Alakylältä

Eeva Penttilä

***

Pari kertaa viikossa jyskyttää  takaraivossa jo aamusta alkaen jännittävä tunne: Tänään pääsen sinne! Päivän touhujenkin keskellä muistan:  Hetki vielä ja sitten, kohta! Jos joskus en pääse ”messiin”, vilkuilen tiettyyn aikaan kelloa: Siellä ne jo nauttivat…

Tämä kummallisen ihana riippuvuuden syy on Myllysaaren saunan makoisat löylyt ja ihanat ihmiset. Meitä saunasiskoja ja -veljiä on iso ja uskollinen joukko, joka sallittuina päivinä kömpii saunan suloiseen lämpöön, pulahtaa Saimaan syliin ja nauttii laituriparlamentin kanssa vilvoittavista jäähyistä. Saunarituaalit toistuvat jokaisen kohdalla kerta kerralta samantapaisina. On pikaisia piipahtajia ja maratonlöylyttelijöitä, mietojen höyryjen ”kauneuspenkkiläisiä” ja uhoavia kiukaankiusaajia. On ”aamuvuorolaisia”, jotka usein  odottelevat malttamattomina  nautintoaan  jo ennen avaamishetkeä,  ja on ”iltavuorolaisia”, jotka tiristävät kiviltä vielä viimeisetkin ihanat hönkäykset.

Saunassa käynti on mitä suurimmassa määrin myös henkistä ja sosiaalista hoitoa. Tittelit ja arjen huolet heitetään harteilta kynnyksen kohdalla. Puhe siirtyy ajankohtaisiin aiheisiin. Juttu soljuu ja välillä pohditaan kipeitäkin tuntoja. Joskus vallitsee rauhoittava pyhä hiljaisuus, joskus taas naurunremakka raikuu kauas mäelle asti. Mielipiteet ovat aitoja ja rehellisiä, joskus jopa viiltävän kiivaita, mutta kaunaa ei jäädä kantamaan. Joku vaikenee omasta elämästään, toinen  tuo päivänsä vaiheet tarjolle kaikille. Jaetaan ilot ja surut,  ollaan läsnä tässä ja nyt, hetken verran.

Meitä mökittömiä kaupunkilaisia on paljon; on vanhoja ja nuoria, yksineläjiä ja lapsiperheitä, jotka näin leppoisasti saamme aavistuksen huolettomasta rantasaunaelämästä, aidoista puulämmitteisen kiukaan löylyistä, uimisesta aatamin ja eevan asussa, tuulen ja veden äänistä ja auringon voimaa antavasta valosta. Talvisin bonuksena saamme tallustella pitkin lämpömattoa hyiseen, virkistävään avantoon.

Kuin muuttolinnut kesäisin palaavat kotikonnuilleen muualle Suomeen tai jopa kauas maailmalle muuttaneet lappeenrantalaiset. He jaksavat muistella lapsuutensa ajan  ”vanhan saunan”  tunnelmia ja ihmisiä ja ihailla nykyisen saunan mukavuutta. Joskus myös turistit tulevat tuomaan tuulahduksen muilta mailta ja ihmettelevät suomalaisten  kesänviettoa  sykkivän kaupungin luonnonkauniissa kainalossa.

Tästä nautinnollisesta saunasta ja sen toistuvasta kunnostamisesta me ”löylynlyömät” olemme kaupungin päättäjille kiitollisia. Toiveemme on, että säilytätte Myllysaaren  kaupungin keskellä ainutlaatuisena rentoutumispaikkana, jota varjellaan ja valvotaan kuin aarretta ikään. Se on pieni alue, jonne eivät  kuulu rellestäminen ja luonnon tuhoaminen, kaupallisuus ja tivolimeininki. Sitä ei saa ahtaa täyteen meteliä ja ”äksöniä”. Kyllä rantoja ja maata riittää vähän etäämpänäkin keskustasta. Elämyspuistoihin, joilla  muuten on tapana kasvattaa kokoaan  kaiken aikaa, kuitenkin mennään perheittäin pyörillä,  autoilla tai vaikkapa iki-ihanalla katujunalla…

Mikäli Pien-Saimaa saadaan pelastetuksi,  juuri luonnonmukaisena Myllysaari lempeine rantoineen ja metsineen  tulee nousemaan vielä arvoon arvaamattomaan tässä ahtauden, kiireen, melun ja tornitalojen kiihkeässä maailmassa.  Sellaisena Myllysaari palvelee niin kaupungin asukkaita kuin matkailijoitakin. Huvipuistoja on kohta joka toisella kaupungilla, mutta kenelläpä on keidas  keskellä kaupunkia?

Eeva Penttilä

***

Jälleen on suvivirsi kaikunut ja kuuluttanut niin oppilaille kuin muullekin koulun väelle kesän ja vapauden riemua. Toden totta meillä kaikilla on suvi suloinen; lintujen konsertti soi kiihkeimmillään, luonto tarjoilee kukkaloistoaan, ja valoa ja toivottavasti myös lämpöä riittää. Nyt jos koskaan tulisi olla aikaa ja malttia pysähtyä ihastella Suomen suvea!

Jokaisen lapsen ja nuoren kouluvuosi tuntuu syksyisin tolkuttoman pitkältä. Koko ajan tulee uusia ja isompia haasteita. Oppiminen käy joskus helposti, mutta toisinaan pieninkin askelin edistyminen vaatii suuria ponnistuksia, aikaa  ja tukea aikuisilta. Sopii toivoa, että vanhemmat jaksavat auttaa ja ymmärtää, mutta että myös koulussa riittäisi aikaa ja aikuisia jokaisen lapsen tukemiseen. Entä päättäjät? Onko selkärankaa ja valmiutta  asettua lapsen puolelle? Pitäisi olla, sillä  satsaus lasten hyvinvointiin on satsaus parempaan tulevaisuuteen.

Koulu ei ole vain tiedollisen oppimisen paikka. Tänä päivänä koulussa korostuu entisestään sosiaalisten taitojen opettelu. Jokainen luokka on oma yhteisönsä, jossa vallitsevat kirjoitetut ja kirjoittamattomat lait. Yhteistoiminnan taitojen oppimiselle luokka on mitä parhain ympäristö silloin, kun siellä voidaan toimia ilman pelkoa ja kiusaamista, tasa-arvoisina ja toisiaan kunnioittaen. Kaiken tietotulvan, tekniikan ja uusien oppimismenetelmien keskellä joskus on pakko puhaltaa peli seis ja pysähtyä yhdessä pohtimaan asioita.

Kun luokassa kesken kaiken on tällainen pysähtymisen hetki, voi esittää kysymyksen ”Mitä sinulle kuuluu?” Yleensä  lapset hämmästyvät: ”Mitä ihmettä?” Onko tuo hämmästys merkkinä siitä, että liian harvoin kysymme näin tai että kysymme näin vain muodon vuoksi? Onneksi keskustelu useimmiten aukeaa ja nykylapset ovat rohkeita lausumaan  ajatuksiaan. Parasta onkin, jos juttelu muuttuu terveeksi mielipiteiden vaihdoksi, josta kumpuaa uusia ideoita yhteisen hyvän olon löytämiseksi.

Tällaiseen jutusteluun käytetty aika ei suinkaan ole hukkaan heitettyä, vaan voi auttaa hyvän luokkahengen löytymistä ja kehittämistä, mikä puolestaan on jokaisen opiskelua ja henkistä hyvinvointia edistävä asia. Eivät ole lapset pikku opiskelurobotteja eikä ole opettajakaan mikään kone. Pieni ”pyykinpesu” omassa luokassa puhdistaa ilmaa ja luo yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Rohkeutta vaatii vaikeiden asioiden purkaminen puhumisen kautta, mutta  se kyllä kannattaa.

Todistukset on kuluneelta lukuvuodelta saatu, pulpetit tyhjennetty, koulureppu heitetty nurkkaan ja loma on parhaimmalla puolellaan -  edessäpäin. Olipa todistus millainen tahansa, kouluvuosi on jokaiselle ollut kasvun paikka – niin oppilaalle kuin opettajallekin. Työssäni olen saanut laulaa jo 37 suvivirttä ja kuinkas paljon niitä onkaan kertynyt lastentarhasta viisivuotiaasta lähtien katkeamattomana nauhana… Täytyy vain todeta, että vuosi vuodelta yhä ihanammalta sen laulaminen tuntuu ja kostuttaa aina vain herkemmin  silmäkulman. Se on todellinen kiitollisuuden ja onnen kyynel!

Ihanaa kesäaikaa kaikille!

Eeva Penttilä
Kirjoittaja on lappeenrantalainen opettaja

* * *

Kirjoitan tätä juttua palattuani juuri Lappeenrannan kirkosta Mukulamessusta Lapsen oikeuksien päivänä 20.11. Kirkkosali täyttyi lapsista ja vanhemmista, mukavasta, iloisesta tunnelmasta ja helisevästä lapsikuoron laulusta. Aikuisena koin erityisen koskettavana seurakuntapastori Laura Liikasen kertaamat vanhemmille tarkoitetut ns. kymmenen teesiä, jotka kirkon lapsityöntekijät aikanaan ovat laatineet. Niin vähän ja niin yksinkertaisia sanoja, mutta niin tähdellistä asiaa, että toivoisi ne huoneentauluksi jokaiseen lapsiperheeseen! Näin ne kuuluivat:

1. Lahjoita lapsellesi lapsuus.
2. Uskalla olla aikuinen.
3. Ole läsnä lapsellesi.
4. Anna aikaa aikuisen elämälle.
5. Hyväksy lapsesi ainutlaatuisuus.
6. Suojele lastasi turhalta tiedolta.
7. Sitoudu vanhemmuuteen.
8. Anna vapautta, aseta rajoja.
9. Ole tärkein lapsellesi.
10. Varjele lapsuus.

Lapsuus on todellakin ainutlaatuinen ja viaton kausi ihmisen elämässä – tai ainakin näin tulisi olla. Kuinka nopeasti se onkaan ohi, vaikka pienten lasten vanhemmista joskus päiväkin tuntuu kestävän kauan. Kunpa jokaisella äidillä ja isällä olisi aikaa ja voimia nauttia oman lapsen vierellä hänen ollessaan pieni.

Jokainen lapsi tarvitsee lähelleen ja turvakseen aikuisen. Kaverit ovat niin lapsella ja aikuisellakin oman ikäisiä. Vanhempien kuuluu tukea lapsen kasvua omalla elämänkokemuksellaan ja aikuisen ajattelullaan. Vastuu omasta elämästä on pienille harteille aivan liian raskas.

Tämän päivän aikuiset joutuvat työelämässä menestyäkseen tai siellä pysyäkseen usein koviin paineisiin. Ajankäyttö riistäytyy joskus vinoutuneeksi, kun joka paikassa vaaditaan lisää tulosta ja näyttöä. Mitään ”laatuaikaa” ei voi silloin tällöin viettää, sillä lasta ei petetä; joko olet hänelle olemassa tai sitten muissa maailmoissa. Erityisesti lapsi odottaa läsnäoloa ja kiinnostusta jokaisessa arjen päivässä, pienissä lapsen asioissa ja yhteisissä askareissa.

Myös aikuiset tarvitsevat tukea, apua ja keskustelukumppanuutta.  Jakamalla ajatuksiamme löytyy uusia malleja, uusia ratkaisuja, uutta lohtua. Iloiset yhdessäolon hetket, huolien ja surujen jakaminen ja lepohetket toisen aikuisen kanssa lataavat voimia, joita lasten kasvatuksessa totisesti tarvitaan. Ei unohdeta siis toisiamme kaiken touhun keskellä!

Kuinka ihanaa ja samalla vaativaa onkaan se, että jokainen lapsi on ihan omanlaisensa yksilö. Se, mikä pätee perheessä yhteen, ei ehkä toteudukaan samalla menetelmällä toisen kohdalla. Vaatii herkkyyttä ja aikaa tunnistaa joka lapsen vastaanottokyky ja erityispiirteet. Uskon kuitenkin, että olipa lapsi kaikkinensa millainen vaan, ilman vanhemman hyväksyntää ja rakkautta hän on maailman turuilla ja toreilla turvaton ja yksinäinen.

Elämme tätä päivää tiukassa tietoyhteiskunnassa. Meille julistetaan kaiken aikaa, että tieto on valtaa ja sitä kuuluu haalia koko ajan lisää. Informaatiota ei kerta kaikkiaan pääse pakoon. Lapsen ei kuitenkaan tarvitse kantaa kaikkea tietoa ja sen tuomaa tuskaa matkassaan. On niin paljon turhaa, pelottavaa ja tuhoavaa tietoa, jolta toivoisi aikuistenkin voivan välttyä. Lasta ei voi varjella kaikelta pahalta tiedolta, mutta tässäkin asiassa läsnäolo takaa sen, että aikuinen voi suodattaa ja selittää lapselle asiat niin, että lapsen turvallinen maailma ei rikkoudu. Lapsen kuuluu elää leikkien ja iloiten pieniä hetkiään surematta maailman isoja murheita. Jokaisella lapsella on oikeus leikkiin, sillä leikki on lapsen ”työtä”.

Tämän päivän trendi on vapaus ja valintojen tekeminen sen mukaan, mikä jokaiselle tuottaa huvia ja viihtyvyyttä. Nuoret harrastavat, matkustavat, viihtyvät keskenään. Elämässä on vauhtia ja jännitystä, ja niinhän nuorena kuuluu ollakin, jotta ei myöhemmin tarvitse surra elämätöntä nuoruutta. Lapset hankitaan usein myöhemmällä iällä. Joskus käy sitten niin, että omasta vapaudesta on tullut niin tärkeä elämäntapa, että siitä luopuminen tuntuu suunnattomalta uhraukselta, vaikka kysymyksessä olisikin oma lapsi. Vanhemmuus on ihana ja samalla vaativa asia, ja siksi sen valitessaan tulee olla tietoinen siitä, että sitoutuu vastuuseen vuosiksi, jopa vuosikymmeniksi eteenpäin. Unicefin tämänvuotinen lapsen päivän teeman tulisi puhutella jokaista aikuista: ”Lapsuus ei ole lyhentynyt.” Ihminen kasvaa ja kehittyy samalla vauhdilla kuin aina ennenkin. Me emme voi vaatia, että pieni lapsi itsenäistyy ja ottaa itsestään vastuun ennen aikojaan. Vanhemman joskus vaativa ja ikäväkin velvollisuus on asettaa sellaiset rajat, että lapsi ja nuori voi vahingoittumatta kasvaa ja kehittyä. Monia taisteluja siinä käydään, mutta aikuisen kuuluu pysyä sanojensa takana. Tulee taatusti se aika, jolloin nuori ainakin hiljaa mielessään myöntää, että se oli välittämistä ja rakkautta ja ehkäpä vanhemmat joskus olivat jopa oikeassa. Tietyllä tavalla vanhemmuus on elinikäinen osa, vaikkakin sen muodot muuttuvat ajan kuluessa.

Äideille ja isille on tuttuakin tutumpi riittämättömyyden tunne. Se voi toki olla oikeutettuakin, mutta itseään voisi armahtaa miettimällä, miltä omat vanhemmat tuntuivat lapsena ja tuntuvat nyt jälkeenpäin. Ei tarvitse olla paras; riittää, kun on tarpeeksi hyvä. Ollakseen tarpeeksi hyvä on vain oltava läsnä, lähellä ja aidosti kiinnostunut. Rakkaudeksikin sitä kutsutaan.

Suomalaisten lasten hyvinvoinnista ja pahoinvoinnista on viime aikoina keskusteltu paljon. Syitä ja ilmenemismuotoja molempiin on monia, mutta yksittäisten syyllisten osoittelu on hyödytöntä. Jotta lapsi voisi viettää turvallisen lapsuuden leikkien ja huolista vapaana, olisiko aikuisten maailman syytä myös muuttua pehmeämpään, kiireettömämpään ja kilpailemattomampaan suuntaan? Lapsi on vain pienen aikaa lapsi. Hän ansaitsee vierelleen aidon äidin ja isän ja myös tunteen siitä, että ympärillä on muitakin hänestä välittäviä ja huolehtivia aikuisia: isovanhemmat, kummit, päiväkodin väki, opettajat, naapurit… Lahjoitetaan kaikki yhdessä lapsillemme turvallinen ja huoleton lapsuus!

Eeva Penttilä

* * *

Sanat lahja ja aarre tuovat mieleen jotakin ihanaa ja yllätyksellistä, jotakin, mitä ehkä toivoo ja etsii kauankin ja jonka saadessaan ilostuu ja innostuu. Lahja on usein kiedottu kauniiseen kääreeseen. Tapa avata lahjapaketti kertoo paljon avaajansa luonteesta; joku avaa paketin hiljaa ja varoen, toinen repii paperin malttamattomana. Aarretta harva meistä aikuisista edes kuvittelee löytävänsä, mutta jokainen lapsi on joskus ollut vuorenvarma siitä, että jostakin salaperäisestä paikasta se etsimällä kaivetaan esiin.

Lahjat kuuluvat juhlahetkiin; niitä ehkä odotetaan, toivotaan, jännitetäänkin. Ja kuinka vaikeaa lahjan valitseminen joskus onkaan! Lapsilla ja nuorilla on selkeitä ja vaativia toiveita, joiden täyttämisen kohdalla ei rahan merkityksellä joskus tunnu olevan mitään rajaa. Mutta kuinka paljon onkaan ihmisiä, joilla on jo kaikkea. Mitä vanhemmaksi elämme, sen vähemmän tunnumme tarvitsevan, ja se, mitä tarvitsisimme, ei ole käärittävissä pakettiin ja ojennettavissa käteen. Tavarapaljous ei tee ketään onnelliseksi, mutta ilman välittämistä, ystävyyttä ja rakkautta me kuihdumme, näännymme ja ikään kuin häviämme muilta ja lopulta myös itseltämme.

Muistan vanhuksen, joka eli pitkään vaivojensa vankina yksin kodissaan. Onneksi lähellä oli lapsenlapsia, jotka harva se päivä piipahtivat hänen luonaan. Sain monesti olla näkemässä, miten vanhuksen kasvot sulivat hymyyn, kun pieni avaimen rapina kuului ovelta ja tutut askeleet lähestyivät. Ja joka kerta ne ihanat sanat: ”Aarre tuli!” Siinä aarre-sanassa oli jotakin puhuttelevaa. Lapsi tuli tyhjin käsin, mutta toi tullessaan ilon ja lohdun, katkon yksinäiseen ikävään. Se oli todellinen lahja, täysin ilmainen, mutta syvästi merkityksellinen!

Näin kauniin kevään keskellä ihmisen mieli on ehkä avoimempi kuin pimeään talviaikaan. Kukapa ei pysähtyisi luonnon ääreen ihailemaan luomistyön ihmeitä; on valoa, vettä, vihreyttä ja linnunlaulua. Kiitollisuuden tunne kaikenkaltaisesta orastavasta elämästä täyttää sydämen ja mielen. Kuinka ihanan lahjan Jumala on meille luonnossaan antanutkaan!

Arjen kiireen keskellä listaamme helposti vastoinkäymisiä ja harmeja, jotka vaikeuttavat elämäämme. Olisi hienoa, jos malttaisimme pysähtyä miettimään hetkeksi kaikkia ihania lahjoja, joita saamme joka päivä. Ne ovat usein niin jokapäiväisen tuntuisia, että unohdamme niitä ihmetellä. Vasta kun jokin niistä otetaan pois, huomaamme, kuinka tärkeä asia se olikaan. Toisaalta hyvien asioiden arvostaminen auttaa meitä jakamaan niitä myös toisille. Hymy, ystävällisyys, kosketus, lohduttaminen, kuunteleminen ja läsnäolo tuntuvat hyvältä, saanpa niitä osakseni itse tai jaanpa niitä muille. Hienoja lahjoja!

Jeesus antoi meille esimerkin, palvelemisen ja rakastamisen mallin. Ne pienet ja suuret teot, jotka sen mallin pohjalta syntyvät, ovat lahjoja niin saajalleen kuin antajalleen. Kumpikin saa elämäänsä todellista rikkautta, jonka rinnalla tavaraturhuus tuntuu merkityksettömältä. Jos armo ja rakkaus saa tehdä meissä ihmeitään, se muuttuu kauttamme palveleviksi ja rakastaviksi teoiksi, pieniksi ihmeiksi maan päällä. Annetaan toisillemme näitä lahjoja ja etsitään yhdessä hyvän elämän aarteita!

Hyvää kesäaikaa Teille kaikille!