Pertti Huttunen
***
Suuren maan johtaja lupasi ohjelmajulistuksessaan viimeisenkin kirkon hävinneen seuraavien parin vuosikymmenen aikana laajasta valtakunnastaan. Tänään, tuplat vuosikymmenet myöhemmin todetaan kehityksen olleen päinvastaisen. Tapahtui sama kuin meikäläisissäkin uskonnollisissa ennusteissa: häipymisen tilaan rekisteröitiin uusi uskonnollinen nousu. Toisaalla huomattiin yksilöitymistä ja uskomista, vaikkakin usein eri tavalla, toisaalta kirkon jonkinlainen hajaantumista - sisäänpäin. Pelkistetyn ja mustavalkoisen sielunmaiseman sijaan kohdattiin monivärinen, mosaiikkimainen, aktiivisen impulsiivinen ja niin vaikeasti määriteltävä tai hahmotettava kokonaisuus…
Oletko siis uskovainen, vai toivovainen vai mitä? Vasta pidetyillä Lahden kirkkopäivillä hahmoteltiin suomalaista hengellistä maisemaa. Tutkittiin uusia kirkollisia ilmiöitä, kannanottoa vaativia ratkaisuja normaaliuskovaisen eettisiin kysymyksiin sekä tulevaisuuden haaveita ja odotuksia. Merkittävän osansa sai myös joensuulainen professori Kettunen häpeää käsittelevästä kirjastaan. Onko häpeä jotenkin samaa kuin syyllisyys, tai mikä on niiden ero. Oli niin tai näin, tavoiteltiin raivata ilon ja luottamuksen polkuja tämän päivän suomalaiseen elämään. Syyllisyydestä ja häpeästä vapautuminen on varmasti ollut uskonnon jos toisen ykköstehtävä. On vain niin, että yhdessä uskossa kaikki toimii, toisessa ei.
Pian siirrymme pääsiäisajasta helluntaipiiriin. Ja mikä parasta, juhla-ajasta mukaan ja edelleen levitykseen ei saatettu ”kertomusta” aiemmista Lähi-Idän tapahtumista, vaan viesti iankaikkisuudesta ajallisuuteen ja iankaikkisuuteen. Jälleen kerran on viesti kulkenut uuden alun mahdollisuudesta, armosta ja sovituksesta. Tuo kirkon viesti ei jätä huomiotta ympärillä olevan elämän tarpeiden toteamista ja niistä huolehtimista. Vain ajallisista arvoista kiinnostunut kirkko tyytyy puolinaisuuteen yhtä lailla kuin pako tuonpuoleiseen ja kaiken todella ratkeavan vasta siellä ”siellä jossakin”. Otithan viestin vastaan – ja lähetit edelleen!
Vanhassa kirkkorukouksessa pyydettiin: ”Anna meille sitä koti-ikävää, mistä sinun kansasi täällä ajan vaivassa tunnetaan”. Kristityn merkillinen kaksoiskansalaisuus sitoo niin aikaan kuin ikuisuuteen, vapauttaa joutavista vaivaisteluista, antaa taivaan jokaisen päivän ylle ja sen elämänrohkeuden, joka ei petä koskaan. Siksi kirkko edelleenkin elää, eikä vain suosittele ”hyvää elämää” , vaan rohkeasti kutsuu mukaan jakamaan yhdessä eväät. Jakamalla ne eivät vähene vaan moninkertaistuvat. Edelleen on totta kirkkoisän toteamus: Kenelle Jumala on isänä, hänelle seurakunta (kirkko) on äitinä.
Rohkeaa kesää avoimin silmin!