

Vierasta perinnettä on muutakin. Kuulostaa hienostelulta, kun yhtäkkiä vanha tuttu makaroni eri versioineen onkin ”pastaa”. Minulla tulee joka kerta mieleen sinkkipasta. Veitsi-, haarukka- ja työkalusarjat ovat ”settejä”, turskansukuista seitiä myytiin kauan norjalaisella nimellä ”sej”, kunnes siitä nostettiin kyllin suuri metakka. Esimerkkejä riittää.

On toki monenlaisia perinteitä. Linnoituksen jo tavaksi tulleilla kasvikävelyillä saa nopeasti tuntuman Linnoituksen erikoiseen kasvillisuuteen. Siellä on paljon mm. venäläisen sotaväen seuralaiskasveja, joista osa on tullut sinne jo Linnoituksen alkuaikoina. Mainitsen muutaman: harmio, idänpalko, ampiaisyrtti, hullukaali. Surettaa vain, että Lappeenrannan kaupunki niittää lähes kaikki rinteet kesken kauneimman kukinnan, yrityksistä huolimatta sitä ei pystytä estämään. Luonnon oma siemenpankki pitää onneksi huolen siitä, että kasveja ei pystytä kokonaan hävittämään.

Maapallon eliöstön monimuotoisuuden merkitys aletaan vähitellen oivaltaa. Allergia- ja ympäristöinstituutista kerrottiin, että viime aikoina on saatu paljon uutta tietoa tämän perinteen merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille. Odotan tarkempaa tietoa.

Monien vihaama voikukka edustaa pitkää perinnettä. Ainakin siitä päätellen, että siitä on ehtinyt muotoutua yli 500 pikkulajia. Joka kesä ihailen Pappilanpellon voikukkien loistetta. Muutama vuosi sitten havaitsin lähellä Pyhähäkin kansallispuistoa, että oli muitakin voikukkapeltoa arvostavia. En ole ennen nähnyt sellaista laulujoutsenparvea keskellä voikukkapeltoa. Joutsen itsessään edustaa meiltä jo sukupuuton partaalta elvytettyä geeniperimää.

Mikä on yhdelle rikkaruoho, voi olla monelle ilon lähde. Reykjavikin kaupungin puistoissa meidän maitohorsmamme on puiston komeimpia kukkia.

Alakylän sivuilla näkyvän suvivirren sanoihin yhtyen annan kiitoksen ja kunnian Luojalleni, joka on sallinut minun vielä nähdä tämänkin kevään ja kesän ihmeen.

Joutsenia Pyhähäkin kansallispuiston lähellä.

Olavi Petro

***

NUEVO TESTAMENTO

Kävimme syksyllä Espanjassa, Gibraltarin magottejakin katsomassa. Aikaisemmin olimme käyneet Teneriffalla ohjatulla luontomatkalla. Jo ensimmäisellä matkallani espanjan kieli tuntui houkuttelevalta. Miten aloittaisin. Lokakuussa välähti ja ostin Espanjasta pienen kirjan, Nuevo testamento (Uusi testamentti). Sivut ovat pieniä, mutta niitä on 708. Päätin lukea kirjan kannesta kanteen osaamatta espanjaa minkään vertaa. Jos pääsen kevääseen ”fuskaamatta”, pitäisi kielen perusrakenteen syöpyä päähäni, ja lisäksi pakostahan sanavarastoa kertyisi. Aluksi kerroin vain tyttärelleni aikovani opetella espanjaa kertomatta kuitenkaan miten. Hän toi minulle tueksi kaikki jo käyttämänsä espanjan oppikirjat.

Ensimmäisinä viikkoina luvun lukeminen vei aikaa milloin kaksi ja puoli tuntia, milloin kaksi tuntia. Luvuthan ovat eripituisia, erilaisia tyyliltään ja hyvin erilaisia asioita kertovia. Joka lauseesta päätin tutkia lauseen rakenteen, siis myös ilmaisutavan erot suomenkieleen verrattuna, prepositioiden käytön ja muuta vastaavaa. Toisinaan lauseet tuntuivat helpoilta, toisinaan sain lukea lauseen viiteen tai kuuteen kertaan ennen kuin ymmärsin sen kunnolla, mutta olihan minulla hyvä sanakirja, suomalainen Uusi testamentti (muuta sanakirjaa ei vielä olekaan). Tällä hetkellä luvun lukemiseen kuluu aikaa 20 minuutista yhteen tuntiin.

Vähitellen kerroin harrastuksestani kielten ylitarkastajana toimineelle vanhimmalle sisarelleni. Pyysin häntä olemaan nauramatta, koska sanoin nyt jo varmasti tietäväni, että pystyn tälläkin menetelmällä vielä oppimaan. Hän sanoi ettei hän naura, sillä oppimistapoja on monia ja tärkeintä on oppiminen.

Oli minulla kannustimena myös oma kokemukseni vuosien takaa. Kun halusin oppia ymmärtämään edes kirjoitettua vepsänkieltä, eikä oppikirjoja ollut saatavissa, hankin vepsänkielisen Lastenraamatun ”Lapsiden Biblii” (516 sivua) ja luin sen kuvaamallani menetelmällä kokonaan.

Mitä hyödyttää lukea yli 2000 vuotta vanhaa tekstiä? Tänään ohitin lukutehtävässäni sivun 400. Mietin tekstin ikää. Ihmiselämän koko kirjo on säilynyt perusolemukseltaan hämmästyttävän samanlaisena. En väheksy tekniikan edistystä enkä lääketieteen saavutuksia enkä muutakaan kehitystä. Kaiken taustalla on sama ihminen samoine huolineen, epäuskoineen, uskoineen. Siksi teksti opettaa jokapäiväisen elämän sanastoa, joka vielä toistuu eri evankeliumeissa kertauksena (olen nyt apostolien teoissa). Lopulta tietyt kohdat muistaa ulkoa espanjaksi. Motivaatio vain lisääntyy. Motivaatiohan on kaiken oppimisen lähtökohta eikä esim. ikä pelkästään.

Huomasin lukiessani hyvin tärkeän seikan. Vaikka elämäni aikana olen aina silloin tällöin lukenut raamattua, en ole milloinkaan ennen syventynyt sen tekstiin niin syvällisesti kuin tällä kertaa, enkä nyt tarkoita kielioppia, vaan sanomaa. Se siis syventää ymmärrystä, ja tämä kokemus auttaa muistamaan. Olen samalla rukoillut, että oppisin ymmärtämään lukemaani kieltä ja sanomaa paremmin. Miten eri tavoin raamatun tapahtumat kerrotaankaan, kun luetaan sitä eri kielillä: Lauserakenne voi olla toisenlainen, käytetään hiukan eri sanoja jne. Mutta kun ajatellaan sanoman sisältöä, Jumalan ilmoitusta, se ei muutu. Kääntäjäkurssilla olen oppinut, että juuri näin syntyy hyvä käännös. Miksi sitten kiivaillaan jostakin raamatun yhdestä sanasta ja vaaditaan, että vain tietyn painoksen sanamuoto on oikein. Silloinhan meidän kaikkien olisi palattava lukemaan vain alkuperäisiä tekstejä. Kuinka moni pystyy lukemaan vanhoja latinan- ja kreikankielisiä tekstejä?

Ihme kyllä, mutta päivittäistavarakaupassa käydessäni silmiini osui yllättäen espanjankielen intensiivikurssi DVD-levyineen. Mukana oli kieliopin tiivistelmä ja tekstikappaleiden sanasto. Kirja painottaa puhuttua kieltä ja levyiltä voi tarkistaa oikean ääntämisen. Lisäksi tämä itseopiskeluun tarkoitettu kirja noudattaa Euroopan neuvoston komission suositusta ulkomaisten kielten opetukseen sisältävistä tilanteista. Luulisin nykysanaston oppimisen tapahtuvan melko helposti. Koulussa lukemani latina ja välttävästi osaamani italia tietenkin myös helpottavat tilannetta. Mitä useampaa kieltä osaa, sitä parempi tuki tulee sieltäkin. Asettamassani aikataulussa olen pysynyt, jopa ylittänyt sen kahdeksan luvun verran. Jatkan innolla. Raamattua voi lukea monella tavalla.

Antoisia raamatunlukuhetkiä kirkastuvaan kevääseen

Olavi Petro, Alakylän biologi

Olavi Petro

***

Posti toi ”Lutukan” tuoreimman numeron, (Lutukka 2/2010,Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo). Yhtäkkiä kiinnostukseni heräsi. Kellokatkero! (Gentiana pneumonanthe) Varhempi nimi ja latinalainen lajinimi viittaavat lääkinnällisiin ominaisuuksiin. Pitäisiköhän lähteä pikimmiten Käkisalmeen, sen itäpuolisille Laatokan rannoille kellokatkeron nykylevinneisyyttä tutkimaan!

Tämän Euroopassa uhanalaisen komean, katkeroksi kookkaan, jopa 50 cm korkean lajin Suomen kasvupaikat jäivät Luovutettuun- Karjalaan Kannakselle, tarkemmin Rajajoelle, Käkisalmen lähistölle ja Viipuriin. Aulikki Salmia on koonnut artikkeliinsa ”jänniä” tietoja kellokatkeron ekologiasta.

Vaikka laji kuuluu etelästä meille levinneisiin, sitä on harvinaisena tavattu Itä-Karjalassa aina Muurmanskin alueella saakka. Suomessa laji rauhoitettiin jo v. 1933. Komeutensa takia sitä kuitenkin kerättiin paljon, mistä havaitsemme valvonnan olleen heikkoa. Nykyisin se kuuluu Euroopan uhanalaisiin lajeihin. Hyppään yli monista yksityiskohdista. Kun puhumme katoavista lajeista, ajatuksemme askartelee helposti vain käsiteltävässä lajissa. Mutta luomakunta on ihmeellinen. Tulemmeko ajatelleeksi kuinka lajin kadotessa kyseessä voi olla paljon mutkikkaampi tapahtumasarja kuin huomammekaan. Artikkelista otan esimerkin, joka paitsi että hämmästyin suuresti, jätti ajatukseni harhailemaan ja pohtimaan kaikkia merkillisyyksiä, mihin luonnossa aina törmäämme. Tietomme ovat hyvin rajallisia, emmekä koskaan voi oppia kaikkea ymmärtämään, mutta tärkeintä onkin pohtiminen. Ajattelu saa uutta puhtia.

Nyt siis katkerosinisiiven tarina: Katkerosinisiipi on harvinainen ja uhanalainen euraasialainen perhoslaji, joka lentää heinä-elokuussa laidunnetuilla kosteilla niityillä. Monenlaisten kasvien mesi kelpaa aikuisten ravinnoksi, mutta perhosnaaraat munivat yksinomaan kellokatkeron nuppuihin. Nuorten munista kuoriutuneiden katkerosinisiiven toukkien ravintona ovat kolmen viikon ajan kellokatkeron kukkien sikiäimet. Toukkien jatkokehitys riippuu Myrmica-suvun viholais-muurahaisista. Pienet, vain 1-2 mg painavat katkerosinisiiven toukat pudottautuvat kolmannen nahanluonnin jälkeen alas kellokatkeron kukista ja odottavat kasvin alla, että jonkin viholaislajin työläinen vie toukan maanalaiseen pesään. Eri maissa viholaislaji vaihtelee, mutta aina ne kuuluvat viholaisten sukuun. Katkerosinisiiven toukka viettää muurahaispesässä joko yhdeksän kuukautta tai lähes kaksi vuotta. Muurahaistyöläiset ruokkivat tätä supertoukkaa, joka syö myös viholaisten toukkia ja koteloita. Katkerosinisiipi saa elää, jos kaikki muutkin asiat osuvat kohdalleen.

Ajatukseni harhaili ihmiseen. Kuinka paljon erilaisia riippuvuussuhteita mahtanee meissäkin piillä, jotka ovat meidän tasapuolisen aikuiseksi kasvamisen ehtona. Ajattelen pikkulapsia, koulunsa aloittavia, murrosikäisiä, aikuistuvia nuoria ja aikuisia. Tasapainoinen, terve aikuinen muodostuu kun kaikki välttämättömät tekijät osuvat kohdalleen. Ole siis onnellinen, jos tunnet olevasi terve ja tasapainoinen. Jos olet sairas, voit tarkastella kuinka monet asiat sentään ovat kohdallaan. Itsekin toki voimme vaikuttaa kehitykseemme paljon, vaikka nykykielessä käytetty ilmaisu ”elämän hallitseminen” tuntuukin minusta absurdilta.

Soi kunniaksi Luojan / nyt virsi kiitoksen, /
tuon kaiken hyvän tuojan / ja suojan ainaisen /
Hän, Isä, rakkahasti / ain vaalii luotujaan, /
ja kaiken taitavasti / hän ohjaa tuolta taivaastaan.
Virsi 462

Olavi Petro

***

Juuri nyt iloitsen suuresti siitä että saan elää.

Saan iloita omalla tavallani. Iloitsin palatessani vaimoni kanssa yhteisen ystävämme tohtorinväitöstilaisuudesta Joensuun yliopistolla 22.1.2010, vaikka juna oli myöhässä 72 minuuttia. Iloitsin, koska pitkä uurastus johti toivottuun tulokseen.

Iloitsen yhteisestä elämästämme menetystemmekin keskellä. Sen lisäksi iloitsen aina kun törmään uusiin asioihin, joita ennen ei ole tullut vastaan, tai en vain ole huomannut. Viime kesän iloinen yllätys oli, kun Hanhijärven maastossa löysin vanhan vajan seinän alta kookkaan etanan, sormenpaksuisen, kulkiessaan jopa 15-20  cm pitkän. Tiesin heti etten ollut sellaista ennen nähnyt. Espanjansiruetanan tunsin entuudestaan. Varalta kuitenkin tarkistin, ettei jalan sivuilla näkynyt oranssia raitaa. Mitä jää jäljelle? Näin suuri, mutta hyvin vaalea. Mielessäni vilahti ukkoetana, johon täkäläisissä metsissä törmää melkein vuosittain. Näkemissäni kuvissa ja tapaamieni yksilöiden väri on aina ollut hyvin tummanruskea tai miltei musta. Mielenkiinto heräsi. Kotona tietysti heti kirjahyllyn ääreen. Ei löytynyt. Onhan netti! Hakusana ”ukkoetana”. Löytyihän niitä, tummia, tummia, tummia. Yhtäkkiä joltakin brittisivulta aukeni kuvakokoelma, jonka yksi kuva esitti aivan vaaleaa yksilöä, aivan kuin omassa kuvassani, ja nimi oli Limax cinereoniger (ukkoetana). Tällä hetkellä netissä on paljon myös viiruisia värimuotoja Suomesta sekä kuvaamani kaltainen. .  Näyttäisi siltä, että väritys vaihtelisi alueittain. Kannattaisi tutkia paremmin, lähtökohtana havaintojen tarkka muistiin merkitseminen.

Ukkoetana, Limax cinereoniger

Paljon on jäänyt erikoisia tapauksia mieleen elämän taipaleelta: 40-luvun lopulla löysin Karhulan kansakoulun liiterin halkovajan pohjalta kuolleen siilin. Niitäkin on siis joskus ollut Suomessakin! Vuosia myöhemmin näin elävän siiliperheen Tavastilasta vuokratun perunamaan laidalla. Kymin pitäjän metsissä retkeillessä huomio kiintyi suureen papanakasaan. Veljeni kertoi niiden olevan hirven jätöksiä. Siis hirviäkin jossakin täällä. Meni kymmenkunta vuotta ennekuin näin ensimmäiset elävät hirvet, kaksi yksilöä juoksemassa kahden aikaan yöllä  6-tien varrella tasaisilla Vuoksenniskan pelloilla kynnöksellä (ei ollut tekokumpuja, ei metsää, ei golf-kenttää). Nykytilanteen tunnemme, mutta vasta viime syksynä kohtasin toverini kanssa Karhusjärven metsätiellä kookkaan upeimman lapiosarvisen (yhteensä 10-20 piikkisen) uroshirven, jonka veroista tuskin koskaan tulen enää näkemään. Sarvenkärkien väli varmaan yli 1½ metriä. Tässä vain muutamia esimerkkejä , miten pienet asiat tuovat iloa elämääni (perhettäni tietenkään unohtamatta).

Mutta yhtäkkiä kaikki voi muuttua. Olin menossa nukkumaan. Päätin viedä kuulokojeeni tyhjentyneen pariston ongelmajätepurkkiin kellarikerrokseen vievään portaikkoon. Astuin ennen keskitasannetta yöpuvun toisen jalan lahkeen päälle huomaamatta sitä. Toinen jalka ei päässyt ottamaan askelta, olin mennä nenälleni betoniportaissa, heittäydyin taaksepäin ja takaperin suorilta jaloilta pää ja selkä edellä pari metriä alemmas. Kädessä (turvallisuussyistä eivät  silmillä portaissa) olleet lasit saivat kyytiä, pää sai tärskyjä, niska, ranteet ja  polvi. Tuntui että lentelin puolelta toiselle. Kauhun tunteetkin ehti kokea. — Havaitsin istuvani alimmalla askelmalla. Huusin vaimoani apuun. Hetken perästä selvisi, että ainuttakaan vakavaa vammaa ei ollut. Vain ranteessa mustelma. Muut kivut hävisivät parissa päivässä. Olisin voinut kuolla, halvaantua tai mitä tahansa.

Liitin käteni ristiin ja kiitin Luojaani. Varjelus on ihmeellinen asia. Saan iloiten elää.

Olavi Petro

***

Pidän karpaloista. Kuivien kesien jälkeen minua alkoi harmittaa karpaloretkien tuloksettomuus. Aloin vakavissani etsiä kartoilta Etelä-Karjalan ojittamattomia soita. Kaivoin esiin vanhat peruskartat. Karpalosoita näytti sentään vielä olevan. Tein muutamia maastotarkistuksia. Tyhjä tulos. Aloin selata Karttakeskuksen Ammattilaisen karttapaikan nettisivuja. Hankin suurikaavaisen upouuden ja kalliin DVD-karttalevyn. Pelkoni osoittautui aiheelliseksi. Kaikki Puumalastakin tuntemani karpalosuot oli ojitettu. Etsin kauempaa. Taas maastotarkistuksia. Vain pettymyksiä. Tuttavani vihjeestä, aloin muistella käyntejäni Höytiönsuolla. Paras tarkistaa kukinnan jälkeen, tuleeko raakileita. Ja kun tuli vielä kostea kesä, oli syksyn karpalosato aivan ilahduttava, joskin saappaan varsista yritti vesi yli ja lisäksi sairastuin liotettuani käsiäni kolme tuntia syksyisen kylmässä vedessä poimiessani marjoja myös kymmensenttisestä vedestä.

Pari päivää sitten luin lehdistä, että Höytiönsuolla aloitettaneen turvetuotanto. Lue: aloitetaan! Ympäristöviranomaiset vähättelevät alempana olevan järven rehevöitymisriskiä puhumattakaan alueen virkistyskäytöstä. Esimerkkejä löytää läheltäkin ja etsimättä.

Kesällä ystäväni soitti: ”Tule mustikkaan! Et ole eläissäsi nähnyt näin hyvää mustikkapaikkaa.” Läksin alle sadan kilometrin päähän. Nautin suunnattomasti! Olinhan ehtinyt 75 vuoden kuluessa nähdä paikan jos toisenkin, mutta en koskaan tällaista. Kauhoin mustikoita niin paljon kuin ämpäriin mahtui. Olin saanut luvan kertoa paikasta tarkoin määritellylle läheisteni joukolle. Houkuttelin sillä hetkellä vaikeasti metsässä liikkumaan kykenevän vaimoni mukaani mustikkaan. Selkävaivastaan huolimatta hän keräsi 8 litraa yhteen menoon. Ei Marja-Leenakaan ollut tällaista paikkaa ennen nähnyt.

Näiden näkymien runsaus sai minut haukkomaan henkeäni.

Haaveeni, joka ei ehkä koskaan toteudu, on päästä hillaan hyvänä hillavuonna hyvään paikkaan Äitini kertomukset perheemme Petsamossa asumisen ajalta, ennen syntymääni palaavat mieleeni. Hyvänä hillavuonna paikalliset asukkaat jättivät tärkeän heinänteon kesken, ostivat Norjan puolelta sisältä hiillytettyjä hillatynnyreitä ja riensivät tunturien rinteille hillaan. Kirkkonummelle myydyillä marjoilla saatiin ostetuksi paitsi heinät, myös runsaasti muita välttämättömyystarvikkeita.

Etelä-Suomen hillasoista on enää turha puhua. Joitakin mitättömiä rippeitä olen itsekin nähnyt. Masentavaa!

Koska söit viimeksi mesimarjoja suun täydeltä? Veikkaan, että useimmat eivät milloinkaan. Minä söin niitä ”läämältään” Kalajokilaaksossa Pohjanmaalla suoniityn pientareilta kesällä 1944 muun väen tehdessä heinää. Tummanpunaisia, meheviä, herkullisia. Siellä niitä sanottiin vatukoiksi. Sen parempia marjoja ei liene. Nykyisin saa olla iloinen jos näkee mesimarjan kukkia. Niitäkään eivät kaikki tunne. Marjasatoa on kuitenkin turha etsiä.

Entä puolukka ja mustikkasadot  tehometsätalouden puristuksessa? Harkittu käsitykseni on, että mustikkaesimerkistäni huolimatta hyvät puolukka- ja mustikkasadot ovat kohta vain muisteloissa. Nuoruuteni puolukkakankaiden satoon Heinolassa en enää koskaan pääse käsiksi: puolukoita hetkessä enemmän kuin millään jaksaa kantaa.

Kun puuston päätehakkuu suoritetaan avohakkuuna, hakkuualue äestetään, laikutetaan, mätästetään pahimmillaan aurataan. Tavallisesti istutetaan kuusta tai mäntyä. Alueen heinittyminen estää varpujen elpymisen. Taimisto varttuu, ja pian varjostus on niin voimakasta, että vaikka varvut olisivat sinnitelleet hengissä siihen asti, ne eivät jaksa tuottaa kunnon marjasatoa, eikä siihen suinkaan aina ole syynä keväthalla. Väiteltyäni tästä usein metsäammattilaisten kanssa metsätalouttakin opettaessani, olen vuosikymmenten ajan seurannut erilaisten metsien kehittymistä myös marjasadon kannalta ja kantani on vain vahvistunut. Mutta toisinaan marjastajalle suodaan vielä ilon hetkiä, kuten esim. toissavuonna.

Pessimistin maailmankuva, sanoo joku, mustamaalausta, sanoo toinen jne. Mutta mitäs sanottiinkaan vain vähän aikaa sitten kasvihuoneilmiöstä varottaneista! Olemmeko viljelleet ja varjelleet Luojan meille antamaa kaunista maata saamamme ohjeen mukaan?

Karpalokausi lähenee. Lähden kuin lähdenkin karpalosoille ennen pakkasten tuloa Luojaani luottaen.

Olavi Petro

* * *

Olin taannoin eräässä tilaisuudessa, johon pyydettiin valmisteltu puheenvuoro aiheesta, miksi uskon. Vaikka keskustelu sitten menikin jo ennakkoepäilyjeni mukaisesti täysin hakoteille, jouduin kuitenkin pohtimaan uskoni perusteita.

Luterilainen äitini opetti jo pikkulapsena minut rukoilemaan iltarukouksen ”Levolle lasken Luojani, armias ole suojani?” Muistelen lukeneeni, jostakin tutkimuksesta, että lapsena opittu iltarukous saattaa olla juuri se hento lanka, joka palauttaa meidät uskon tielle, vaikka elämän hyrskyissä olisi kulunut paljonkin aikaa. Virolaiset ystäväni kertoivat minulle sikäläisestä käsityksestä, että Suomi pelastui Talvisodassa, koska Suomen kirkoissa rukoiltiin itsenäisyyden säilymisen puolesta, mutta kuin sitä ei tehty yhtä voimallisesti Virossa, maa miehitettiin. Oudonkin käsityksen kuulin rippikouluikäiseltä virolaiselta, että jos joutuu uhkaavaan tilanteeseen liikenteessä ja ehtii panna kädet ristiin ja sanoa ”Jumal auta!” (ei ole kirosana), säilyy hengissä. Tästä on kovin lyhyt matka menestysteologiaan. Minusta se kuitenkin kertoo enemmän siitä sekavasta uskonnollisesta tilanteesta, mikä hetken aikaa vallitsi Virossa pitkän neuvostomiehityksen jälkeen.

Meillä on kuitenkin oikeus tarkastella elämäämme siltäkin kannalta, että miltä kaikelta meidät on varjeltu, vaikka helposti olisi voinut käydä hyvinkin huonosti: En jäänyt muun perheemme kanssa siviilisotavangiksi, vaikka läheltä piti 30.11.1939; veljeni ei kaatunut sodassa; en kuollut Kotkan-Karhulan pommituksissa, en pudottuani puusta vaarallisesti; pelastuin toisen kyydissä pahasti uhkaavasta rekkakolarista; en kävellyt Kyminvirran sulaan eräänä pääsiäisenä, en hukkunut perheineni vaalipäivän myrskyssä, veneen mentyä epäkuntoon; en menehtynyt naapurin kostean kellarin avoimeksi jätetystä katkaisijasta saamaani sähköiskuun jne.

Tietenkin osuutensa uskon vahvistuksessa on ollut vielä Kymin kirkossa (Karhulassa), silloin vielä kappalaisena saarnanneella piispa Osmo Alajalla, rovasteilla Kärkkäinen ja Tammekas, sekä rippikoululla.

Totuuden hetki koitti aikanaan poikieni sairastuttua vakavasti. Oli aika panna asiat tärkeysjärjestykseen. Mihinkä olisinkaan joutunut ilman uskoani! Oma seurakunta alkoi vetää puoleensa aivan eri tavalla. Saarnoja alkoi ymmärtää paremmin kuunneltuaan niitä kyllin paljon. Vasta sitten alkaa kokonaisuus hahmottua. Kirkosta ei halunnut olla poissa. Pelastus ”yksin armosta” alkoi kirkastua. Suuren surunkin vallassa jaksoi jotenkin elää, kun sen aika koitti.

Näin pääsiäisen aikaan saamme taas kuulla pelastuksen sanomaa. Meidän tarvitsee vain ottaa se vastaan. Muistan usein, kuinka saksalainen teologi, Dietrich Bonhoeffer (k. 1945) säilytti keskitysleirissä menehtyessäänkin uskonsa loppuun asti. Hänen kirjoittamansa virren (600) viimeisen säkeistön sanoin toivotan teille kaikille hyvää pääsiäistä.

Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, vaikka kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.

Olavi Petro
Alakyläläinen, Raja-Karjalasta kotoisin oleva biologi/maantieteilijä. Myös kielet, kartat ja tekniikka kiinnostavat.

Olavi Petro
Alakylän biologi

* * *

Yliopiston kasvitieteellisen puutarhan lajien opiskeluun meni aikoinaan valtavasti aikaa. Mutta miten mielenkiintoista aikaa! Monia muistoja jäi, osaksi pysyviä jälkiäkin. Veljeni kanssa saimme päähämme, syksy kun lähestyi, kerätä komeiden kukkakasvien siemeniä. Kylvimme ne Heinolassa kesämökkimme peltoon. Minkä kukkameren saimmekaan muutaman vuoden kuluttua, kun kaksivuotiset ja monivuotiset kasvit olivat päässeet kukintakelpoisiksi.

Äskettäin kiertelin Kanavansuun entisen asuntomessualueen parkkipaikan ympäristössä lähellä ”valarikonviivaa”. Näin mm. lähes miehenkorkuisen, suuren kasvuston, johon heti huomioni keskittyi. Vanha tuttuhan siinä tuli vastaan. Ei moni heti uskoisi, että tuo laji on yksivuotinen, joka vuosi erikseen siemenestä kasvava laji, jonka tyven läpimitaksi mittasin Heinolassa 7 sm! Kauniisti kukkiva kasvi leviää hyvin tehokkaasti, sillä kun sen pitkulaiset hedelmät kypsyvät, ne melkein räjähtävät auki kosketuksesta toispuoleisen nestejännityksen kiertäessä hedelmän seinämät kiharoille. Siemenet voivat lentää monen metrin päähän tai eläinten turkkiin ja niin mentiin taas uusille kasvupaikoille. Ne siemenet, jotka joutuvat esim. maansiirrossa liian syvälle saattavat herätä siemenpankista vasta monien vuosien, jopa vuosikymmenien perästä. Sama kierto alkaa uudelleen. Komea kasvi on jättipalsami (Impatiens glandulifera). Kuvatulla kasvupaikalla kukkii myös sen vaatimaton lajitoveri, rikkapalsami (I. parviflora) pienine keltaisine kukkineen. Se on meillä luonnonvarainen kuten kolmas laji, lehtopuronvarsien lehtopalsami (I. noli-tangere; kosketusarka, älä koske). Tällä on suuret kauniin keltaiset kukat eikä sitä löydy asuntomessualueelta rehevien puronvarsilehtojen puuttuessa.

Viime syksynä kävin kesämökilläni. Hämmästyin todella. Korkeilla poronjäkälää ja seinäsammalta kasvavilla kallioilla männynkäkkäröiden seassa jättipalsamikasvustot kukoistivat (täällä matalina), katsoi minne katsoi, aivan oudoilla kasvupaikoilla. Olinhan jo vuosikymmeniä sitten todennut, että pahojen myyrävuosien jälkeen ne levisivät niityn kaikkiin osiin, myyrien pehellettyä paljaan mullan esiin, mutta aikanaan rehevöitynyt heinä tukahdutti ne. Mutta mikä vei ne yhtäkkiä metsäisille kallioille?

Kuvaamistani syistä jättipalsamista on tullut henkipatto jättiukonputken, lupiinin ja muiden meidän luontoomme huonosti sopivien lajien tavoin. Niiden pelätään köyhdyttävän alkuperäistä luonnonlajistoamme selviämällä kasvien välisessä kilpailussa liian hyvin. Kauneustajuumme tunkeutuu ikävä sivumaku, mutta tienvarsilupiinien hävittäminenkin alkaa jo olla toivotonta.

Ahdistavaa on ajatella, että biologina olen ollut vahingoittamassa (vaikkakin tahtomattani) luonnon tasapainoa.

Kun yhteen asiaan keskittyy, silmät avautuvat näkemään asioita, jotka ennen ovat jääneet näkemättä. Kanavansuun käynnin jälkeen silmiini osui (vaikka ajoin autoa), jättipalsamikasvusto kauempaa ojan varrelta Ratapuiston alapuolelta. Hetkeä myöhemmin iltakävelyllä, Harapaisen kerrostalojen ja radan välillä törmäsin useisiin kasvustoihin, ja lopuksi aivan kotini edessä olevan omakotitalon tontin takana, Alakylän pururadan varrella. Huhtiniemen kerrostalojen ja rannan välisen lehdon valtavat, hallitsemattomat kasvustot olen jo tuntenut ennemmin. Kuinkahan paljon siemeniä mahtaakaan uinua siemenpankeissa eri puolilla kaupunkia? Maalajien siirtoahan tapahtuu kaiken aikaa.

* * *

Jäin mietteliääksi. Pohdin kirjoittamaani. Kaikenlaista jää näkemättä, varmaan myös kuulematta. Varmaan lukiessa käy samoin. Jotakin näemme, kuulemme, luemme. Huomiomme kiintyy tiettyihin asioihin vain ohimennen. Eihän tuossa ole juurikaan uutta. Mielipiteemmekin niistä ovat jo valmiina. Mutta mitähän kaikkea mielenkiintoista saattaisikaan tulla vastaan, jos pysähtyisimme ja aloittaisimme samojen asioiden tarkastelun uudelleen! Muuttaisimme vain näkökulmaa. Näin ihmisen hengellisessä elämässäkin.

En yritä antaa valmiita vastauksia. Itse aion ajatuksella lukea Pertti Huttusen minulle antamaa vihkosta,  Päivän tunnussanaa. Siinäkin tunnen, ”Joka päivä on ihme uus” … Sekin on ihme, että saan elää, iloita. Vaikka on kai sitä oikeus ”huoltakin kantaa”. Emmehän me siitä kokonaan pääse irti kuitenkaan.

Olavi Petro
Raja-Karjalasta kotoisin oleva biologi/maantieteilijä. Myös kielet, kartat ja tekniikka kiinnostavat.

Kuva 1. Arvaa mitä?

Taas kerran yllätyin. Luulin jo tietäväni mitä metsässämme voi nähdä ja mitä ei. Mitä luulet näkeväsi kuvassa 1? Itse hieraisin silmiäni. Sieniäkö? Ei! Mitä sitten! – - – Piti hetki miettiä. Hetken kuluttua oivalsin, että taukotupani hiekkakasalla olevien tolppien päässä oli aina pieni kivi, vajaa puolet männynneulasen pituudesta. Pikkupylväitä oli lukemattomia, korkeudeltaan 2-5 cm. Miksi en ollut aiemmin nähnyt tällaisia? Ajatus oli taas aloitettava alusta. Lopulta selvisi. Syksyllä 2007 satoi parin viikon ajan melkein joka päivä jatkuvasti. Vettä tuli roimasti enemmän kuin mitkään keskiarvot olisivat edellyttäneet. Paikalle ajattamani ”hiekkakasa” oli melkein kokonaan hienoa hiesua, kyllin hienoa pysyäkseen kosteana tietyn muotoisena, liian hienoa kestämään suojaavan kasvipeitteen puuttuessa, jatkuvaa sadepisaroiden huuhtomista. Mutta koko ilmiö selittyy sillä, että traktorikuskin kuormaan oli sekoittunut pieni määrä sopivan kokoisia, melkein kuin seulottuja, kiviä (ehkä edellisestä kuormasta). Kivet eivät olleet liian painavia sortamaan rakennelmat. Ne kuitenkin suojasivat alleen jääneen vettyneen hiesun sadepisaroiden mekaanisilta iskuilta. Niiden ympäriltä veden kulutus vei hiesun mennessään. Oli kuin olisi katsellut pienennettyä maisemaa. Maapallolla on monia alueita, joilla on kymmeniä metrejä korkeita kivipilareita, joiden välit on eroosio nakertanut vuosimiljoonien kuluessa. Silloinkin ylinnä on kaistale kovempaa kivilajia. Samoin on käynyt tuliperäisillä seuduilla (kovettunut, pehmeä tulivuoren tuhka eli tuffi, kovempi laavakimpale, sopiva sademäärä).

Toisen kerran yllätyin loppiaisen aatonaattona. Sentti pari nuoskaa lunta. Selvät polkuanturan painallukset. Otus kierrellyt sinne tänne. Ei kai vain rotta. Painallukset liian suuria rotan aikaansaamiksi. – Loppiaisaamuna asia selvisi. Päivän jo pyrkiessä hämärän edelle puoli yhdeksän aikaan näin kotipihallani keskustan tuntumassa eläimen, jota en ollut nähnyt luonnossa milloinkaan aikaisemmin, vaikka jälkiä olin useinkin nähnyt Ratakadun tuntumassa. Nytkin ensimmäinen ajatus: Rottako? Nyt näkyi pitkä tuuheahko häntä. Kovin on matala kissaksi. Ahaa! Hillerihän se siinä rauhassa, kiirehtimättä hyppeli. Nyökkivä meno, eturuumis ylös, takaruumis ylös, kaarto jne.

Varttitunnin kuluttua eläin palasi, kulki rakennuksen sivua, pensasaidan juurella, aidasta läpi ja viereisen talon autotallin ja paritalon väliseen solaan.

Ajoin viime kesänä Lemille. Oikean silmän näkökentässä käväisi häilähdys vaalean punaista. Olisiko ollut puna-ailakeita. Jokin jäi kuitenkin punaisen sävyssä vaivaamaan. Pitääpä muistaa tarkistaa paluumatkalla. Takaisin tullessani aloin jo kaukaa havaita, että väri on hailakampi kuin ailakin. Harvinaisen suuri ja komea kasvusto ojan pientareella kasvia nimeltä Lychnis flos-cuculi (käenkukka). Pidän siitä kovasti melkein hapsimaisine, hentoine terälehtineen.

Kuva 2. Käenkukka (Lychnis flos-cuculi)

Mikä on näiden erilaisten asioiden välinen yhteys? Minulle ilon löytäminen Luojan luomista pienistä asioista, myös ystävistä, murheiden myllerryksessä, pimeässä, sateessa. Usko tuo valoa, epäusko pimeyttä. Eiköhän meidät ole luotu valon lapsiksi, ikuiseen valoon. Pimeän jälkeen koittaa valo. Nytkin elämme päivittäin lisääntyvän valon aikaa.