Alakylältä

Pertti Huttunen 

***

Suomen kirkko oli juuri viettänyt kristinuskon Suomeen rantautumisen 700 -vuotisjuhlaa. Maailmassa oli alkanut lähetyksen ennen näkemätön mahdollisuus viedä hyvää uutista kaikkialle. Brittiläisessä kansainyhteisössä ”ei aurinko koskaan laskenut” – kaikilla maailman äärillä avautui myös kirkon sanomalle uusi tilaisuus.

Suomessa oli jo seitsemän vuosisataa kuultu hyvää sanomaa – oli tullut aika viedä sitä jo eteenpäin. Perustettiin SUOMEN LÄHETYSSEURA. Elettiin vuotta 1859. Ensimmäiselle lähettikurssille haettiin halukkaista kandidaatteja ilmoituksella Suomen ensimmäisessä aikakausjulkaisussa, SUOMEN LÄHETYSANOMISSA. Inkerinmaalla, mikä oli osa saman hallitsijan alaista aluetta, oli myös ilolla otettu vastaan tieto maaorjuuden ( sic Tiernaopojat ! ) kumoamisesta. Lähetyssanomia luettiin myös Martti Rautasen kodissa, Tikanpesässä,  Jaamasta  ( vallankumouksen päivistä Kingisepp) jokunen kilometri itään. Vaikka Martin isä oli vasta kuollut,  äiti silti kannusti poikansa hakeutumista lähetyskurssille.

Vuoden muita myöhemmin Martti tuli äitinsä saattamana Pietarin kautta Helsinkiin lähetyskurssille.  Pienen kokonsa takia  Martti oli käytännön aineitten opetusryhmässä – ei  puusepän,  vaan räätälin opissa. (myöhemmin Ambomaalla Martti oli paras härkävankkureiden puupyörien pantaraudan asentaja ! ! ! !)

Sairaalloista inkeriläispoikaa epäröitiin lähettää kurssin päätyttyä. Armo kävi oikeudesta – Martti lähetettiin toisten mukana 1870 Lounais-Afrikkaan Saksan kautta, höyrylaivalla & härkävankkureilla. Matka kesti vuoden perille toivottuun Ambokylään.

Martin kotitalo Inkerissä seisoo yhä Tallinnan-Pietarin vanhan maantieraitin varressa, pahasti rapistuneena, ei niin kaukana Eestin rajalta. Seurakuntaryhmät vierailevat satunnaisesti kylällä, missä asustaa satakunta ihmistä, kuten Martinkin päivinä.  Taloa on ymmärrettävästi muutettu vuosien varrella.  Viime sotien jälkeen  se myytiin kotinsa menettäneelle inkeriläisperheelle ja palvelee sen kesäasuntona. Piharakennuksen ikkunalta löytyi Martin Afrikassa otettu perhekuva.Talon seinällä on muistolaatta suomeksi ja venäjäksi: TÄSSÄ TALOSSA ASUI 1845-1862 SUOMALAISEN LÄHETYSTYÖN URANUURTAJA MARTTI RAUTANEN. HÄN TOIMI LOUNAIS-AFRIKASSA 1870 -1926.

”Mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole , tehdäkseen mitättömäksi sen, joka jotakin on…” 1 Kor 1: 28

Pertti Huttunen

* * *

Heinäkuun alussa oli tilaisuus piipahtaa Italian lämpöön. Tosin samaiset ilmat hellivät juuri tuolla viikolla kotomaatammekin. Vuosien toive kulkea v 79 j Kr. Vesuviuksen purkaukseen tuhoutuneen Pompeijin kaupungin katuja toteutui silmien edessä.

Aamuvarhaisella aloitimme ohjeiden mukaan Vesuviukselle kipeämisen. Edellisenä päivänä Napolia sivutessa uhkean vuoren silhuetti hallitsi jo itäistä horisonttia. Melkoinen yllätys oli maaston vihreys ja puiden paljous rinteen serpentiinitietä Fiat Bravalla kivutessa. Ja mahtavat laaksot ennen pysäköintialuetta villinään kasvavaa mimoosaa! Humaava tuoksu vielä tuntuu nenäonkaloissa. Tunnin nousu kraaterin juurelle hiekkaista ja pikkukivistä leveää polkua sujui ongelmitta. Reilut parikymmentä vuotta vanha opaskirja tosin tiesi kertoa vuoristohissistäkin, mikä oli jo ajat lopettanut toimintansa. Mutta jalat kantoivat perille. Parista kohtaa kraaterin sivuilta tuli savua, muuten sen pohja oli rauhallinen, kuin suuri tumma sorakuoppa. Edellisenä päivänä runsas pilviverho oli verhonnut vuoren laen. Alaspäin tulo ei ottanutkaan polviin siinä määrin kuin olisi odottanut.

Runsaat 200 vuotta on jo kaivettu Pompeijin ja sen läheisen Ercolaon raunioita. Pompeijissa asui aikanaan loisteliaasti 20 000 ihmistä. Tuhka ja laava ei ollutkaan surmannut paria tuhatta ihmistä, jotka eivät ehtineet paeta. Ei - vaan 80 km/t kiitävä myrkkykaasu. Sen perässä tulvinut laava ja tuhka vain sitten peittivät kaiken ikuistaen runsaaksi 1600 vuodeksi arvokkaan otoksen roomalaista elämää – paremmin kuin mistään muualta on tähän asti voitu sitä löytää.

Matkan anti oli monenkerroksinen; historiaa, tämän päivän elämää ja paljon muuta. Yksi asia kohosi yli muiden: temppelien ja palvontapaikkojen määrä! Uskonto oli ollut saumaton osa menneen kaupungin elämää. Uskonnon yhteinen ja yksityinen harjoittaminen oli ”elämän punainen lanka”.

Historia opettaa yleisesti sen, miten tärkeää on antaa kasvavalle sukupolvelle oikeat elämän eväät. On täyttä harhaa jättä lapset ilman uskon opettamista. Isompina ja ymmärtävimpänä valitkoon muka sitten mitä haluavat . Ymmärtämätöntä vastuun pakoilua ihmisen hienoimmissa perustarpeissa.

Pohjoismaiden usko kumpuaa reformatiosta ja sen oivaltamasta kansanomaistuksesta. Muitakin uskontoja tulee ymmärtää ja sietää. Jeesuksen ohi ei pääse kukaan. Ei tarvitsekaan. Hän elää. Hänessä on tänäänkin tarjolla tuo sama Elämä ja sen syke.

Pertti Huttunen

***

Kun kotikirkkoamme viimeksi remontoitiin, uutta maalia vedettiin lisää alkuperäisten ornamettien päälle, suruttomasti. Vanhempi polvi muistaa kirkon ensimmäisen asun ja näkee kuusenoksaornamentin alttarin takana kuten holvikaarissa roikahtelevat lamput ornamenttivöineen, oli niidenn päällä siten mikä maalikeros tahansa. Pornaisten (saman arkkitehdin koristamassa) kirkossa poikkeaminen tuo lohtua nostalgiaan, niinkin voidaan entisöidä… Hullu 60- luvun tyyli olisi saanut jättää jotain entiselleen.

Vanhan testamentin aikaan oli selvää, missä Jumala asui. Tietysti temppelissään! Ja vielä tarkemmin: Kaikkein pyhimmän huoneen uhriarkkua vartioivat molemmin puolin kerubit, koska Jumala on (hepr nimtzaa meood – on erittäin paljon) läsnä juuri siinä, uhriarkun kannella. Myöhemmin Jumalan tapaa synagoogan keskeltä. Toorarulla tuodaan kunniapaikalle keskelle kokoussalia lukemista varten. (Me luterilaiset emme siis olekaan olleet ensimmäisiä korostaessamme Jumalan asuvan Sanassaan kansansa keskellä).

Muistan varsin suuresti hämmästyneeni kerran kävellessömme katolisen kirkon pihassa Ramallassa, Länsirannalla. Sunnuntain iltapäivällä kirkon ovi oli kiini, kuinkas muuten, tuttu juttu. Ei siinä ihmettelemistä. Ensimmäistä kertaa tajusin jotain huikaisevaa: Pääoven yläpuolella oli kiveen hakattu latinankielinen teksti – ja on varmaan siinä tänäkin päivänä: taivaan portti. Kirkon ovi – portti taivaaseen! Kaukana ei tuosta temppelistä ole Beetelikään, kymmenkunta kilometriä koilliseen, missä Jaakob näki taivaat avoimina.

Rippikoulussa opetamme että alttari kuvaa kirkossa Jumalan läsnäoloa. Opetamme myös aivan oikein, että Jumala on Henki ja ettei Hän asu käsin tehdyissä temppeleissä. Siksi kirkossa mahdollisesti esillä olevat kuvat ja muut taideteokset ovat vain viitteellisiä. Venäläisessä ortodoksisessa perinteessä esimerkiksi ne monien muiden symboolien kanssa kuvaavat taivaan ihanuutta. Väliaikaisella ja maallisella ei sitten niin suurta arvoa olekaan. Kirkon alttari on kaikille kristityille erilaisissa kirkkosaleissa se oleellisin muistutus Jumalan läsnäolosta. Koko rakennus on Jumalan meille lahjana hankkiman pyhyyden kohtaamisen paikka. Jumala ON läsnä.

Joulun viesti voidaan tiivistää myös toteamukseen Jumalan asumisesta ihmissydämessä – jos siihen annetaan Hänelle lupa, oikeus luomaansa sijaan ja olotilaan. Kaiketi voi myös sanoa, että Jumala asuu kaikkialla siellä missä Hänet otetaan vastaan. Monet symboolit ja konkreettiset esimerkit yrittävät auttaa oikean suunnan etsimiseen ja pyhän salaisuuden kohtaamiseen.

Lappeenrannan seurakunnan tiilikirkossa luemme avoimessa raamattupiirissä kevään aikana Raamattu 100 minuutissa- kirjaa, parillisina viikkoina keskiviikkona puolivideltä. Tervetuloa! Mukaan sopii tunnin mittaiselle retkelle ensin kuninkaiden ajasta aina tähän päivään. Sielläkin Jumala asuu.

Pertti Huttunen
Rovasti, eläkkeellä

* * *

Mökkinsä portaalla istuva maanmiehemme mahtaa useamman kerran suvisesta luonnosta nauttiessaan todeta, että onhan meillä sentään rauha! Olen aina harmitellut katkosta mikä on suomalaisen iltauutisten keinutuoliperspektiivistä uutisten lähtöpaikkaan. Ihmettelyä riittää, että eiväthän ne … Ja neuvoja tulisi, mutta – ah tuo katkos. Usein unohtuu tuossa tilanteessa kiitollisuus siitä ettei tarvitsekaan kaikkien maailman ongelmien juuria tuntea. Jos joutuu vähän tutustumaan, neuvominenkin herpaantuu. Voitto Viron Pyhän maan matkaoppaan esipuheessa todetaan maassa piipahtaneiden kirjoittavan elämyksistään romaanin, pitempään olleiden tyytyvän sanomalehtiartikkeleihin, vuosia asuneiden vaikenevan tyystin.

On virkistävää saada vieraita ja katsella tuttujakin paikkoja heidän kanssaan ja vierain, ensikertalaisen silmin. Toisesta kulttuurista tulevilla saattaa olla eri intressit kuin meillä  uusiin oloihin tutustuessaan. Kun yhteisiä matkoja suunnitellaan, on aina hyvä kysyä vierailta, mitä haluavat. Ja jos eivät osaa artikuloida toiveitaan, esitellä useampia vaihtoehtoja. Tämä on paljon hauskempaa kuin vieraitten juoksuttaminen jo valmiissa juoksuhaudassa ja kujassa. Yhdessä löytyy rikkaampi sävelkieli kuin itsekseen vihellellen… Ja on hyvä antaa vieraille myös aivan omaa aikaa ja rauhaa, etsimisen ja löytämisen iloakin.

Sain menneenä keväänä tehdä ryhmän kanssa matkaa Israelissa ja Jordaniassa. Matkaa valmistellessa useimmin tehty kysymys oli: onko siellä rauhallista. Vastasin kuulemallani jutulla. Kreikkalaiseen maisemaan matkaansa valmistelija sai ikääntyneeltä perhepiirin jäseneltä kummeksuvan kommentin: Miksi menet noin varallisiin paikkoihin, mene Israeliin!

Jokaisen Israelissa käyneen kokemus on ollut, ettei muistanutkaan koko turvallisuusongelmaa, sen verran intensiivistä oli Lähi-idän elämä. Onhan selvää että monien sotien raastama seutu ei ole vieläkään rauhoittunut, lieneekö ihan läheisessä näköpiirissäkään – ja silti ihmisten pitää elää. Tavallinen maalaisjärki riittää (ei tarvita profetian lahjoja) näkemään etteivät Persianlahden maiden rauhanomaiset ratkaisut tänään valitettavasti näytä olevan mahdollisia. Mitä tuleva talvi tuo tullessaan – todellakin jää nähtäväksi. Tänään näemme vain uhkaavat mustat pilvet taivaanrannalla.

Syyrian ja Israelin väliset neuvottelut ovat jälleen käynnistyneet. Ongelmana on Golanin ylängön (Raamatun Baasan) kohtalo. Mielipiteet jakaantuvat kahtaalle. Annetaan alue pois, jos saadaan rauha – mieluummin pidetään  alue ja ”ei-rauha”, sanotaan. Aikoinaan pääministeri Golda Meir jo neuvoi suomalaista lehtimiestä: menkää Golanille – ymmärrätte kaiken.

En myöskään usko että kukaan meistä suostuisi elämään Gazan alueen  kaaoksessa. Aikoinaan alue on ollut yhtä hedelmätarhaa ja paratiisia, senkin sukupolvemme on nähnyt omilla silmillään.

”Talosi olivat raunioina ja peltosi autioina, koko maasi hävitetty. Nyt se tulee asukkailleen ahtaaksi! Sinun ahnaat raastajasi  kaikkoavat Lapsesi luulit jo menettäneesi, mutta saat vielä kuulla, kuinka he sanovat toisilleen: Täällä on ahdasta, siirry vähän, että minäkin mahdun asumaan”, Jesaja 49: 19-20.

Aabrahamin perillisinä meillä kristittyinä on vain se etu, ettei maasta tarvitse kiistellä.  Uskossakin on ihmettelemistä enemmän kuin yhdestä Jumalan lahjasta tajuamme.