***

Pyhäkoulussa kysyttiin lapsilta, mikä on kristinuskoon liittyvä, tärkeä kolmikirjaiminen sana. Yksi pojista vastasi: ”Älä.” Muut lapset olivat vahvasti samaa mieltä.

Ensi sunnuntain aiheena kirkkovuodessa on Kristityn vapaus. Mikä ihmeen vapaus? Kymmenen käskyäkin tuntuvat vain kieltävän ja rajoittavan elämäämme. Mutta kutsuuko Vapahtaja meidät kahleisiin? Kutsuuko hän meidät rajoittamiseen, suvaitsemattomuuteen, ryppyotsaisuuteen, aina oikeassa olemiseen?

Nimi Jeesus ei ole pelkkä etunimi ilman sen kummempaa merkitystä. Se tarkoittaa: hän pelastaa, hän vapahtaa. Usko Jeesukseen vapauttaa ihmisen perustamasta elämäänsä omien tekojen tai toisten odotusten ja mielipiteiden varaan. Jeesus päästää seuraajansa vapauteen ihmisten asettamista rajoituksista mutta sitoo heidät totuuteen ja rakkauteen. Jeesuksen rakkaus näyttää suunnan kristityn elämälle, teoille ja valinnoille.

Jeesus kertoi vertauksen tuhlaajapojasta. Muistatko, miten vertaus päättyy? Muistatko, kuinka tuhlaajapojan paluuta juhlittiin, kuinka veli oli hänelle kateellinen? Isä juoksi tuhlaajapoikaa vastaan, koska ikävöi häntä niin paljon. Samoin ikävöi Jumala meitä jokaista ja kutsuu luokseen. Kaikki on jo valmista, ristin tähden. Jumalan armo on avara kuin taivas, pilviin ulottuu hänen uskollisuutensa.

Niin, ja se kolmikirjaiminen sana, jota pyhäkoulunopettaja haki lasten suusta, oli: ”Ilo”. Meidät on kutsuttu Jumalan lasten vapauteen, ilolla katsomaan elämää silmiin ja luottamaan armolliseen Jumalaan. Vapauteen Kristus meidät vapautti. Ja missä on vapaus, siellä on ilo.

***

Minulla on kodissani vieraskirja, johon kyläilijät ovat jättäneet kaikenlaisia muistoja. Eräiden illanistujaisten aikana ystäväni on ikuistanut kirjaan lainauksen: ”Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän opetti meitä ymmärtämään kirjoitukset?” En tiedä, miksi tämä Luukkaan evankeliumin kohta Emmauksen tien jälkimainingeista on hänen mielessään sillä kertaa ollut. Mutta sen uskon, että sinäkin iltana ovat sydämet hehkuneet, kun ystävät ovat kokoontuneet yhteen ja keskustelunaiheina on ollut ties mitä maan ja taivaan väliltä. Varmasti jotain on opittukin.

Evankelistoista vain Luukas kertoo meille Emmauksen tiestä, ja toisen pääsiäispäivän evankeliumina se lienee jäänyt monille tavallisille seurakuntalaisille vähän vieraammaksi kertomukseksi. Eikä Markku Pölösen elokuva Emmauksen tiellä juuri selkiytä asiaa. Opiskeluaikana lauloin kuorossa, jonka joillakin jäsenillä oli vakaumuksellisia vaikeuksia laulaa hengellistä musiikkia. Ohjelmistoon tuli Josef Rheinbergerin Abendlied. Nuotti kertoi sanojen olevan Luukkaan evankeliumin 24 luvun jakeesta 29: ”Bleib bei uns, denn es will Abend werden, und der Tag hat sich geneiget.” Käyttämässämme raamatunkäännöksessä opetuslasten pyyntö kuuluu: ”Jää meidän luoksemme. Päivä on jo kääntymässä iltaan.” Näiden sanojen lausuminen ei ollut kenenkään vakaumukselle vaikeaa. Jäin miettimään, miksi näistä raamatunlauseista on sävelletty hieno kuoroteos. Raamatun avaaminen selkeytti asiaa.

Kertomus Emmauksen tiestä on sykähdyttävä. Jeesuksen kuoleman jälkeen kaksi opetuslasta kulkee parin tunnin matkaa Jerusalemista Emmaukseen. Apeina he keskustelevat siitä, mitä viime päivinä on tapahtunut. Heidän seuraansa liittyy muukalainen, jolle he kertovat Mestarinsa kohtalosta. Lukijalle kerrotaan, että muukalainen on itse ylösnoussut Jeesus, mutta opetuslapset eivät tunnista häntä. Jeesus alkaa selittää heille, mitä Messiaasta on kirjoitettu. Kun he saapuvat perille kylään, he pyytävät muukalaista jäämään: ”Jää meidän luoksemme. Päivä on jo kääntymässä iltaan.” Sisällä aterialla Jeesus ottaa leivän, kiittää Jumalaa, murtaa ja jakaa sen heille. Silloin he tunnistavat hänet, mutta samassa Jeesus on poissa. Hämmästyneenä he sanovat toisilleen: ”Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän kulkiessamme puhui meille ja opetti meitä ymmärtämään kirjoitukset?”

Opetuslasten pyyntö on ratkaiseva. Jos muukalainen ei olisi jäänyt heidän luokseen, he eivät olisi tunnistaneet häntä. Mieleeni tulee myös Heprealaiskirjeen opetus: ”Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä” (Hepr. 13:2). Me saamme kulkea alkanutta pääsiäisaikaa ylösnousseen Vapahtajamme seurassa. Arkisiltakin vaikuttaviin kohtaamisiin voi olla kätkettynä tärkeä opetus tai ihmeellinen siunaus.

***

Kirkon kevääksi nimetty piispanvaalikampanja sai lopullisen siunauksensa, kun Irja Askola vihittiin Helsingin hiippakunnan piispaksi syyskuisena sunnuntaina. Vaikka syksy on luonnon kiertokulussa luopumisen ja loppumisen aikaa, yhteiskuntamme järjestyksessä syksy on uuden alku. Pitkien kesätaukojen jälkeen aloitetaan uudet lukuvuodet ja toimikaudet. Kaupat ovat pullollaan ”syksyn uutta”.

Naisen vihkiminen piispaksi oli kirkkomme ensimmäinen kerta lajissaan, ja historiallinen tapahtuma sai mediassakin ansaitsemansa huomion. Tiedotusvälineet kertoivat tarkasti, ketkä eivät osallistuneet piispanvihkimykseen, ja mitä ongelmia uuden piispan sukupuoli aiheuttaa suhteessa muihin kirkkokuntiin ja kristittyihin. Samalla monet maallisemmat yhteisöt ja yksilöt iloitsivat avoimesti uudesta piispasta. Kirkosta tuli enemmän jäsentensä näköinen, kuten muuan nuori nainen asiaa kuvasi. Vastaavasti eräs hyvinkin iäkäs nainen totesi, että tämä oli askel eteenpäin.

Moni on aistinut kirkon kevättä myös arkkipiispa Kari Mäkisen puheissa. Kirkko suuntautuu toisaalta kohti Jumalaa, toisaalta kohti lähimmäistä askel kerrallaan. Takapakkiakin tulee, ihmisiä kun olemme. Askel kerrallaan on edettävä myös yksittäisen kristityn. On tehtävä valintoja, pidettävä kiinni, päästettävä irti, tartuttava uuteen. On tilanne tilanteelta, uudestaan ja uudestaan, kuulosteltava Jumalan tahtoa ja lähimmäisen parasta. On muistettava oma paikkansa.

Ensimmäinen kerta on tämän syksyn seurakuntavaalien iskulause. Noin sadalletuhannelle 16- ja 17-vuotiaalle seurakuntalaiselle tarjotaan mahdollisuus vaikuttaa ensimmäistä kertaa oikeissa vaaleissa. Juuri nyt eletään ehdokasasettelun viimeisiä päiviä, ja marraskuussa äänestetään. Tämä syksy tarjoaa monenlaista uutta. Toivon, että nämäkin vaalit ovat askel eteenpäin ja tekevät kirkosta enemmän jäsentensä näköisen. Pistä tikku ristiin.

***

Juutalaiset sanovat, että yksi äiti, joka sytyttää sapattikynttilät, merkitsee Israelille enemmän kuin kolme heprealaisen yliopiston opettajaa. Mikä voisi olla vastaava kristillisen kasvatuksen ydin meidän kirkossamme?

Tuntuu siltä, että monesti kynttilänsytytyksiä ynnä muita tapoja ei kirkkomme piirissä pidetä tärkeinä. Niin sanottua tapakristillisyyttä ei arvosteta. Kuitenkin vanha hengellisen elämän hoito-ohje neuvoo: varjele tapaa, niin tapa varjelee sinua. Uskon, että moni meistä on kokenut tämän todeksi omassa elämässään. Kuinka vaikkapa rukous, kirkossakäynti tai seurakunnan läsnäolo elämän taitekohdissa on helpottanut, tuonut elämään sisältöä ja tuntunut mukavalta. Silti erilaisia tapoja  kukkiva uskonnollisuus on luterilaiselle mielelle usein vierasta.

Tuhkapilven vuoksi oma lomaviikkoni Azoreilla muuttui kahdeksi, ja sain tarkastella paikallisten katolilaisten elämää odotettua enemmän. Azorit on Portugaliin kuuluva saariryhmä keskellä Atlanttia, ja väestöstä 95 prosenttia kuuluu katoliseen kirkkoon. Eristyksissä keskellä valtamerta elämä vaikutti omalla tavallaan idylliseltä ja vanhanaikaiselta. Silmiinpistävää oli uskonnon näkyminen kaikkialla. Useimpien kotien ovenpielessä oli perheen suojeluspyhimyksen kuva. Neitsyt Marialle omistettu rukous lähetti vaeltajat matkaan patikointireitin alussa. Välillä ristein ja pyhin kuvin koristeltuja paikkoja löytyi ties mistä, ja selityksen tarjosi vain oma mielikuvitus. Ehkä tässä on joskus tapahtunut jokin onnettomuus?

Edellisellä piispallamme Voitto Huotarilla oli tapana korostaa iltarukouksen merkitystä. Se lienee myös oma vastaukseni alussa esittämääni kysymykseen. Kristityn tärkein taito on taito rukoilla, ja näin ollen sen opettamisen on oltava myös kristillisen kasvatuksen ydin. Rukouksia on toki erilaisia, ja rukoilla voi ehkä väärinkin. Joka tapauksessa rukouksessa me myönnämme, ettei elämä ole vain omassa varassamme, että tarvitsemme korkeampien voimien apua. Lapsena opittu rukous kantaa pitkälle. Kun on oppinut turvautumaan rukoukseen huoliensa keskellä, osaa siihen turvautua myös hädässä. Ja onhan kirjoitettu: ”Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu.” (Room. 10: 13)

Eikö tapakristillisyys parhaimmillaan tarkoita juuri sitä, että usko näkyy elämässä? Monia kristittyjä ja muiden uskontojen edustajia tavat näyttävät kantavan oikein hyvin. Antakaamme tapojen kantaa myös meitä!

***

Palatessani kesälomalta Peltolaan karu totuus iski vastaan. Puolentoista vuoden jälkeenkään vuokrakoti ei tuntunut kunnolla kodilta. Suurin syy siihen oli ehkä niinkin pinnallinen kuin seinien väri. Asunnossa oli minun makuuni liian paljon sinistä. Lappeenrannan asuntomarkkinoita olin katsonut sillä silmällä jo monta kuukautta, käynyt esittelyissäkin, mutta omalta kodilta tuntuvaa ei ollut tullut vastaan.

Heti lomalta palattuani alkoi kuitenkin tapahtua. Varteenotettava kotiehdokas löytyi Tyysterniemestä. Siinä yhdistyi kolme tärkeää tekijää: keskustan ja Saimaan läheisyys sekä oma pieni piha. Ja mikä tärkeintä – seinien värit eivät käyneet pahasti silmään, ja kaikki oli muutenkin kunnossa. Muuttovalmis koti juuri minun makuuni! Pankki antoi lainan, teimme kaupat, ja syyskyyn lopulla pääsin muuttamaan. Ensimmäiseen omistusasuntoon siirtyminen oli kutkuttavaa. Pakkaamisen ohessa pidin kotiaiheisia hartauksia ja suunnittelin innokkaasti uuden kodin tupaantuliaisia. Selvää oli, että halusin kodilleni kodin siunaamisen.

Kodin siunaaminen on vanha kristillinen tapa. Kirkkomme kirkollisten toimitusten kirjaan se otettiin kuitenkin vasta viisi vuotta sitten. Kodin siunaamisen kaava löytyy esimerkiksi uusien virsikirjojen lisäosasta tai Internetistä. Rukoushetken voi toimittaa pappi, muu seurakunnan työntekijä tai seurakuntalainen, ja sitä voidaan viettää milloin vain, mielellään kuitenkin vain kerran yhdessä kodissa. Kodin siunaamisen voi yhdistää esimerkiksi tupaantuliaisiin tai kotona vietettävään kastetilaisuuteen, avioliittoon vihkimiseen tai muuhun juhlaan. Kodin siunaaminen voidaan merkitä kodin omaan Raamattuun.

Kodin siunaamisessa Jumalaa pyydetään siunaamaan koti ja kaikki, jotka siellä asuvat ja vierailevat, olemaan läsnä tavallisissa asioissa. Kodin siunaaminen on arkea kohti kurottava rukous. Rukoushetki voidaan toimittaa omin voimin, kunhan joku tietää, miten toimia. Esimerkiksi kanttoriksi opiskelevaa tuttavaani oli pyydetty toimittamaan omien ystäviensä kodin siunaaminen. Siitä on kuitenkin aina hyvä ilmoittaa kotiseurakuntaan. Jos haluaa papin tai muun seurakunnan työntekijän kotia siunaamaan, voi ottaa rohkeasti yhteyttä seurakuntayhtymän keskusrekisteriin tai suoraan kyseiseen työntekijään.

Oman kotini siunasi muualta tullut pappi, hyvä ystäväni opiskeluajoilta. Tekstinlukijana toimi oma äitini. Paikalla oli parikymmentä sukulaista ja ystävää. Virsilaulu kajahti komeasti naapureiden lauantai-illan iloksi. Ilta jatkui vapaamuotoisten tupaantuliaisten merkeissä. Oli ilo jakaa uuden kodin onni yhdessä läheisten kanssa. Juhlahumun laskeuduttua koti tuntui yhä enemmän kodilta.