Alakylältä

Pertti Huttunen

***

Suuren maan johtaja lupasi ohjelmajulistuksessaan viimeisenkin kirkon hävinneen seuraavien parin vuosikymmenen aikana laajasta valtakunnastaan.  Tänään, tuplat vuosikymmenet myöhemmin todetaan kehityksen olleen päinvastaisen.  Tapahtui sama kuin meikäläisissäkin  uskonnollisissa ennusteissa: häipymisen tilaan rekisteröitiin uusi uskonnollinen nousu. Toisaalla huomattiin yksilöitymistä   ja uskomista, vaikkakin usein eri tavalla, toisaalta kirkon jonkinlainen hajaantumista -  sisäänpäin. Pelkistetyn ja mustavalkoisen sielunmaiseman sijaan kohdattiin monivärinen, mosaiikkimainen, aktiivisen impulsiivinen ja niin vaikeasti määriteltävä tai hahmotettava kokonaisuus…

Oletko siis uskovainen, vai toivovainen vai mitä? Vasta pidetyillä Lahden kirkkopäivillä hahmoteltiin suomalaista hengellistä maisemaa. Tutkittiin uusia kirkollisia ilmiöitä, kannanottoa vaativia ratkaisuja normaaliuskovaisen eettisiin kysymyksiin sekä tulevaisuuden haaveita ja odotuksia. Merkittävän osansa sai myös joensuulainen professori Kettunen häpeää käsittelevästä kirjastaan. Onko häpeä jotenkin samaa kuin syyllisyys, tai mikä on niiden ero. Oli niin tai näin,  tavoiteltiin raivata ilon ja luottamuksen polkuja tämän päivän suomalaiseen elämään. Syyllisyydestä ja häpeästä vapautuminen on varmasti ollut uskonnon jos toisen ykköstehtävä. On vain niin, että yhdessä uskossa kaikki toimii, toisessa ei.

Pian siirrymme pääsiäisajasta helluntaipiiriin. Ja mikä parasta, juhla-ajasta mukaan ja edelleen levitykseen ei saatettu ”kertomusta”  aiemmista Lähi-Idän tapahtumista, vaan viesti iankaikkisuudesta ajallisuuteen ja iankaikkisuuteen. Jälleen kerran on viesti kulkenut uuden alun mahdollisuudesta, armosta ja sovituksesta.  Tuo kirkon viesti ei jätä huomiotta ympärillä olevan elämän tarpeiden toteamista ja niistä huolehtimista. Vain ajallisista arvoista kiinnostunut kirkko tyytyy puolinaisuuteen yhtä lailla kuin pako  tuonpuoleiseen ja kaiken todella ratkeavan vasta siellä ”siellä jossakin”. Otithan viestin vastaan – ja lähetit edelleen!

Vanhassa kirkkorukouksessa pyydettiin: ”Anna meille sitä koti-ikävää, mistä sinun kansasi täällä ajan vaivassa tunnetaan”. Kristityn merkillinen kaksoiskansalaisuus sitoo niin aikaan kuin ikuisuuteen, vapauttaa joutavista vaivaisteluista, antaa taivaan jokaisen päivän ylle ja sen elämänrohkeuden, joka ei petä koskaan. Siksi kirkko edelleenkin elää, eikä vain suosittele ”hyvää elämää” , vaan rohkeasti kutsuu  mukaan jakamaan yhdessä eväät. Jakamalla ne eivät vähene  vaan moninkertaistuvat. Edelleen on totta kirkkoisän toteamus: Kenelle Jumala on isänä, hänelle seurakunta (kirkko) on äitinä.

Rohkeaa kesää avoimin silmin!

Pertti Huttunen

***

…etten julkisesti julista ja levitä enkä salaisesti edistä ja suosi sitä vastaan (Raamattu ja luterilainen tunnustus) sotivia oppeja. Tahdon myös kaikin tavoin ahkerasti ja uskollisesti harrastaa Jumalan sanan oikeata opettamista sanankuulijoilleni ja pyhiä sakramentteja Kristuksen säätämisen mukaan hoitaa…

Kaikkea tätä  tahdon rehellisesti noudattaa, niin kuin oikean papin tulee ja sopii…

Näin luvattiin pappisvalassa, myös Mikkelin tuomiokirkossa 44 vuotta sitten.  Leino Hassisen, vuosia myöhemmin esimies Inkerin kirkon ensimmäisenä uuden ajan piispana,  esimerkin mukaan olen papiksi vihkimisen vuosipäivänä lukenut pappisvalan. Mahdollisuuksien mukaan olen myös pyrkinyt viettämään päivän hiljaisuudessa. Sehän sopii Viattomien lasten päivään.

Joulujen välipäivinä on hyvä tehdä välitilinpäätöstä menneestä vuodesta ja asetella askelmerkkejä tulevan varalle. Oikean perspektiivin viivähtämiseen antaa Jeesus, joka on sama:

-          Seimeen ihmiseksi syntynyt
-          Ristillä tehtävänsä täyttänyt ja puolestamme uhrattu
-          Ylösnoussut ja tänä päivänä elävä – meissä

Tämän viestin kuuluttaminen on aina yhtä tuore ja uusi vietäväksi eteenpäin. Jos epäilet tai koet kaiken jo liian moneen kertaan toistetuksi, suosittelen retkeä seutuun, missä kuullaan ilouutista ensimmäisiä kertoja. Junalla pääsee Siperiaan, muilla kulkuneuvoilla ympäri maailman.  Yllätys odottaa.

Joulun sanoma ei ole taru, ei edes kertomus. Joulu syvimmiltään on viesti. Maailman ainoa rauhan ja toivon ja uudistuksen viesti. Se on muuttumaton, tyhjiin ammentamaton ja ikuinen, viesti Jumalalta itseltään Sinulle ja minulle. Yhden pienen ihmisen elämä on mitätön rahtunen sen välittämiseen – ja kuitenkin ajasta ikuisuuteen korvaamattoman arvokas lahja.

Pertti- padre
pertti.huttunen@pp2.inet.fi

Ps.
Rovasti Kalevi Lehtisen pari vinkkiä vuosisuunnitteluun dagen efter:
Ihmisellä on taipumus pyrkiä juoksemaan maratonia pikamatkavauhdilla. Sopu näiden välille tulee vasta oman tahdin löydyttyä.
Oleellista uskossa on armon kokeminen ja omistaminen. Ihminen taistelee tullakseen hyväksytyksi, vaikka vasta hyväksytyksi tullut ihminen pystyy vastaamaan elämän taisteluun.

Pertti Huttunen

***

Motto:
”Yli kaiken varottavan varjele sydäntäsi, sillä
sieltä elämä lähtee”       Snl 4:23,        KR -48

Sanotaan että yksi sydänkohtaus opettaa ihmiselle enemmän kuin vuosien teologian opiskelu. Lie toteamus ollut omakohtainen tai toisilta kuultu, varteenotettava huomio joka tapauksessa.

Jeesus totesi sydänasioista puhuessaan: ”Missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi” (Mt 6:21). Ajatus löytyy aivan maailman kuuluisimman opetustuokion, vuorisaarnan keskeltä, sydämestä.

Viime viikkoina saatiin Suomessa nähdä mielenkiintoisen tiedotusvälineissä näyttävästi ollut arvokeskustelu.  Arkkipiispan vaalin eri vaiheita ryydittivät kirkon sydänasiat.  Kun tavallisiakin, äänestykseen osallistumattomia seurakuntalaisia haastateltiin, otettiin tiukasti kantaa oleellisesta ja epäoleellisesta suomalaisen kristillisyyden arjessa.
Nyt on aika siunata valittua esipaimentamme ja rukoilla hänelle viisautta ja voimia vaativassa tehtävässään.

Puhutaan myös Jumalan, Isän,  sydämenlyönneistä, rakkaudesta ja välittämisestä. Vapahtajan Pyhälle Sydämelle on rakennettu kirkkoja ja sääntökuntia. Tuskin koskaan tätä rakkauden syvyyttä,  ehtymätöntä energiaa suoraan elämän lähteestä, voidaan täysin edes ymmärtää.

Miten on Sinun sydämenasiasi? Oletko pystynyt erottelemaan elämän  oleellisimmat arvot monenmuotoisen roskatarjonnan joukosta. Toivotan onnellisia löytöä  ja taitoa keskittyä oleelliseen.

”Tarpeellista on vähän, tai yksi ainoa”-  totesi Jeesus ystäviensä parissa keskustellessaan.  Toisessa yhteydessä Hän kehotti iloitsemaan oman nimen löytymisestä taivaan kirjoista. Eivät turhaan totiset evankelistat kehottaneet antamaan sydäntä Jeesukselle.

Yksinkertaista! Yksinkertainen on myös keskeistä, sydämestä lähtevää ja sinne palaavaa. Kun elämän ydin, sydämien yhteen syke elämän antajan kanssa on  kunnossa, osaa asetella sen perään kaikki muutkin asiansa sitten oikeaan järjestykseen.

Siunausta kevääseesi !

Pertti Huttunen 

***

Suomen kirkko oli juuri viettänyt kristinuskon Suomeen rantautumisen 700 -vuotisjuhlaa. Maailmassa oli alkanut lähetyksen ennen näkemätön mahdollisuus viedä hyvää uutista kaikkialle. Brittiläisessä kansainyhteisössä ”ei aurinko koskaan laskenut” – kaikilla maailman äärillä avautui myös kirkon sanomalle uusi tilaisuus.

Suomessa oli jo seitsemän vuosisataa kuultu hyvää sanomaa – oli tullut aika viedä sitä jo eteenpäin. Perustettiin SUOMEN LÄHETYSSEURA. Elettiin vuotta 1859. Ensimmäiselle lähettikurssille haettiin halukkaista kandidaatteja ilmoituksella Suomen ensimmäisessä aikakausjulkaisussa, SUOMEN LÄHETYSANOMISSA. Inkerinmaalla, mikä oli osa saman hallitsijan alaista aluetta, oli myös ilolla otettu vastaan tieto maaorjuuden ( sic Tiernaopojat ! ) kumoamisesta. Lähetyssanomia luettiin myös Martti Rautasen kodissa, Tikanpesässä,  Jaamasta  ( vallankumouksen päivistä Kingisepp) jokunen kilometri itään. Vaikka Martin isä oli vasta kuollut,  äiti silti kannusti poikansa hakeutumista lähetyskurssille.

Vuoden muita myöhemmin Martti tuli äitinsä saattamana Pietarin kautta Helsinkiin lähetyskurssille.  Pienen kokonsa takia  Martti oli käytännön aineitten opetusryhmässä – ei  puusepän,  vaan räätälin opissa. (myöhemmin Ambomaalla Martti oli paras härkävankkureiden puupyörien pantaraudan asentaja ! ! ! !)

Sairaalloista inkeriläispoikaa epäröitiin lähettää kurssin päätyttyä. Armo kävi oikeudesta – Martti lähetettiin toisten mukana 1870 Lounais-Afrikkaan Saksan kautta, höyrylaivalla & härkävankkureilla. Matka kesti vuoden perille toivottuun Ambokylään.

Martin kotitalo Inkerissä seisoo yhä Tallinnan-Pietarin vanhan maantieraitin varressa, pahasti rapistuneena, ei niin kaukana Eestin rajalta. Seurakuntaryhmät vierailevat satunnaisesti kylällä, missä asustaa satakunta ihmistä, kuten Martinkin päivinä.  Taloa on ymmärrettävästi muutettu vuosien varrella.  Viime sotien jälkeen  se myytiin kotinsa menettäneelle inkeriläisperheelle ja palvelee sen kesäasuntona. Piharakennuksen ikkunalta löytyi Martin Afrikassa otettu perhekuva.Talon seinällä on muistolaatta suomeksi ja venäjäksi: TÄSSÄ TALOSSA ASUI 1845-1862 SUOMALAISEN LÄHETYSTYÖN URANUURTAJA MARTTI RAUTANEN. HÄN TOIMI LOUNAIS-AFRIKASSA 1870 -1926.

”Mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole , tehdäkseen mitättömäksi sen, joka jotakin on…” 1 Kor 1: 28

Pertti Huttunen

* * *

Heinäkuun alussa oli tilaisuus piipahtaa Italian lämpöön. Tosin samaiset ilmat hellivät juuri tuolla viikolla kotomaatammekin. Vuosien toive kulkea v 79 j Kr. Vesuviuksen purkaukseen tuhoutuneen Pompeijin kaupungin katuja toteutui silmien edessä.

Aamuvarhaisella aloitimme ohjeiden mukaan Vesuviukselle kipeämisen. Edellisenä päivänä Napolia sivutessa uhkean vuoren silhuetti hallitsi jo itäistä horisonttia. Melkoinen yllätys oli maaston vihreys ja puiden paljous rinteen serpentiinitietä Fiat Bravalla kivutessa. Ja mahtavat laaksot ennen pysäköintialuetta villinään kasvavaa mimoosaa! Humaava tuoksu vielä tuntuu nenäonkaloissa. Tunnin nousu kraaterin juurelle hiekkaista ja pikkukivistä leveää polkua sujui ongelmitta. Reilut parikymmentä vuotta vanha opaskirja tosin tiesi kertoa vuoristohissistäkin, mikä oli jo ajat lopettanut toimintansa. Mutta jalat kantoivat perille. Parista kohtaa kraaterin sivuilta tuli savua, muuten sen pohja oli rauhallinen, kuin suuri tumma sorakuoppa. Edellisenä päivänä runsas pilviverho oli verhonnut vuoren laen. Alaspäin tulo ei ottanutkaan polviin siinä määrin kuin olisi odottanut.

Runsaat 200 vuotta on jo kaivettu Pompeijin ja sen läheisen Ercolaon raunioita. Pompeijissa asui aikanaan loisteliaasti 20 000 ihmistä. Tuhka ja laava ei ollutkaan surmannut paria tuhatta ihmistä, jotka eivät ehtineet paeta. Ei - vaan 80 km/t kiitävä myrkkykaasu. Sen perässä tulvinut laava ja tuhka vain sitten peittivät kaiken ikuistaen runsaaksi 1600 vuodeksi arvokkaan otoksen roomalaista elämää – paremmin kuin mistään muualta on tähän asti voitu sitä löytää.

Matkan anti oli monenkerroksinen; historiaa, tämän päivän elämää ja paljon muuta. Yksi asia kohosi yli muiden: temppelien ja palvontapaikkojen määrä! Uskonto oli ollut saumaton osa menneen kaupungin elämää. Uskonnon yhteinen ja yksityinen harjoittaminen oli ”elämän punainen lanka”.

Historia opettaa yleisesti sen, miten tärkeää on antaa kasvavalle sukupolvelle oikeat elämän eväät. On täyttä harhaa jättä lapset ilman uskon opettamista. Isompina ja ymmärtävimpänä valitkoon muka sitten mitä haluavat . Ymmärtämätöntä vastuun pakoilua ihmisen hienoimmissa perustarpeissa.

Pohjoismaiden usko kumpuaa reformatiosta ja sen oivaltamasta kansanomaistuksesta. Muitakin uskontoja tulee ymmärtää ja sietää. Jeesuksen ohi ei pääse kukaan. Ei tarvitsekaan. Hän elää. Hänessä on tänäänkin tarjolla tuo sama Elämä ja sen syke.

Pertti Huttunen

***

Kun kotikirkkoamme viimeksi remontoitiin, uutta maalia vedettiin lisää alkuperäisten ornamettien päälle, suruttomasti. Vanhempi polvi muistaa kirkon ensimmäisen asun ja näkee kuusenoksaornamentin alttarin takana kuten holvikaarissa roikahtelevat lamput ornamenttivöineen, oli niidenn päällä siten mikä maalikeros tahansa. Pornaisten (saman arkkitehdin koristamassa) kirkossa poikkeaminen tuo lohtua nostalgiaan, niinkin voidaan entisöidä… Hullu 60- luvun tyyli olisi saanut jättää jotain entiselleen.

Vanhan testamentin aikaan oli selvää, missä Jumala asui. Tietysti temppelissään! Ja vielä tarkemmin: Kaikkein pyhimmän huoneen uhriarkkua vartioivat molemmin puolin kerubit, koska Jumala on (hepr nimtzaa meood – on erittäin paljon) läsnä juuri siinä, uhriarkun kannella. Myöhemmin Jumalan tapaa synagoogan keskeltä. Toorarulla tuodaan kunniapaikalle keskelle kokoussalia lukemista varten. (Me luterilaiset emme siis olekaan olleet ensimmäisiä korostaessamme Jumalan asuvan Sanassaan kansansa keskellä).

Muistan varsin suuresti hämmästyneeni kerran kävellessömme katolisen kirkon pihassa Ramallassa, Länsirannalla. Sunnuntain iltapäivällä kirkon ovi oli kiini, kuinkas muuten, tuttu juttu. Ei siinä ihmettelemistä. Ensimmäistä kertaa tajusin jotain huikaisevaa: Pääoven yläpuolella oli kiveen hakattu latinankielinen teksti – ja on varmaan siinä tänäkin päivänä: taivaan portti. Kirkon ovi – portti taivaaseen! Kaukana ei tuosta temppelistä ole Beetelikään, kymmenkunta kilometriä koilliseen, missä Jaakob näki taivaat avoimina.

Rippikoulussa opetamme että alttari kuvaa kirkossa Jumalan läsnäoloa. Opetamme myös aivan oikein, että Jumala on Henki ja ettei Hän asu käsin tehdyissä temppeleissä. Siksi kirkossa mahdollisesti esillä olevat kuvat ja muut taideteokset ovat vain viitteellisiä. Venäläisessä ortodoksisessa perinteessä esimerkiksi ne monien muiden symboolien kanssa kuvaavat taivaan ihanuutta. Väliaikaisella ja maallisella ei sitten niin suurta arvoa olekaan. Kirkon alttari on kaikille kristityille erilaisissa kirkkosaleissa se oleellisin muistutus Jumalan läsnäolosta. Koko rakennus on Jumalan meille lahjana hankkiman pyhyyden kohtaamisen paikka. Jumala ON läsnä.

Joulun viesti voidaan tiivistää myös toteamukseen Jumalan asumisesta ihmissydämessä – jos siihen annetaan Hänelle lupa, oikeus luomaansa sijaan ja olotilaan. Kaiketi voi myös sanoa, että Jumala asuu kaikkialla siellä missä Hänet otetaan vastaan. Monet symboolit ja konkreettiset esimerkit yrittävät auttaa oikean suunnan etsimiseen ja pyhän salaisuuden kohtaamiseen.

Lappeenrannan seurakunnan tiilikirkossa luemme avoimessa raamattupiirissä kevään aikana Raamattu 100 minuutissa- kirjaa, parillisina viikkoina keskiviikkona puolivideltä. Tervetuloa! Mukaan sopii tunnin mittaiselle retkelle ensin kuninkaiden ajasta aina tähän päivään. Sielläkin Jumala asuu.

Pertti Huttunen
Rovasti, eläkkeellä

* * *

Mökkinsä portaalla istuva maanmiehemme mahtaa useamman kerran suvisesta luonnosta nauttiessaan todeta, että onhan meillä sentään rauha! Olen aina harmitellut katkosta mikä on suomalaisen iltauutisten keinutuoliperspektiivistä uutisten lähtöpaikkaan. Ihmettelyä riittää, että eiväthän ne … Ja neuvoja tulisi, mutta – ah tuo katkos. Usein unohtuu tuossa tilanteessa kiitollisuus siitä ettei tarvitsekaan kaikkien maailman ongelmien juuria tuntea. Jos joutuu vähän tutustumaan, neuvominenkin herpaantuu. Voitto Viron Pyhän maan matkaoppaan esipuheessa todetaan maassa piipahtaneiden kirjoittavan elämyksistään romaanin, pitempään olleiden tyytyvän sanomalehtiartikkeleihin, vuosia asuneiden vaikenevan tyystin.

On virkistävää saada vieraita ja katsella tuttujakin paikkoja heidän kanssaan ja vierain, ensikertalaisen silmin. Toisesta kulttuurista tulevilla saattaa olla eri intressit kuin meillä  uusiin oloihin tutustuessaan. Kun yhteisiä matkoja suunnitellaan, on aina hyvä kysyä vierailta, mitä haluavat. Ja jos eivät osaa artikuloida toiveitaan, esitellä useampia vaihtoehtoja. Tämä on paljon hauskempaa kuin vieraitten juoksuttaminen jo valmiissa juoksuhaudassa ja kujassa. Yhdessä löytyy rikkaampi sävelkieli kuin itsekseen vihellellen… Ja on hyvä antaa vieraille myös aivan omaa aikaa ja rauhaa, etsimisen ja löytämisen iloakin.

Sain menneenä keväänä tehdä ryhmän kanssa matkaa Israelissa ja Jordaniassa. Matkaa valmistellessa useimmin tehty kysymys oli: onko siellä rauhallista. Vastasin kuulemallani jutulla. Kreikkalaiseen maisemaan matkaansa valmistelija sai ikääntyneeltä perhepiirin jäseneltä kummeksuvan kommentin: Miksi menet noin varallisiin paikkoihin, mene Israeliin!

Jokaisen Israelissa käyneen kokemus on ollut, ettei muistanutkaan koko turvallisuusongelmaa, sen verran intensiivistä oli Lähi-idän elämä. Onhan selvää että monien sotien raastama seutu ei ole vieläkään rauhoittunut, lieneekö ihan läheisessä näköpiirissäkään – ja silti ihmisten pitää elää. Tavallinen maalaisjärki riittää (ei tarvita profetian lahjoja) näkemään etteivät Persianlahden maiden rauhanomaiset ratkaisut tänään valitettavasti näytä olevan mahdollisia. Mitä tuleva talvi tuo tullessaan – todellakin jää nähtäväksi. Tänään näemme vain uhkaavat mustat pilvet taivaanrannalla.

Syyrian ja Israelin väliset neuvottelut ovat jälleen käynnistyneet. Ongelmana on Golanin ylängön (Raamatun Baasan) kohtalo. Mielipiteet jakaantuvat kahtaalle. Annetaan alue pois, jos saadaan rauha – mieluummin pidetään  alue ja ”ei-rauha”, sanotaan. Aikoinaan pääministeri Golda Meir jo neuvoi suomalaista lehtimiestä: menkää Golanille – ymmärrätte kaiken.

En myöskään usko että kukaan meistä suostuisi elämään Gazan alueen  kaaoksessa. Aikoinaan alue on ollut yhtä hedelmätarhaa ja paratiisia, senkin sukupolvemme on nähnyt omilla silmillään.

”Talosi olivat raunioina ja peltosi autioina, koko maasi hävitetty. Nyt se tulee asukkailleen ahtaaksi! Sinun ahnaat raastajasi  kaikkoavat Lapsesi luulit jo menettäneesi, mutta saat vielä kuulla, kuinka he sanovat toisilleen: Täällä on ahdasta, siirry vähän, että minäkin mahdun asumaan”, Jesaja 49: 19-20.

Aabrahamin perillisinä meillä kristittyinä on vain se etu, ettei maasta tarvitse kiistellä.  Uskossakin on ihmettelemistä enemmän kuin yhdestä Jumalan lahjasta tajuamme.