Alakylältä

Juho Moilanen

***

Pitkin syksyä olemme saaneet lukea otsikoista, että joku on valehdellut. Rahaa onkin liikkunut taholta toiselle, vastoin aiempaa muistikuvaa. Puhun tietenkin vaalirahakohusta ja monesta muustakin tapahtumasta.

Aiemmin niin rehellisenä pitämämme Suomi, onkin näyttäytynyt korruption ja voitelun luvattuna maana. Voimme yrittää selittää asiaa itsellemme kauniin sanoin, vedota huonoon muistiin tai siihen, että emme varsinaisesti ole sanoneet mitään totuuden vastaista vaan ainoastaan vaienneet. Voimme rikkoa siteemme ja sen jälkeen sauvammekin. Asia ei kuitenkaan muutu mihinkään – meidän täytyy tunnustaa, että valehtelemme.

Voimme tietenkin sanoa, että enhän minä tee noin, ainoastaan ne epärehelliset ihmiset siellä lehtien otsikoissa. Teemme itsellemme kuitenkin huonon palveluksen, jos lähdemme tuolle tielle.

Tuntuu siltä, että valehtelijoille ilkutaan kaikkein pisimpään ja hartaasti. Harvassa ovat ne suuret lööpit ihmisistä, jotka ovat myöntäneet pahat tekonsa ja hyljänneet ne.

Kristittyinä meidän tulisi olla todella tietoisia vioistamme, veloistamme ja synneistämme. Myös valehtelusta. Miten Jumala suhtautuu valehteluun? Salliiko Hän valkoiset valheet, vaikenemiset silloin, kun pitäisi puhua? Raamattua lukiessa saa sellaisen kuvan, että Jumalalla on ehdoton linja totuuden/valehtelun suhteen. 8.käsky kuuluu: ”Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi”. Uudessa testamentissa 1. Johanneksen kirjeen 1.luku 8. ja 9. jae: ”Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on meille uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä”.

Jumala haluaa meidän jokaisen olevan rehellisiä niin itsellemme, läheisillemme kuin Hänelle. Sieluamme ei ole suunniteltu sulattamaan syntejä.

Juho Moilanen

***

Luen usein sanomalehdistä mielipidekirjoituksia. On kiintoisaa nähdä erilaisten ihmisten ajatuksia ja tuumailuja erilaisista ilmiöistä ja asioista. Joidenkin kirjoituksien kanssa on helppo olla samaa mieltä. Toisista kirjoituksista löytää täysin vastakkaiset mielipiteet omieni kanssa ja helposti tulee lähdettyä tuomitsemaan toisen näkemykset. Ehkä olisi kuitenkin parempi peilata myös omia näkemyksiä ja perusteita niihin. Ehkä voisin oppia niistä jotakin uutta. Ajatusten ja ennakkoluulojen tuuletus tai niiden testaus ei varmasti tekisi pahaa kenellekään.

Tältä keväältä on erityisesti jäänyt mieleeni kaksi mielipidekirjoitusta, jotka olivat mielipiteiltään täysin eri suuntaisia ja niiden vaatimukset täysin toisensa vastakohtia. Ensimmäinen mielipidekirjoitus julkaistiin monessa sanomalehdessä. Toinen Julkaistiin Kotimaa lehden mielipide sivuilla. Ensimmäisen kirjoituksen kirjoittaja oli ilmeisesti luterilaisen kirkon entinen pappi, joka irtisanoi pappeutensa ev.lut kirkossa, koska hänen mielestä kirkko ei ole uskollinen raamatun sanalle. Toinen kirjoitus taas Kotimaa lehdessä kritisoi kirkkoa ääriliikkeiden/fundamentalistien suojelemisesta. Kirjoittaja oli käynyt kirkossa tilaisuudessa, jossa hänen mielestään oli puhuttu mm. evoluutiota vastaan ja kerrottu homoseksuaalisuuden olevan syntiä. Hänen mielestään kirkon ei tulisi suojella ääriaineksia vaan pitää kiinni linjastaan.

Melko erilaisia mielipiteitä. Mietin pitkään, mitä tapahtuisi, jos nämä kaksi ihmistä pääsisivät keskustelemaan kahden kesken? Mahtuisivatko he lainkaan samaan pöytään?

Mielipiteet ja näkemykset jakavat ihmisiä ja tuntuvat jakavan kansan kirkkoammekin, kuten em. näkemyserot kertovat. Monesta voi tuntua uskomattomalta, että samassa kirkossa voi olla näinkin erilaisia näkemyksiä.

Jeesuksen sanat ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsekseni, jos te rakastatte toisianne” (Joh. 13:35) voivat tuntua tällaisissa tilanteissa vaikealta soveltaa käytäntöön.

Ykseyden ylläpitäminen voi olla monesti vaikeaa. Täytyy kuitenkin muistaa, ettei ykseyden vaaliminen tarkoita sitä, että meidän pitäisi tehdä myönnytyksiä vakaumuksemme suhteen tai, että hylkäisimme totuuden. Ei. Se tarkoittaa kuitenkin, että tarkastelemme pitkään ja hartaasti asenteita, joita meillä on.

Juho Moilanen
Alakylän kasvatti, nykyään Joensuussa maantieteen parissa opiskelujaan viimeistelevä miehen alku.

* * *

Vuoden vaihteen jälkeen olemme saaneet lukea uutisista kuinka puolueilla on vaikeuksia pitää jäseniä itsellään. Vahvasti poliittisten vuosikymmenien jälkeen on koittanut aika jolloin ihmiset kyllä äänestävät, mutta eivät voisi kuvitellakaan toimivansa puolueessa, ainakaan jäsenenä. Poliittiset puolueet eivät ole ainoat, joilla on pulaa ihmisistä. Myös erilaisissa yhdistyksissä ja järjestöissä painitaan samojen ongelmien kanssa. Urheiluseuroissa tekijöiden puute näkyy ehkä selvimmin juniorivalmentajien ja taustajoukkojen puutteessa. Monet urheiluseurat loppujen lopuksi ovat vain yhden ihmisen vetämiä kivirekiä ja tämän yhden ihmisen voimien loppuessa voi koko seuran toiminta lamaantua.

Digi-tv aika on vähentänyt tv-luvan maksajia roimasti. Valtion omistaman Yleisradion tuottamien ohjelmien maksullisuuden ei koeta koskettavan enää ”mattimeikäläisiä”. Eihän mainoskanavienkaan tuotannosta tarvitse maksaa suoranaista korvausta. Siis miksi maksaa, jos ohjelmia voi katsoa ilmaiseksikin?

Myös kirkko on ollut samansuuntaisissa otsikoissa. Kato on käynyt. Monet kokevat olevansa täysin ilman kosketuspintaa kirkkoon ja eroavat kirkosta. Syitä on varmasti yhtä monia kuin eronneita, mutta uskon kaikkien ajattelevan, etteivät he saa mitään kirkosta.

Toivottavasti kukaan ei ymmärrä väärin. En pyri mainostamaan tässä poliittisia puolueita, käske maksamaan tv-lupamaksuja tai kieltää kirkosta eroamista. Sitoutuminen eri muodoissa tuntuu olevan asia, jota ihmiset pelkäävät kaikissa edellä mainituissa asioissa. TV-lupamaksukin seuraa aina perässä vaikka muuttaisit paikkakuntaa. Itsenäisyytemme, vai pitäisikö sanoa itsekkyytemme, vie usein voiton velvollisuuden tunnosta ja oman ajan uhraamisesta. Punnitsimme hyvin tarkasti ajankäyttöämme, ettemme vain missaisi salattuja elämiä televisiosta.

Haluaisin yrittää kääntää asian päinvastoin. Koska viimeksi ajattelit, että mitä minä voin antaa muille? Mitä minussa olisi sellaista, joka ilahduttaisi muita? Tiedän, että kaikilla meillä on luojan suomia lahjoja, joita ehkä emme ole koskaan uskaltaneet antaa myös muiden käyttöön. Ei ihme, että ajassa, jossa elämme, on niin paljon pahaa oloa ja kipuilua, kun ihmiset aina odottavat saavansa jotain itselleen. Loputtomasta saamisesta ei tule onnea. Niin kliseiseltä se kuulostaakin, tulee hyvä olo siitä, kun antaa. Mikä olisi nykyajassa arvokkaampaa, rahaakin arvokkaampaa, kuin oma aikamme.

Joensuussa ilmestyvässä Ev.lut. seurakuntien lehdessä, Kirkkotiessä, oli yksi numero omistettu kirkon maallikoiden tekemälle vapaaehtoistyölle. Minusta tämä oli hieno asia. Maallikoiden eli vapaaehtoisten toiminta seurakunnissa ja muissa yhteisöissä on korvaamatonta. En keksi parempaa esimerkkiä vapaaehtoisesta työstä ja oman aikansa uhraamisesta kuin Alakylän aluetyö.

Kolminkertainen hurraa-huuto kaikille vapaaehtoisille, kaikilla yhteiskunnan saroilla, siunausta ja jaksamista elämässä!