Alakylältä

Antti Linkola

***

Television aamulähetyksessä viestintäalan yrityksen toimitusjohtaja totesi olevan epäilyttävää, jos henkilö ei Facebookissa anna itsestään tarpeeksi tietoja. Näin sen kuulin.

Minuakin pyydettiin Facebookiin. Tuttavani halusi kerätä kaverijoukon. Huomasin ajattelevani kuten entinen alkuasukas, joka ei tahtonut valokuvaan. Sielu varastetaan. Olisi outoa olla kenen tahansa katsottavana internetissä.

Kristillinen kirkko on hyvin varautunut tietotekniikan uusimpiinkin yllätyksiin. Keskeiset tapahtumat ovat mahdollisia vain, kun ollaan oikeasti lähekkäin. Otetaan ihminen kokonaisuudessaan vakavasti.

Kasteessa vesi koskettaa kastettavan peittäen hänet enemmän tai vähemmän.  Etäkaste ei ole mahdollinen. Ehtoollisessa osallistuja syö ehtoollisleivän ja juo viiniä, jotka ovat meidän puolestamme annetut Jeesuksen ruumis ja veri. Nettiehtoollista ei voi viettää. Nämä kaksi kirkkomme sakramenttia koskevat koko ihmistä.

Nettiminä on minun tuotteeni, se mitä kerron itsestäni ja millaisen kuvan itsestäni nettiin laitan. Minä en ole siinä. Samoin voin lukea jonkun toisen tuottaman tekstin itsestään. Mutta hän ei ole siinä. Viesti ei ole ihminen. Mielikuvitus peittää puuttuvat kohdat. Näin kertomus tai kuva on eri asia kuin ihminen kokonaisuudessaan. Jotain jää puuttumaan.

Suurin osa keskinäisestä viestinnästämme on oikeastaan muuta kuin sanoja. Koko olemus, eleet, ilmeet, äänenpainot ja sanonnan rytmi – kaikki nämä viestivät. Huomasin tämän, kun olin lasten kanssa uimahallissa, ilman silmälasejani, likinäköisenä. En tuntenut lähistöllä olevia aikuisia, en nähnyt kasvojen piirteitä. Sitten yksi heistä lähti liikkeelle. Parin askelen jälkeen tunsin hänet työtoverikseni, liikkeestä. Samoin sanotaan leijonan tunnistavan vasta liikkuvan saaliin. Tämä ”eläimellinen viestintä” on ilmeisesti varsin tärkeää. Aito yhteys toteutuu lähekkäin, äänen kantaman päässä tai katsekontaktissa.

Raamatussa Johanneksen ensimmäinen kirje alkaa: ”Mikä on alusta alkaen ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselleet ja käsin koskettaneet, siitä me puhumme: elämän Sanasta.” Tässä puhutaan kristillisen uskomme keskushenkilöstä. Käytetään käsitteitä, joiden takana olevaa todellisuutta voimme vain aavistella. Sana eli viesti on tässä samaa kuin ihminen. Viesti ja ihminen ovat tässä sama asia, kun on kysymys Jumalan Pojasta. Hän oli – ja uskomme mukaan edelleen on – niin aito ja helposti vastaanotettavissa, että Hänessä viesti ja persoona ovat sama asia.

Tämä alkaa nyt mennä niin syvälliseksi, että en pysy enää mukana.

Jatketaan vielä kuitenkin. Entäpä Jumalan läsnäolo tänään ja nyt? Että meidän jokaisen elämä on merkityksellistä, koska se on elämää Jumalan kasvojen edessä. Ajatuksena se on käsittämätöntä. Muutama miljardi ihmistä samanlaisen huomion kohteena? Mittasuhteet huimaavat.

On tyydyttävä määrän sijasta vain laatuun. Helsingin Messukeskus on asian oivaltanut. Posti toi sen julkaisun, jonka nimi on ”Kasvokkain”. Se mikä on tärkeää liike-elämässä, on tärkeää myös muussa elämässä.

Herra kehoiti Moosesta siunaamaan kansaa: ”Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan.”  Tässä laadullisessa viestissä Jumala katsoo, vaikka me emme sitä ehkä näe. Ja antaa rauhan. Sanon tämän lohdutukseksi.

Palataan vielä etäminään. Radiojumalanpalvelus on tullut tutummaksi kuin oman kirkon messu. Voidaan olla mukana vaikka oltaisiinkin muualla. Mutta edellä olevan mukaisesti jotain jää puuttumaan.

Antti Linkola

***

Pankaapa merkille, mitä sanomalehtipaperille on kirjoitettava, jotta äsit ostetaan. Lähes jokaisessa ruokakaupassa on ruoan lisäksi lehtiteline, johon vaihdetaan päivittäin lööppi. Halutaan kiinnittää ostajan huomio niin, että iltapäivälehti tulee ostetuksi. Tulee ostetuksi nippu paperia.

Kerrotaan ihmisille tapahtuneista onnettomuuksista. Moralisoidaan kuuluisuuksien tekemisiä. Kerrotaan vaikka sankaritarinaa monisairaan viihdetaiteilijan viimeisistä päivistä. Lehti lehdeltä voisi oikeastaan laskea, valitseeko toimitus kaupalliseen tarkoitukseensa enemmän hyviä vai huonoja uutisia.  Sellaista elämä on, sanoitti Juha Vainio.

Tapahtuu toisille. Voidaan lukea etäältä kuvausta siitä, millaista se oli toimittajan arvioimana läheltä. Tirkistellään onnettoman perheen elämää. Ollaan itse turvassa. Vai ollaanko?

Lööppien tarkoin harkitut sanat saavat monissa meistä aikaan pienen adrenaliinipiikin. Elimistön hälytyshormonipitoisuus lisääntyy hetkellisesti. Syntyy ostopäätös. Ja painomuste teki tehtävänsä.

Pelkoa ja jännitystä, turvallisesti koettuna. Tällä kertaa. Nyt ei pahaa tapahtunut meille. Ja aika harvoinhan sitä noin surkeasti sattuu. Mitä voimme oppia? Onhan ihanaa elää!

Lisääntyykö yhteisyyden tunteemme, kun vilkaisemme päivän lööpit? Ollaanko samassa joukossa, ihmettelemässä elämän monipuolisuutta?

Millä mielellä? Harva varmaan myöntää kokevansa vahingoniloa. Jokin meissä kuitenkin saa äimistelemään toisten elämää.

Mutta tärkeämpää on katsella asiaa uhrin kannalta. Miten hän kestää julkisuuden? Nyt en tarkoita julkisuudesta riippuvaisia, itseään tiedottajille tarjoavia ihmisiä. Auttaako tapahtumien yksityiskohtien levittely ympäri maan henkisessä sokissa ja raastavassa tuskassa? Ovatko lööppien julkiseksi tekemät tavalliset kovia kokeneet ihmiset nykyajan syntiuhreja, joiden mukana toivotetaan kaikki uhkaava paha pois meistä itsestämme?

Vapahtajamme Jeesus tuli syntiuhriksi meidän kaikkien puolesta.”He katsovat minuun, jonka he ovat lävistäneet.” Näin kuuluu yksi Jeesukseen sopiva Vanhan testamentin profetia. Häneen voivat samastua ja turvautua julkisuuden lävistämät tai muuten toisten ihmisten etäältä arvostelemat ihmiset.

Siis: millä mielellä? Voimme pitää iltapäivälehtien lööppejä myös kehoituksina hiljaiseen rukoukseen niissä mainittujen ihmisten puolesta. Siinä ostosten lomassa.

Antti Linkola

* * *

Hannu Lehtelän haastattelema presidentti Martti Ahtisaari kertoi heräävänsä joka aamu uteliaana jäljellä olevan elämänsä ensimmäiseen päivään. Samaa asennetta oli sedälläni, joka kävi viivytystaistelua syöpänsä kanssa. Hienoa – taas uusi päivä!

”Nämä ovat mielialajuttuja”, sanoi tutkijatoverini, nykyinen kirkkoherra Oulujoelta, kun tuskailin oman työni kimpussa ja valitin vaikeutta. Niinpä – millä mielellä sitä tänään ollaan?

Usein nukahtaessa, kun uni ei ihan heti tule, ajatuksiin nousevat vilpoiset yöt partioleirillä pelkällä viltillä ja männynjuurista muhkurainen kangasmaa alla. On mihin verrata – vieteripatjaa, lämmintä, vieressä elämäntoveri ja jääkaapissa huikopalaa valmiina, jos tekee mieli. Ja kuinkahan monella miljoonalla ei ole mitään näistä?

”Hyvin menee, jos ei vertaile.” Ystävän rovasti-isän toteamus viittaa kateuden välttämiseen. Enemmän kuin parempiosaisia löytyy kuitenkin niitä, joilla menee huonommin. Vertailu korostaa sitä, miten paljon kiittämistä meillä on.

Aivot ovat ihmeellinen elin. Siellä me kaiken koemme. Kasvoista, äänestä ja liikkeistä tunnistamme toisemme. Aisteilla havaitsemme toisten ruumiit ja ympäröivän kivi-, kasvi- ja eläinkunnan. Aivoilla koemme myös uuden päivän.

Toiselle juomalasi on puoleksi täysi, toiselle puoliksi tyhjä. Toisen elämä täydentyy joka päivä, toisen elämä tuntuu valuvan kukkaan kuin vesi erämään hiekkaan. Tämäkin on mielialajuttu. Mihin mielemme kiintyy, mitä pitää tärkeänä, mitä seuraa? Pakottavat seikat ovat pakollisia, mutta suhtautuminen niihinkin riippuu mielialasta.

Kirjahyllystäni löysin kauan sitten lukemani kirjan: Overton Stephens: Minulla on vain tämä päivä. Suomennos ilmestyi 1975. Kanadalainen lääkäri tietää sairastavansa syöpää. Kestääkö silloin se, mitä hän on muille suositellut: luottamus rakastavaan Jumalaan? Näin kirjan takakannessa.

Eniten minua on jäänyt puhuttelemaan tuo kirjan nimi. Alkukielellä se oli vielä nasevampi: Today is all you have. Kirjaa selatessa huomaan, että yhteen kohtaan olen vetänyt tekstin viereen kuulakärkikynällä pystyviivan. Kappale kuuluu näin:

”Emme antaneet Jimille neuvoja. En usko, että meidän yleensäkään pitäisi pyrkiä neuvomaan ihmisiä muissa kuin ammattiasioissa. Hengellisissä asioissa on paljon parempi johdatella kysyjä kuuntelemaan Jumalan vastausta. Sensijaan teimme, kuten aina teemme rukouspiirissä – me rukoilimme. Kun kaikki olivat rukoilleet, jätimme asian Jumalan käsiin.”

Asia on annettu eteenpäin, delegoitu. Pääkonttori hoitaa sitä. Aivot voivat rauhoittua. Mielessä on tilaa uusille asioille.

Yhtä pyydän, Vapahtaja,
tänään yhtä pyydän vain:
Näytä yhden päivän matka,
askel, jonka tänään sain.
Keiden kanssa, mihin suuntaan
polku tänään avautuu?
Millä tavoin Isän tahto
meissä tänään tapahtuu?
(Virsi 525, kolmas säkeistö)

Ja sitten lääkäripalstalle. Mieliala on siis aivoissa, joiden kuntoon vaikuttavat monet muutkin asiat. Säännöllinen, päivittäinen liikunta – jos se suinkin on mahdollista – esim. puolen tunnin reipas kävely virkistää mieltäkin. Riittävä uni on välttämätöntä meille useimmille. Oleilu ihmisten seurassa ja yhdessä harrastaminen kohentavat mieltä ja myös pidentävät tutkitusti ikää. D-vitamiinin saanti on talvikuukaisina meillä lähes kaikilla liian vähäistä ihan auringonvalon vähäisyyden vuoksi, joten lisä on hyväksi.

Antti Linkola
Aviomies, isä ja ukki. Lääkäri, eläkkeellä

* * *

Olen ihmetellyt sitä, miten joukkuelajeissa, esimerkiksi jääkiekossa tai jalkapallossa, jälkikäteen arvioidaan peliä. Kaikki voittaneen joukkueen toimet nähdään voiton valossa, häviölle löytyy syitä tai niitä luodaan. Oliko ManU niin paljon parempi joukkue kuin Chelsea, että sitä piti niin korostaa? Kahdesta hyvästä piti vain pelin hengen mukaisesti toisen olla voittaja, toisen häviäjä. Asian ratkaisi lopulta lopulta muutaman ihmisen toiminta muutaman sekunnin aikana.

Juhlitaan voittajaa, mutta oikeastaan hävinneitä on aina paljon, paljon enemmän. Yhtä tappion nielemistä koko kilpa, jos vain voitto kelpaisi. Vai onko tärkeää lopulta tuo kilpailu, että ollaan mukana yhdessä tekemässä jotakin? Vai vaikutelma siitä, että voi vaikuttaa tuntemattomaan tulevaisuuteen?

Eli ei oteta niin vakavasti, sehän on vain leikkiä. Mutta miten on kilvoittelu koulussa, päästötodistuksen saaminen? Siinähän jokainen kilpailee itsensä kanssa. Parhaita voi taaskin olla vain yksi. Sattuu geenit, ympäristö ja oma yritys ajamaan samaa asiaa. Johonkin järjestykseen ihmisiä on pantava jollain perusteella, jonkun mallin mukaan.

Tärkeämpää olisi miettiä, onko toiselle hävinnyt jotenkin epäonnistunut. Tämä vaikutelmahan tulee, kun voittajaa tai parasta niin ylistetään. Me elämme aikaa joka on nyt, sen mukaan myös tunnemme. Joskus jälkikäteen arvioiden jotkut aikanaan harmittaneet ja masentaneet asiat tuntuvat vähäpätöisiltä. Tärkeämpää oli se, tuntuiko elämä muuten elämisen arvoiselta. Ja siinä on merkitystä paljon muullakin kuin sillä, miten jossakin kisassa menestyi.

Tässä päästään päivän tekstiin. Tuhlaajapoika-vertaus (Luuk. 15:11-32) on Jeesuksen havainnollinen esitys Jumalan rakkaudesta. Edesvastuuton perintönsä tuhlannut nuorempi poika tulee isänsä luo itsensä tuomiten – ja pidot järjestetään. Nyt ei juhlita voittajaa vaan itsensä ja omaisuutensa ja maineensa hävittänyttä. Ja tulkinta oli ällistyttävä: ”Minun poikani oli kuollut, mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.” Poika oli ensin vaatinut isäntään perintönsä tämän eläessä ja mennyt tuhlaamaan kaiken. Mutta tämä vertauksen isä kokee paluun luokseen siten, kuin kuollut poika olisi herännyt eloon, kadonnut olisi löytynyt. Tällä Jeesus havainnollistaa Jumalan rakkautta meitä ihmisiä kohtaan, voittajia ja hävinneitä kohtaan.