Alakylältä

Mauri Kinnunen

***

Haitissa 12. tammikuuta tapahtui tämän vuosituhannen suurinta tuhoa aiheuttanut maanjäristys. Sen voimakkuus oli 7,0 momenttimagnitudia. Järistyksen keskus oli noin 25 kilometriä Haitin pääkaupungista Port-au-Princesta länsilounaaseen. Lähes täydellinen tuho kohtasi Haitin pääkaupunkia ympäristöineen. Katastrofissa epäillään kuolleen jopa 200 000 ihmistä ja sadattuhannet muut loukkaantuivat, menettivät lapsensa, vanhempansa ja aviopuolisonsa. Suunnaton suru on nyt läsnä lähes kaikissa tuon saarivaltion kodeissa. Monet paikalliset asukkaat ovat reagoineet tapahtumiin uutistoimistojen mukaan turvaamalla uskontoon. Ihmiset ovat laulaneet kaduilla virsiä ja osallistuneet paljaan taivaan alla pidettyihin rukoustilaisuuksiin. Toisaalta, kuten usein, järjestäytyneen yhteiskunnan romahdus innostaa myös rikolliset toimintaan. Niinpä alueelta kerrotaan laajamittaisesta ryöstelystä. Traagiset tapahtumat ovat herättäneet tavalliset ihmiset, valtiot ja myös kirkot kaikkialla laajamittaiseen avustustoimintaan. Nyt meillä kaikilla, sinulla ja minulla, on oiva mahdollisuus osoittaa todellista lähimmäisenrakkautta. Itse asiassa kristillinen etiikkamme vaatii sitä.

Mauri Kinnunen

***

Allekirjoittaneen esivanhemmat ovat asuneet sukupolvesta toiseen – satoja vuosia – Pohjois-Karjalan leipäpitäjässä, Liperissä. Siitäkö johtuu, että  kun tapaan henkilön, jonka puheesta kuuluu pohjoiskarjalainen nuotti, sydämessäni tuntuu lämmin ailahdus. Saman tunteen saa aikaan vanhojen Suomi-filmien kestonäyttelijä Aku Lapatossu Korhonen. Maiju Lassilan ”tulitikkuja lainaamassa” Antti Ihalaisessa ja Jussi Vatasessa on jotakin niin tutun tuntuista.

Omia juuriamme, kasvuympäristöämme, historiaamme emme pääse pakoon. Ne seuraavat aina mukanamme, iloineen ja rosoineen. Erilaisuutemme koostuu – paitsi perimästä – myös henkilöhistoriamme laajasta kirjosta. Jokainen meistä on kuin miljoonista paloista koottu tilkkutäkki, ainutlaatuinen sellainen.

Suomalaisia on kautta vuosisatojen vaivannut omien tietojen, taitojen ja kykyjen vähättely. Johtuneeko se siitä, että kansamme on ollut satoja vuosia muiden alistamana. Kotimaisessa mediassa on luterilainen kirkkomme usein negatiivisen ja vähättelevän julkisuuden kohteena. Kritiikkiä tulee sekä liiasta konservatiivisuudesta että pitkälle menneestä liberaalisuudesta. Joskus tuntuu siltä, että on huomattavasti muodikkaampaa valita jokin muu vaihtoehto kuin liian pelkistetyksi koettu luterilaisuus.

Kun vertaa suomalaista kirkollista kulttuuria muualla maailmassa ilmeneviin, löytyy meiltä hyvin paljon positiivisia asioita. Tein itselleni listaa niistä:
-    erittäin hyvässä kunnossa olevat kirkot ja hautausmaat
-    erinomainen väestökirjanpito satoja vuosia taaksepäin
-    kansankirkkojärjestelmä, joka on pitänyt huolta siitä, etteivät ”hengelliset ylilyönnit” ole olleet pitkäikäisiä ja ”hurmahenkiset” liikkeet ovat tyyntyneet nopeasti
-    juurevat kirkolliset herätysliikkeet, jotka suurine kesäjuhlineen ovat lähes tuntematon ilmiö muualla
-    Sanassa pitäytyvä julistus

Suomalainen uskonnollisuus on muotoutunut suomalaiseen mielenmaisemaan sopivaksi. En usko, että sen radikaali muuttaminen on tarpeellista, suotavaa tai edes mahdollista. Olkaamme siis ylpeitä luterilaisista juuristamme.

Mauri Kinnunen
Lappeenrantalainen historian opettaja

* * *

”Erilaisuus on rikkaus” on usein kuulemamme – jo hyvinkin kulunut – klisee. Monesti reaalielämässä tuo lausahdus osoittautuu pelkäksi hokemaksi, jota ei edes sen hokija ole sisäistänyt. Erilaisuuden hyväksyminen, koski se sitten ulkonäköä, kulttuuria, kieltä tai uskontoa, vaatii sekä ennakkoluulottomuutta että halua ymmärtää kanssaihmistä.

Meitä suomalaisia on onni potkaissut tässäkin asiassa. Elämme kahden eurooppalaisen kulttuurin, läntisen ja itäisen kohtaamisvyöhykkeellä. Tuo rajatila on monella tavalla rikastuttanut sekä maallista että hengellistä kulttuuriamme. Kun olemme kuuluneet vuosisatoja kahden eurooppalaisen suurvallan (Ruotsi oli todellakin 1600-luvulla eurooppalainen suurvalta) reuna-alueisiin, olemme saaneet tuntea myös raja-alueiden kirot. Tuo kaikki on luonut meistä MEITÄ.

Maassamme on ”hamasta muinaisuudesta” asunut kolme kansaa: suomalaiset, ruotsalaiset ja saamelaiset. Länsirannikko on perinteisesti ollut ruotsinkielisten asuttamaa. Vasta 1800-luvun lopulta alkaen sinne alkoi siirtyä suomenkielistä väestöä. Koko Uudenmaan rannikko, Turun saaristo, Ahvenanmaa sekä Etelä- ja Keskipohjanmaan rannikko aina Kokkolan pohjoispuolelle saakka oli ruotsinkielistä.

Tänä kesänä vierailimme vaimoni kanssa parin päivän ajan ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Pari vuotta aikaisemmin tekemämme matka oli jättänyt mieluisat muistot. Olimme ihastuneet idyllisiin puukaupunkeihin, joissa henki vielä suomalaisen merellisen pikkukaupungin idylli vuosikymmenien, jopa vuosisatojen takaa.

Emme tälläkään kerralla pettyneet. Päällimmäisenä jäi mieleemme ympäristön siisteys, perinteiden kunnioittaminen ja ihmisten ystävällisyys. Lisäksi monet mielenkiintoiset keskustelut ryydittivät tapaamisiamme. Vierailimme alueella, josta suomenruotsalaiset käyttävät nimitystä bibelbältet (= raamattuvyöhyke). Alueella on perinteisillä herätysliikkeillä sekä myös ns. vapailla suunnilla vahva kannatus. Tämä tuli ilmi myös keskusteluissa. Perinteiset elämänarvot ja perhekeskeisyys näkyivät ihmisten arjessa. Rauhallinen, tasapainoinen ja perhekeskeinen elämäntapahan on tunnetusti yksi pitkän ja onnellisen elämän tae. Lisäksi suurin osa väestöstä pystyi vaihtamaan sujuvasti kotimaisesta kielestä toiseen tarpeen mukaan. Tuota katsellessa ja kuunnellessa tuli mieleen vanha sanonta: ”Iha katteeks käyp!”