Alakylältä

Matti Matikainen

***

Jokunen päivä sitten illansuussa soitti mökkinaapuri. Hän kertoi olevansa mökillään ja sanoi, että oli juuri käynyt minun mökilläni sulkemassa vesiautomaatin vetäisemällä töpselin seinästä. Hän oli vaimonsa kanssa ihmetellyt jatkuvaa hurinaa jossakin lähistöllä ja oli sitten lähtenyt veneellään ottamaan selvää äänen aiheuttajasta. Vesiautomaatin jatkuvan hurisemisen syyksi oli paljastunut tuloputken irtoaminen laitteesta. Mies ilmoitti nyt olevansa ”syyllinen” töpselin poisvetoon ja automaatin sulkemiseen. Kiittelin häntä kovin, sillä ”syyllinen” oli oikeasti ”auttaja” ja vielä upea sellainen! Siispä mökkinaapurini ansaitsi kiitokseni.

Kun sitten samana iltana piipahdin mökillä ajattelin, että ei välttämättä ole huono asia,  kun mökkinaapureita meillä on kohtuullisen paljon. Samoin omakotialueella Harapaisessa naapureita riittää lähes joka puolelle.  Ei sekään hassumpaa, jos ja kun välit naapureihin on kunnossa. Olen joskus aiemminkin kehunut naapurustoani ja enkä ole katunut sanojani. Naapurit muodostavat parhaimmillaan ympärilleen eräänlaisen turvaverkoston. Monet ovat löytäneet ystäviä itselleen. Sellaisia, joilta saa apua ja seuraa tarvittaessa.

Yleensä ihmiset tosin kaipaavat yksityisyyttä, mikä sekin on ymmärrettävää. Niin teen minäkin, mutta mielestäni naapureiden kanssa pitäisi olla ainakin ”hyvää päivää” -välit. Pahimmillaan saattaa olla, että naapureistaan ei tiedä edes nimeä ja vastaan tultaessa tervehtimisen sijaan käännetään kasvot ihan eri suuntaan kuin vastaantulijaa kohti. Niin tapahtunee monissa kerrostaloissa ja miksei omakotialueellakin. On ollut murheellisia tapauksia, joissa jollekin asukille on tapahtunut onnettomuus tai hän on vaikkapa kuollut asuntoonsa, mutta kukaan ei ole häntä kaivannut – ei lähellä, eikä kaukaa! Itsellänikin on aikaisemmalta asuinpaikaltani kokemus naapurista, joka ei halunnut pitää mitään yhteyttä muihin lähinaapureihinsa. Otin silloin tehtäväkseni ”kesyttää” tuon naapurin ja sanoin joka kerta hänet nähdessäni iloisesti ja kuuluvalla äänellä: ”Hyvää päivää!” tai iltaa tai ihan mitä tahansa. Pitkän ja monivuotisen projektini lopuksi luovutin. Pariskunnan naispuolinen henkilö tosin alkoi tervehtimään minua, mutta mies ei sanonut koskaan mitään. Hän käänsi säännönmukaisesti aina kasvonsa poispäin sanoin sitten mitä tahansa – olin kai hänelle silkkaa ilmaa tai perin inhottavan sitkeä häirikkönaapuri. Joskus, kun ”sarvet alkoivat kasvamaan otsalleni”, mietin olisiko saanut hänet sanomaan vaikkapa edes, AUTS, jos olisin kurvannut autollani hänen varpailleen. Olisinko edes silloin ollut ihan pienen pienen huomion arvoinen? No onneksi en kuitenkaan koskaan tullut moista kokeilleeksi!

Muuttaessamme Harapaisen Liinakontielle, kymmenisen vuotta sitten, ihmiset täällä ovat osoittautuneet pääosin upean ystävällisiksi. Tuttuja naamoja tulee tervehdittyä ja suurimman osan kanssa tulee juteltua aina silloin tällöin niitä näitä. Osan kanssa jopa vaihdamme jouluna pieniä paketteja ja upeana esimerkkinä naapurin Kari jaksaa aina ilahduttaa meitä vaikkapa soittamalla yllättäen ovikelloa ja tuomalla pussillisen luumuja oman pihansa puusta. ” Kun teillä on noita syöjiä…”

Itse olen ilahtunut, kun omat lapset saattavat joskus tehdä lumityöt naapurienkin pihalta ja yhteiselo toimii. Samalla kuitenkin jättäen kaikille sopivan yksityisyyden.

Mökiltänikin Taipalsaaren Kopinsalmen kupeesta voisin kertoa monta tarinaa. Hellyttävin tapahtuma siellä minulle kävi kuitenkin jokunen vuosi sitten. Olin rakentamassa syksyllä laituria, kun huomasin minua lähestyvän rantaa pitkin varovaisesti kävellen vanhan miehen, joka tuki kulkuaan kävelykepillään. Mies harmitteli saapuessaan, että hän häiritsee työtäni.  Hänen vaimoltaan oli katkennut jalka ja he eivät olleet millään selviytyneet yrityksistään huolimatta siirtymään autoonsa ja siitä sairaalaan. Vanha mies pyysi minulta apua vaimonsa siirtämiseen. Toki autoin ja autoin oikeasti mielelläni! Minua jäi puhuttelemaan vanhusten ystävällisyys, tyytyväisyys elämään ja heistä suorastaan hehkuva nöyryys kaikkeen. Heidän kanssaan on tullut juteltua myöhemminkin ja kuultua upeita elämän viisauksia. Jokaisen kerran jälkeen olen poistunut paikalta mieli täynnä kiitollisuutta. Heidänlaisensa upeat ihmiset ovat rakentaneet tämän rakkaan Suomemme sellaiseksi kuin se on vaatimattomina ja aina ahkerina! Meillä kaikilla on ympärillämme aarteita, kunhan vain kykenemme sen näkemään.

Uskonpuhdistaja Martti Lutherin viisaus, siitä mitä kuuluu ”jokapäiväiseen leipään” hyvine naapureineen ym. asioineen, pitää edelleenkin paikkaansa. Ne kaikki yhdessä tekevät elämästämme elämisen arvoisen!

Matti Matikainen

***

Rehellisyys on hyve. Kuitenkin valehtelu lienee asia, johon me kaikki olemme varmaan joskus syyllistyneet. Valehtelusta on käytetty monia eri nimiäkin. On puhuttu valkeasta valheesta. Ajatus lienee se, että hätävalhe olisi puhtoisempi kuin harkittu huijaus. Rehellisyyteen liittyy myös luottamus. On todella mukavaa työskennellä tai ylipäätänsä olla sellaisten ihmisten seurassa, joiden sanaan voi luottaa. Vanha suomalainen sananlaskukin sanoo, että ”sanasta miestä, sarvesta härkää!”

Nyt lukijani saatat pohtia, mihin aasinsiltana käyttämä toimiva pohdiskelu tämänkertaisessa jutussani johtaa. Täytynee siis paljastaa, miksi pohdin rehellisyyttä ja luottamista:

Jokunen viikko takaperin vieraillessani Espanjaan kuuluvalla Gran Canarian saarella, kultturierot näkyivät kovin selvästi. Vaikka paikallinen kaupankäynti miellyttääkin minua tinkimisineen ja muine asiaan kuuluvine peleineen, suomalaisen yhteiskunnan pelisäännöt miellyttävät. Meininki kaupoissa on pahimmillaan kuin aikoinaan Kalevalassa, missä pyrittiin laulamaan vastapuoli suohon. Nyt  reissullani olisin uponnut ainakin kerran totaalisesti suohon, jollen olisi osannut englantia ja en olisi ollut päättäväinen. Ai mitenkä niin?

Puerto Ricon vanhan uimarannan tuntumassa on pienoinen kauppakuja, missä on lukuisa määrä elektroniikkaliikkeitä ja myyjät todella päällekäypiä. Asiakkaita noukitaan suoraan tieltä tyrkkäämällä käsi kouraan ja suorastaan raahaamalla asiakasparka liikkeeseen. Nyt tarjottiin videokameraa kympillä. Ihan älytön hinta siis ja selkeä huijaus. Kuitenkin ajattelin, että jos saan kympillä vaikka muovilinssisen värkin, niin hauskahan se olisi… No väänsimme kauppaa ja kun liikkeen nimi oli vielä Fair Dail. Siispä reilua peliähän tämä J Siirryimme lopulta videoista digikameroihin ja minun eteeni kiikutettiin Sonyn laadukas digikamera, jossa oli pikseleitä yli kymmenen ja nelikertainen zoomi. Suomessa varmaan parinsadan laite. Liikkeen pöydällä löytyi takuutodistuksia eri maista ja myyjät vakuuttelivat kuorossa rehellisyyttään. Lopulta saimme aikaiseksi sopimuksen, missä minulle tai oikeasti pojalleni olisi siirtynyt tuo Sonyn kamera, tyylikäs ja laadukas kameralaukku että kahden gigan muistikortti. Sopimukseen kuului myös se, että kameran säädöt asetettaisiin suomen kielelle ja kokeilisin vielä tuotteen aitouden varmistamiseksi ja hinnaksi määrittelimme 50 euroa. Ei siis hassumpi kauppa!

Kaupan ehtona oli myös se, että minun piti maksaa kauppa luottokortilla. Kai tiedätte takuu vaatii sen! Niin ainakin minulle vakuutettiin J Ystävällinen kauppias heitti minut autollaan hotellille ja takaisin. Palatessani kauppaan kamera odottikin sitten valmiina pöydällä. Maksoin ostoksen ja minut pyydettiin heti sivuhuoneeseen, missä oli tarkoitus opettaa kameran käyttö tarkemmin. Siispä unohdin pyytää kuittia… Aluksi kovin mairea esittelijä kertoi, että ostamani Sonykamera on ihan lelu ja siinä ei edes ole salamaa! Aito kamera olikin vaihtunut muovileluksi. Hän suositteli minulle tilalle huipputuotetta nimeltään Fujijan. Kameraa, jossa oli 16 megapikseliä, mutta ei edes erillistä objektiivia. Sitä ihmetellessäni minua tyhmää valistettiin Fujijanin olevan viimeisintä tekniikkaa! Kun en kuitenkaan luottanut saamaani tietoon, enkä huolinut sitä ja aloin hieman kovistelemaan myyjää, tilalle haettiin pari muuta kameraa. Tosin olisin joutunut maksamaan lisää 150 euroa saadakseni ne. Pyytäessäni pomoa paikalle, hän oli juuri poistunut kahdeksi tunniksi. Poliisinkin kuulemma voisin kutsua ihan mielellään paikalle. Kun ilmoitin haluavani rahat takaisin minulle naurettiin. Siinä vaiheessa en enää olisi kuulemma saanut sitä romukameraakaan. No kaivoin lehtimieskorttini esille ja lupasin kirjoittaa asiasta. Sekin kuulemma passaisi hyvin, sillä suomalaiset ovat hölmöjä ja ”me vihaamme suomalaisia”…Näytti siltä, että turpiin tulee ja rumasti. Laitoin kuitenkin poikaani hakemaan puhelinta hotellilta. Se herätti ihmetystä, mihin kumppanini meni. Kerroin, että hakemaan puhelinta, että voin soittaa muutaman puhelun…Pian paikalle ilmestyi pomo, joka kysyi haluaisinko rahani takaisin ja niin lopulta kävikin parin tunnin väännön jälkeen.

Seuraavana päivänä hotellilla kuulin eläkeläispariskunnan keskustelevan huijauksesta. He olivat ensin maksaneet perusmaksun ja sen päälle vielä yli satasen. Lopputulos oli muovinen videokamera. ”Mutta kun ei osaa englantia…”

Paikallisten mukaan poliisikaan ei olisi auttanut, sillä alle parin sadan huijauksissa todetaan, miksi et käytä omaa järkeäsi!

Siispä arvostan taas kerran meitä suomalaisia, niin myyjiä kuin poliisejakin. Meillä on hyvä maa. No mitä nyt hieman kylmempi kuin Kanarialla ja kuten luitte joskus siellä voi muukin asia lämmittää kuin aurinko. Jos haluatte elämyksiä, suosittelen Puerto Ricoa ja Fair Dail- liikettä. Jos et löydä sitä, niin lupaan, että kyllä muitakin sellaisia putiikkeja varmaan löytyy Onnea kaupankäyntiin. Kauppa on se, joka kannattaa.

Matti Matikainen
Lappeenrantalainen opettaja ja aluetyön aktiivi. Ilahduttanut Alakyla.fi –sivujen käyttäjiä lukuisilla runoilla ja valokuvilla.

* * *

Hyvä ystävä,

Olen viime aikoina pohdiskellut usein muutoksia työelämässä. En tiedä onko minusta tulossa vanha, koska tuntuu siltä, että ennen asiat olivat paljon paremmin. Ajattelepa vaikka sitä, että ennen ei Suomessa ollut juurikaan rahaa. Kuitenkin silloin oli joka kylässä koulut, kaupat ja terveyden-huoltokin pelasi. Ainakaan se ei ollut työvoiman määrästä kiinni! Palvelut sai sieltä, missä olivat ihmisetkin. Tehtaisiin palkattiin väkeä ja työläisistä pidettiin huolta, vaikka he eivät enää vanhemmuuttaan pystyneet antamaan parasta työpanostaan.

Silloin työntekijän uskollisuutta työnantajaa kohtaan pidettiin arvossa ja se näkyi myös toisinpäin: työntekijät olivat valmiita joustoihin ja uhrauksiin, jos työnantajan etu sitä vaati!

Entä, miten on nyt? Suomessa on rahaa enemmän kuin koskaan. Silti satoja ihmisiä sanotaan irti tehokkuuden nimissä ja jäljelle jääneiltä työntekijöiltä vaaditaan lisää ja lisää. Samalla työolosuhteita kurjistetaan. Kaikkialla on kiire ja vaatimukset kasvavat. Sinulta ei enää odoteta inhimillisyyttä, vaan robottimaista tehokkuutta. Onko työelämässä tapahtuneet muutokset vaikuttaneet jo työmoraaliin? Miksi tehdä työtä kunnolla, kun meistä työntekijöistäkään ei enää oikeasti välitetä ja työpanostamme arvosteta?

Toisaalta, et aina edes tiedä, kuka on oikea työnantajasi. Yhä suurempia yksiköitä johdetaan ”sieltä jostakin”. Johtosysteemi on porrastettu ja byrokratisoitu. Olen miettinyt, johtuisiko se siitä, että todellisen päättäjän on helppo johtaa yritystään kylmästi ja laskelmoidusti, kun heille työntekijä ei ole enää työntekijä, vaan jonkinlainen ratas koneistossa tai tunnusluku systeemissä. Tämä siitä huolimatta, vaikka yleisesti puhutaan työntekijöiden hyvinvoinnista ja pehmeästä johtamistavasta!

On paljon helpompi johtaa, kun ei ole tunteita ihmisiä kohtaan. Ainoa tunne voi olla näyttämisenhalu itseään vielä korkeammille johtajille tai omanarvon pönkitys lahjakkaana saneraajana. Johtajana, joka pysyy aina annetussa budjetissa tai jopa säästää menoissa. Pehmeät arvot kuuluvat juhlapuheisiin ja politikointiin?

Muutosjohtaminen on päivän nimi! Tärkeintä on liike ja projektit. Perustyö ja työn kohde asiakkaat unohdetaan liian usein. Mutta niin kai toimii johto, joka on vieraantunut perustasosta eli sieltä, missä työ tehdään. Olen pohtinut sitäkin, että nykyinen johtamismalli on kuin kopio Italian Mafiasta. Sielläkin johto saa elää itse huolettomana ja kääriä lopulliset voitot. Riskin ottavat tekijät, jotka eivät edes aina tiedä, kuka on käskyjen takana. Ja vaikka tietäisivät pelko omasta hengestä estää kertomasta totuutta, kuka kaiken takana on. Meillä suomalaisessa työelämässä ei ole toki pelkoa henkensä menettämisestä, mutta työpaikan voi menettää ja jos ei kokonaan työtä, niin ainakin sinulle näytetään paikka.

Kaikenlainen etenemismahdollisuus organisaatiossa tyssää, sinusta tehdään vihjailemalla ja sanoilla eräänlainen epähenkilö. Sellainen, johon ei voi luottaa ja jota ei voi ajatellakaan, minkäänlaisiin johto- tai vaativimpiin tehtäviin. Ai miten?  Se on lopultakin helppo operaatio, sillä johtoa on kuunneltava, jos haluaa oman asemansa säilyvän! Valta on mielenkiintoista ja taitavissa käsissä pelottavaakin. Vaikka Lipposen Paavon mainitsema kengäntallaaja Erkkikin näkisi, ettei toimita ole moraalisesti tai eettisesti oikein, ei sillä ole mitään väliä. Pääasia on, että toimenpiteet tapahtuvan lain ja asetusten mukaan. Toiminnan vääryyksiä ei voida korjata tai niihin puuttua!

Toisaalta edelleenkin on voimassa jo muinaisina aikoina todetut totuudet ”hajoita ja hallitse” tai  ”pelko on aseeni”. Omaa asemaansa pönkittääkseen ja puolustaakseen taitava johtaja luo organisaation, joka toimii hänen oman tahtonsa ja intuitioittensa mukaan. Mikäpä onkaan mukavampaa kuin valita ympärilleen samankaltaisten ihmisten joukko lisättynä ”ruskeakielisten armeijalla”. Pelko omien etujen katoamisesta, saa työntekijät kääntymään toisiaan vastaan. On miellyttävämpi uhrata kaveri kuin oma itsensä.

Ja mikä surullisinta tuo ylläkirjoittamani malli toimii niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla. Jos et suostu systeemiin, ei riitä se, että tekisit työsi ahkerasti kaikkensa antaen. Ei edes se, että olisit nöyrä ja tottelevainen. Sinun pitää olla samanlainen ja muistaa sopivissa tilanteissa mielistellä johtoasi. Toimiiko systeemi oikeasti noin sinustakin?

En ole vielä maininnut nykyajan suurinta jumalaa rahaa. Sille ei riitä mikään! Kaiken takana on jatkuvan kasvun kierre, jos puhutaan yrityksen voitoista. Toisaalta puhutaan kustannustehokkuudesta, mitä pienemmällä työntekijämäärällä selviät, sitä onnistuneempi olet. Työntekijöitä lomautetaan ja irtisanotaan ilman tunteita. Toisaalta pyritään samaan aikaan yhä suurempiin yksiköihin oli sitten kyseessä meijeriteollisuus tai koulut. Aina toiminnalle löytyy hyvät ja järkiperäiset selvitykset, toisaalta myös samankaltaiset argumentit niitä vastaan.

Sitten puhutaan hurskaasti työhyvinvoinnista ja siitä, miten tärkeää sekä viisasta on toimia kuten toimitaan. Minua surettaa se, että ihminen ja inhimillisyys ovat katoamassa. Yhteisöllisyyden sijaan puhutaan enää yksilöstä ja yksilön tarpeista ja oikeuksista.

Kuinka kaipaankaan aikaa, jolloin yrityksen tai yksikön tärkein ja arvokkain osa olivat sen työntekijät. Aikaa, jolloin koulut ja päiväkodin oli perustettu lasten vuoksi, sairaalat sairastavien ihmisten vuoksi, vanhustentalot vanhusten vuoksi jne. Nyt lapsi heitetään pesuveden mukana ja mietitään asiaa ihan jonkin muun tahon kannalta. Raha, voitto ja kustannustehokkuus ovat tärkeämpiä kuin se, miksi työtä tehdään.

Haluaisin kuulla myös papin näkemyksiä kirjoittamistani asioista. Onko työ edelleenkin siunaus, kuten luterilaisessa yhteiskunnassamme opetettiin aikoinaan, vai onko siitä tullut välttämätön paha, pakko?

Onko tunteeton johtamistyyli ja rahan perässä juokseminen oikein? Vieläkö Jeesuksen opetukset lähimmäisen rakkaudesta ovat voimassa? Onko lapsi ja heikko ihminen yhä tärkeimpiä ihmisiä, vai uskotko sinäkin siihen, että ”heikot sortuvat elämäntiellä”?

Mikä on oikein ja mikä väärin? Miten kirkko opettaa asioista työelämästä? Olisiko kirkolla jotakin annettavaa siihen, että asiat kääntyisivät parempaan suuntaan? Onko kirkon paikka sivustaseuraajan rooli, vai miten voisit seisoa ihmisen rinnalla, tukea ja lohduttaa? Miten voittaa pahan valta? Mitä merkitsee armo ja anteeksiantamus?

Kuten huomaan olen selkeästi palaamassa kyselyikään. Olisin voinut jatkaa tuota luetteloani paljon, mutta ehkäpä kirjeeni voi toimia jonkinlaisena keskustelunavauksena. Oli miten oli, janoan kuulla mietteitä ajatuksistani.