Alakylältä

Olavi Petro

***

Juuri nyt iloitsen suuresti siitä että saan elää.

Saan iloita omalla tavallani. Iloitsin palatessani vaimoni kanssa yhteisen ystävämme tohtorinväitöstilaisuudesta Joensuun yliopistolla 22.1.2010, vaikka juna oli myöhässä 72 minuuttia. Iloitsin, koska pitkä uurastus johti toivottuun tulokseen.

Iloitsen yhteisestä elämästämme menetystemmekin keskellä. Sen lisäksi iloitsen aina kun törmään uusiin asioihin, joita ennen ei ole tullut vastaan, tai en vain ole huomannut. Viime kesän iloinen yllätys oli, kun Hanhijärven maastossa löysin vanhan vajan seinän alta kookkaan etanan, sormenpaksuisen, kulkiessaan jopa 15-20  cm pitkän. Tiesin heti etten ollut sellaista ennen nähnyt. Espanjansiruetanan tunsin entuudestaan. Varalta kuitenkin tarkistin, ettei jalan sivuilla näkynyt oranssia raitaa. Mitä jää jäljelle? Näin suuri, mutta hyvin vaalea. Mielessäni vilahti ukkoetana, johon täkäläisissä metsissä törmää melkein vuosittain. Näkemissäni kuvissa ja tapaamieni yksilöiden väri on aina ollut hyvin tummanruskea tai miltei musta. Mielenkiinto heräsi. Kotona tietysti heti kirjahyllyn ääreen. Ei löytynyt. Onhan netti! Hakusana ”ukkoetana”. Löytyihän niitä, tummia, tummia, tummia. Yhtäkkiä joltakin brittisivulta aukeni kuvakokoelma, jonka yksi kuva esitti aivan vaaleaa yksilöä, aivan kuin omassa kuvassani, ja nimi oli Limax cinereoniger (ukkoetana). Tällä hetkellä netissä on paljon myös viiruisia värimuotoja Suomesta sekä kuvaamani kaltainen. .  Näyttäisi siltä, että väritys vaihtelisi alueittain. Kannattaisi tutkia paremmin, lähtökohtana havaintojen tarkka muistiin merkitseminen.

Ukkoetana, Limax cinereoniger

Paljon on jäänyt erikoisia tapauksia mieleen elämän taipaleelta: 40-luvun lopulla löysin Karhulan kansakoulun liiterin halkovajan pohjalta kuolleen siilin. Niitäkin on siis joskus ollut Suomessakin! Vuosia myöhemmin näin elävän siiliperheen Tavastilasta vuokratun perunamaan laidalla. Kymin pitäjän metsissä retkeillessä huomio kiintyi suureen papanakasaan. Veljeni kertoi niiden olevan hirven jätöksiä. Siis hirviäkin jossakin täällä. Meni kymmenkunta vuotta ennekuin näin ensimmäiset elävät hirvet, kaksi yksilöä juoksemassa kahden aikaan yöllä  6-tien varrella tasaisilla Vuoksenniskan pelloilla kynnöksellä (ei ollut tekokumpuja, ei metsää, ei golf-kenttää). Nykytilanteen tunnemme, mutta vasta viime syksynä kohtasin toverini kanssa Karhusjärven metsätiellä kookkaan upeimman lapiosarvisen (yhteensä 10-20 piikkisen) uroshirven, jonka veroista tuskin koskaan tulen enää näkemään. Sarvenkärkien väli varmaan yli 1½ metriä. Tässä vain muutamia esimerkkejä , miten pienet asiat tuovat iloa elämääni (perhettäni tietenkään unohtamatta).

Mutta yhtäkkiä kaikki voi muuttua. Olin menossa nukkumaan. Päätin viedä kuulokojeeni tyhjentyneen pariston ongelmajätepurkkiin kellarikerrokseen vievään portaikkoon. Astuin ennen keskitasannetta yöpuvun toisen jalan lahkeen päälle huomaamatta sitä. Toinen jalka ei päässyt ottamaan askelta, olin mennä nenälleni betoniportaissa, heittäydyin taaksepäin ja takaperin suorilta jaloilta pää ja selkä edellä pari metriä alemmas. Kädessä (turvallisuussyistä eivät  silmillä portaissa) olleet lasit saivat kyytiä, pää sai tärskyjä, niska, ranteet ja  polvi. Tuntui että lentelin puolelta toiselle. Kauhun tunteetkin ehti kokea. — Havaitsin istuvani alimmalla askelmalla. Huusin vaimoani apuun. Hetken perästä selvisi, että ainuttakaan vakavaa vammaa ei ollut. Vain ranteessa mustelma. Muut kivut hävisivät parissa päivässä. Olisin voinut kuolla, halvaantua tai mitä tahansa.

Liitin käteni ristiin ja kiitin Luojaani. Varjelus on ihmeellinen asia. Saan iloiten elää.

Olavi Petro

***

Pidän karpaloista. Kuivien kesien jälkeen minua alkoi harmittaa karpaloretkien tuloksettomuus. Aloin vakavissani etsiä kartoilta Etelä-Karjalan ojittamattomia soita. Kaivoin esiin vanhat peruskartat. Karpalosoita näytti sentään vielä olevan. Tein muutamia maastotarkistuksia. Tyhjä tulos. Aloin selata Karttakeskuksen Ammattilaisen karttapaikan nettisivuja. Hankin suurikaavaisen upouuden ja kalliin DVD-karttalevyn. Pelkoni osoittautui aiheelliseksi. Kaikki Puumalastakin tuntemani karpalosuot oli ojitettu. Etsin kauempaa. Taas maastotarkistuksia. Vain pettymyksiä. Tuttavani vihjeestä, aloin muistella käyntejäni Höytiönsuolla. Paras tarkistaa kukinnan jälkeen, tuleeko raakileita. Ja kun tuli vielä kostea kesä, oli syksyn karpalosato aivan ilahduttava, joskin saappaan varsista yritti vesi yli ja lisäksi sairastuin liotettuani käsiäni kolme tuntia syksyisen kylmässä vedessä poimiessani marjoja myös kymmensenttisestä vedestä.

Pari päivää sitten luin lehdistä, että Höytiönsuolla aloitettaneen turvetuotanto. Lue: aloitetaan! Ympäristöviranomaiset vähättelevät alempana olevan järven rehevöitymisriskiä puhumattakaan alueen virkistyskäytöstä. Esimerkkejä löytää läheltäkin ja etsimättä.

Kesällä ystäväni soitti: ”Tule mustikkaan! Et ole eläissäsi nähnyt näin hyvää mustikkapaikkaa.” Läksin alle sadan kilometrin päähän. Nautin suunnattomasti! Olinhan ehtinyt 75 vuoden kuluessa nähdä paikan jos toisenkin, mutta en koskaan tällaista. Kauhoin mustikoita niin paljon kuin ämpäriin mahtui. Olin saanut luvan kertoa paikasta tarkoin määritellylle läheisteni joukolle. Houkuttelin sillä hetkellä vaikeasti metsässä liikkumaan kykenevän vaimoni mukaani mustikkaan. Selkävaivastaan huolimatta hän keräsi 8 litraa yhteen menoon. Ei Marja-Leenakaan ollut tällaista paikkaa ennen nähnyt.

Näiden näkymien runsaus sai minut haukkomaan henkeäni.

Haaveeni, joka ei ehkä koskaan toteudu, on päästä hillaan hyvänä hillavuonna hyvään paikkaan Äitini kertomukset perheemme Petsamossa asumisen ajalta, ennen syntymääni palaavat mieleeni. Hyvänä hillavuonna paikalliset asukkaat jättivät tärkeän heinänteon kesken, ostivat Norjan puolelta sisältä hiillytettyjä hillatynnyreitä ja riensivät tunturien rinteille hillaan. Kirkkonummelle myydyillä marjoilla saatiin ostetuksi paitsi heinät, myös runsaasti muita välttämättömyystarvikkeita.

Etelä-Suomen hillasoista on enää turha puhua. Joitakin mitättömiä rippeitä olen itsekin nähnyt. Masentavaa!

Koska söit viimeksi mesimarjoja suun täydeltä? Veikkaan, että useimmat eivät milloinkaan. Minä söin niitä ”läämältään” Kalajokilaaksossa Pohjanmaalla suoniityn pientareilta kesällä 1944 muun väen tehdessä heinää. Tummanpunaisia, meheviä, herkullisia. Siellä niitä sanottiin vatukoiksi. Sen parempia marjoja ei liene. Nykyisin saa olla iloinen jos näkee mesimarjan kukkia. Niitäkään eivät kaikki tunne. Marjasatoa on kuitenkin turha etsiä.

Entä puolukka ja mustikkasadot  tehometsätalouden puristuksessa? Harkittu käsitykseni on, että mustikkaesimerkistäni huolimatta hyvät puolukka- ja mustikkasadot ovat kohta vain muisteloissa. Nuoruuteni puolukkakankaiden satoon Heinolassa en enää koskaan pääse käsiksi: puolukoita hetkessä enemmän kuin millään jaksaa kantaa.

Kun puuston päätehakkuu suoritetaan avohakkuuna, hakkuualue äestetään, laikutetaan, mätästetään pahimmillaan aurataan. Tavallisesti istutetaan kuusta tai mäntyä. Alueen heinittyminen estää varpujen elpymisen. Taimisto varttuu, ja pian varjostus on niin voimakasta, että vaikka varvut olisivat sinnitelleet hengissä siihen asti, ne eivät jaksa tuottaa kunnon marjasatoa, eikä siihen suinkaan aina ole syynä keväthalla. Väiteltyäni tästä usein metsäammattilaisten kanssa metsätalouttakin opettaessani, olen vuosikymmenten ajan seurannut erilaisten metsien kehittymistä myös marjasadon kannalta ja kantani on vain vahvistunut. Mutta toisinaan marjastajalle suodaan vielä ilon hetkiä, kuten esim. toissavuonna.

Pessimistin maailmankuva, sanoo joku, mustamaalausta, sanoo toinen jne. Mutta mitäs sanottiinkaan vain vähän aikaa sitten kasvihuoneilmiöstä varottaneista! Olemmeko viljelleet ja varjelleet Luojan meille antamaa kaunista maata saamamme ohjeen mukaan?

Karpalokausi lähenee. Lähden kuin lähdenkin karpalosoille ennen pakkasten tuloa Luojaani luottaen.

Olavi Petro

* * *

Olin taannoin eräässä tilaisuudessa, johon pyydettiin valmisteltu puheenvuoro aiheesta, miksi uskon. Vaikka keskustelu sitten menikin jo ennakkoepäilyjeni mukaisesti täysin hakoteille, jouduin kuitenkin pohtimaan uskoni perusteita.

Luterilainen äitini opetti jo pikkulapsena minut rukoilemaan iltarukouksen ”Levolle lasken Luojani, armias ole suojani?” Muistelen lukeneeni, jostakin tutkimuksesta, että lapsena opittu iltarukous saattaa olla juuri se hento lanka, joka palauttaa meidät uskon tielle, vaikka elämän hyrskyissä olisi kulunut paljonkin aikaa. Virolaiset ystäväni kertoivat minulle sikäläisestä käsityksestä, että Suomi pelastui Talvisodassa, koska Suomen kirkoissa rukoiltiin itsenäisyyden säilymisen puolesta, mutta kuin sitä ei tehty yhtä voimallisesti Virossa, maa miehitettiin. Oudonkin käsityksen kuulin rippikouluikäiseltä virolaiselta, että jos joutuu uhkaavaan tilanteeseen liikenteessä ja ehtii panna kädet ristiin ja sanoa ”Jumal auta!” (ei ole kirosana), säilyy hengissä. Tästä on kovin lyhyt matka menestysteologiaan. Minusta se kuitenkin kertoo enemmän siitä sekavasta uskonnollisesta tilanteesta, mikä hetken aikaa vallitsi Virossa pitkän neuvostomiehityksen jälkeen.

Meillä on kuitenkin oikeus tarkastella elämäämme siltäkin kannalta, että miltä kaikelta meidät on varjeltu, vaikka helposti olisi voinut käydä hyvinkin huonosti: En jäänyt muun perheemme kanssa siviilisotavangiksi, vaikka läheltä piti 30.11.1939; veljeni ei kaatunut sodassa; en kuollut Kotkan-Karhulan pommituksissa, en pudottuani puusta vaarallisesti; pelastuin toisen kyydissä pahasti uhkaavasta rekkakolarista; en kävellyt Kyminvirran sulaan eräänä pääsiäisenä, en hukkunut perheineni vaalipäivän myrskyssä, veneen mentyä epäkuntoon; en menehtynyt naapurin kostean kellarin avoimeksi jätetystä katkaisijasta saamaani sähköiskuun jne.

Tietenkin osuutensa uskon vahvistuksessa on ollut vielä Kymin kirkossa (Karhulassa), silloin vielä kappalaisena saarnanneella piispa Osmo Alajalla, rovasteilla Kärkkäinen ja Tammekas, sekä rippikoululla.

Totuuden hetki koitti aikanaan poikieni sairastuttua vakavasti. Oli aika panna asiat tärkeysjärjestykseen. Mihinkä olisinkaan joutunut ilman uskoani! Oma seurakunta alkoi vetää puoleensa aivan eri tavalla. Saarnoja alkoi ymmärtää paremmin kuunneltuaan niitä kyllin paljon. Vasta sitten alkaa kokonaisuus hahmottua. Kirkosta ei halunnut olla poissa. Pelastus ”yksin armosta” alkoi kirkastua. Suuren surunkin vallassa jaksoi jotenkin elää, kun sen aika koitti.

Näin pääsiäisen aikaan saamme taas kuulla pelastuksen sanomaa. Meidän tarvitsee vain ottaa se vastaan. Muistan usein, kuinka saksalainen teologi, Dietrich Bonhoeffer (k. 1945) säilytti keskitysleirissä menehtyessäänkin uskonsa loppuun asti. Hänen kirjoittamansa virren (600) viimeisen säkeistön sanoin toivotan teille kaikille hyvää pääsiäistä.

Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, vaikka kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.

Olavi Petro
Alakyläläinen, Raja-Karjalasta kotoisin oleva biologi/maantieteilijä. Myös kielet, kartat ja tekniikka kiinnostavat.

Olavi Petro
Alakylän biologi

* * *

Yliopiston kasvitieteellisen puutarhan lajien opiskeluun meni aikoinaan valtavasti aikaa. Mutta miten mielenkiintoista aikaa! Monia muistoja jäi, osaksi pysyviä jälkiäkin. Veljeni kanssa saimme päähämme, syksy kun lähestyi, kerätä komeiden kukkakasvien siemeniä. Kylvimme ne Heinolassa kesämökkimme peltoon. Minkä kukkameren saimmekaan muutaman vuoden kuluttua, kun kaksivuotiset ja monivuotiset kasvit olivat päässeet kukintakelpoisiksi.

Äskettäin kiertelin Kanavansuun entisen asuntomessualueen parkkipaikan ympäristössä lähellä ”valarikonviivaa”. Näin mm. lähes miehenkorkuisen, suuren kasvuston, johon heti huomioni keskittyi. Vanha tuttuhan siinä tuli vastaan. Ei moni heti uskoisi, että tuo laji on yksivuotinen, joka vuosi erikseen siemenestä kasvava laji, jonka tyven läpimitaksi mittasin Heinolassa 7 sm! Kauniisti kukkiva kasvi leviää hyvin tehokkaasti, sillä kun sen pitkulaiset hedelmät kypsyvät, ne melkein räjähtävät auki kosketuksesta toispuoleisen nestejännityksen kiertäessä hedelmän seinämät kiharoille. Siemenet voivat lentää monen metrin päähän tai eläinten turkkiin ja niin mentiin taas uusille kasvupaikoille. Ne siemenet, jotka joutuvat esim. maansiirrossa liian syvälle saattavat herätä siemenpankista vasta monien vuosien, jopa vuosikymmenien perästä. Sama kierto alkaa uudelleen. Komea kasvi on jättipalsami (Impatiens glandulifera). Kuvatulla kasvupaikalla kukkii myös sen vaatimaton lajitoveri, rikkapalsami (I. parviflora) pienine keltaisine kukkineen. Se on meillä luonnonvarainen kuten kolmas laji, lehtopuronvarsien lehtopalsami (I. noli-tangere; kosketusarka, älä koske). Tällä on suuret kauniin keltaiset kukat eikä sitä löydy asuntomessualueelta rehevien puronvarsilehtojen puuttuessa.

Viime syksynä kävin kesämökilläni. Hämmästyin todella. Korkeilla poronjäkälää ja seinäsammalta kasvavilla kallioilla männynkäkkäröiden seassa jättipalsamikasvustot kukoistivat (täällä matalina), katsoi minne katsoi, aivan oudoilla kasvupaikoilla. Olinhan jo vuosikymmeniä sitten todennut, että pahojen myyrävuosien jälkeen ne levisivät niityn kaikkiin osiin, myyrien pehellettyä paljaan mullan esiin, mutta aikanaan rehevöitynyt heinä tukahdutti ne. Mutta mikä vei ne yhtäkkiä metsäisille kallioille?

Kuvaamistani syistä jättipalsamista on tullut henkipatto jättiukonputken, lupiinin ja muiden meidän luontoomme huonosti sopivien lajien tavoin. Niiden pelätään köyhdyttävän alkuperäistä luonnonlajistoamme selviämällä kasvien välisessä kilpailussa liian hyvin. Kauneustajuumme tunkeutuu ikävä sivumaku, mutta tienvarsilupiinien hävittäminenkin alkaa jo olla toivotonta.

Ahdistavaa on ajatella, että biologina olen ollut vahingoittamassa (vaikkakin tahtomattani) luonnon tasapainoa.

Kun yhteen asiaan keskittyy, silmät avautuvat näkemään asioita, jotka ennen ovat jääneet näkemättä. Kanavansuun käynnin jälkeen silmiini osui (vaikka ajoin autoa), jättipalsamikasvusto kauempaa ojan varrelta Ratapuiston alapuolelta. Hetkeä myöhemmin iltakävelyllä, Harapaisen kerrostalojen ja radan välillä törmäsin useisiin kasvustoihin, ja lopuksi aivan kotini edessä olevan omakotitalon tontin takana, Alakylän pururadan varrella. Huhtiniemen kerrostalojen ja rannan välisen lehdon valtavat, hallitsemattomat kasvustot olen jo tuntenut ennemmin. Kuinkahan paljon siemeniä mahtaakaan uinua siemenpankeissa eri puolilla kaupunkia? Maalajien siirtoahan tapahtuu kaiken aikaa.

* * *

Jäin mietteliääksi. Pohdin kirjoittamaani. Kaikenlaista jää näkemättä, varmaan myös kuulematta. Varmaan lukiessa käy samoin. Jotakin näemme, kuulemme, luemme. Huomiomme kiintyy tiettyihin asioihin vain ohimennen. Eihän tuossa ole juurikaan uutta. Mielipiteemmekin niistä ovat jo valmiina. Mutta mitähän kaikkea mielenkiintoista saattaisikaan tulla vastaan, jos pysähtyisimme ja aloittaisimme samojen asioiden tarkastelun uudelleen! Muuttaisimme vain näkökulmaa. Näin ihmisen hengellisessä elämässäkin.

En yritä antaa valmiita vastauksia. Itse aion ajatuksella lukea Pertti Huttusen minulle antamaa vihkosta,  Päivän tunnussanaa. Siinäkin tunnen, ”Joka päivä on ihme uus” … Sekin on ihme, että saan elää, iloita. Vaikka on kai sitä oikeus ”huoltakin kantaa”. Emmehän me siitä kokonaan pääse irti kuitenkaan.

Olavi Petro
Raja-Karjalasta kotoisin oleva biologi/maantieteilijä. Myös kielet, kartat ja tekniikka kiinnostavat.

Kuva 1. Arvaa mitä?

Taas kerran yllätyin. Luulin jo tietäväni mitä metsässämme voi nähdä ja mitä ei. Mitä luulet näkeväsi kuvassa 1? Itse hieraisin silmiäni. Sieniäkö? Ei! Mitä sitten! – - – Piti hetki miettiä. Hetken kuluttua oivalsin, että taukotupani hiekkakasalla olevien tolppien päässä oli aina pieni kivi, vajaa puolet männynneulasen pituudesta. Pikkupylväitä oli lukemattomia, korkeudeltaan 2-5 cm. Miksi en ollut aiemmin nähnyt tällaisia? Ajatus oli taas aloitettava alusta. Lopulta selvisi. Syksyllä 2007 satoi parin viikon ajan melkein joka päivä jatkuvasti. Vettä tuli roimasti enemmän kuin mitkään keskiarvot olisivat edellyttäneet. Paikalle ajattamani ”hiekkakasa” oli melkein kokonaan hienoa hiesua, kyllin hienoa pysyäkseen kosteana tietyn muotoisena, liian hienoa kestämään suojaavan kasvipeitteen puuttuessa, jatkuvaa sadepisaroiden huuhtomista. Mutta koko ilmiö selittyy sillä, että traktorikuskin kuormaan oli sekoittunut pieni määrä sopivan kokoisia, melkein kuin seulottuja, kiviä (ehkä edellisestä kuormasta). Kivet eivät olleet liian painavia sortamaan rakennelmat. Ne kuitenkin suojasivat alleen jääneen vettyneen hiesun sadepisaroiden mekaanisilta iskuilta. Niiden ympäriltä veden kulutus vei hiesun mennessään. Oli kuin olisi katsellut pienennettyä maisemaa. Maapallolla on monia alueita, joilla on kymmeniä metrejä korkeita kivipilareita, joiden välit on eroosio nakertanut vuosimiljoonien kuluessa. Silloinkin ylinnä on kaistale kovempaa kivilajia. Samoin on käynyt tuliperäisillä seuduilla (kovettunut, pehmeä tulivuoren tuhka eli tuffi, kovempi laavakimpale, sopiva sademäärä).

Toisen kerran yllätyin loppiaisen aatonaattona. Sentti pari nuoskaa lunta. Selvät polkuanturan painallukset. Otus kierrellyt sinne tänne. Ei kai vain rotta. Painallukset liian suuria rotan aikaansaamiksi. – Loppiaisaamuna asia selvisi. Päivän jo pyrkiessä hämärän edelle puoli yhdeksän aikaan näin kotipihallani keskustan tuntumassa eläimen, jota en ollut nähnyt luonnossa milloinkaan aikaisemmin, vaikka jälkiä olin useinkin nähnyt Ratakadun tuntumassa. Nytkin ensimmäinen ajatus: Rottako? Nyt näkyi pitkä tuuheahko häntä. Kovin on matala kissaksi. Ahaa! Hillerihän se siinä rauhassa, kiirehtimättä hyppeli. Nyökkivä meno, eturuumis ylös, takaruumis ylös, kaarto jne.

Varttitunnin kuluttua eläin palasi, kulki rakennuksen sivua, pensasaidan juurella, aidasta läpi ja viereisen talon autotallin ja paritalon väliseen solaan.

Ajoin viime kesänä Lemille. Oikean silmän näkökentässä käväisi häilähdys vaalean punaista. Olisiko ollut puna-ailakeita. Jokin jäi kuitenkin punaisen sävyssä vaivaamaan. Pitääpä muistaa tarkistaa paluumatkalla. Takaisin tullessani aloin jo kaukaa havaita, että väri on hailakampi kuin ailakin. Harvinaisen suuri ja komea kasvusto ojan pientareella kasvia nimeltä Lychnis flos-cuculi (käenkukka). Pidän siitä kovasti melkein hapsimaisine, hentoine terälehtineen.

Kuva 2. Käenkukka (Lychnis flos-cuculi)

Mikä on näiden erilaisten asioiden välinen yhteys? Minulle ilon löytäminen Luojan luomista pienistä asioista, myös ystävistä, murheiden myllerryksessä, pimeässä, sateessa. Usko tuo valoa, epäusko pimeyttä. Eiköhän meidät ole luotu valon lapsiksi, ikuiseen valoon. Pimeän jälkeen koittaa valo. Nytkin elämme päivittäin lisääntyvän valon aikaa.