Alakylältä

Outi Heinola

***

Sain luettavaksi Päivän kustantaman, William Paul Youngin kirjoittaman kirjan Autiotalo. Kirjan takakannessa kehutaan, että tämä kirja voi tehdä meidän sukupolvellemme sen, mitä John Bunyanin Kristityn vaellus teki omalleen. Niin hyvä se on. Muuta takakannesta ei kannatakaan lukea; itseäni ainakin häiritsi se, mitä olin etukäteen sieltä lukenut.

Oikeastaan kirjasta ei voisi kertoa mitään etukäteen, mutta se oli niin tavanomaista uskonnollista ajattelua mullistava, tuore ja erilainen näkökulma Jumalaan, etten voi olla kirjoittamatta juuri siitä. Mitä siis voin kirjoittaa paljastamatta liikaa kirjan ydintä.

Kirja kertoo Mackenzie Allen Phillipsistä ja niistä kokemuksista, mitä hän itse on kertonut elämästään kirjan kirjoittajalle. Mackille, kuten hänen läheisensä häntä kutsuivat, oli tapahtunut tunne-elämää traumatisoivia tapahtumia, minkä seurauksena hän enemmän suoritti elämää kuin olisi ollut avoin elämälle ja läheisillekään ihmisille sellaisena kuin he olivat. Hänen tunne-elämänsä oli kuin jäässä. Onneksi harvalla meistä on niin syviä haavoja kuin mitä Mackille oli elämässä tullut, mutta ”tavallista” elämääkin eläneenä kirjan sanoma teki minuun syvän vaikutuksen.

Mack oli koko elämänsä ajan tottunut olemaan velvollisuudentuntoinen. Raskaiden ja epäoikeudenmukaisilta tuntuneiden tapahtumien jälkeen Mack oli kadottanut kyvyn nähdä muuta kuin oman kipunsa. Hän oli myös kadottanut kyvyn nähdä Jumlalan. Monet Mackin, ja lukiessa myös minun, entiset uskonnolliset käsitykset menivät nurin, kun Jumala kohtasi hänet tunnetasolla. Jumala halusi parantaa haavan, joka oli syntynyt Mackin sydämeen ja heidän välilleen vaikeasti hyväksyttävien kokemuksien johdosta. Kuten kirjassa todetaan, elämään tarvitaan aikaa ja paljon yhteyttä. Järjen ja sydämen asiat on hyvä käsitellä tavalla ja ajalla, johon ihminen on valmis.

Kirjassa käsitellään mm. seuraavia teemoja:

Ihminen on luotu elämään rakkauden kohteena. Jos hän elää ikään kuin häntä ei rakastettaisi, se on elämän rajoite. Ei päinvastoin. Jos jäisi ilman rakastetuksi tulemisen kokemusta, se on kuin leikkaisi linnulta kyvyn lentää. Tuskalla on taipumus viedä kyky lentää. Vapaus on prosessi, joka syntyy suhteessa Jeesukseen. Silloin kaikki, mikä kuohuu ihmisen sisällä, alkaa löytää tiensä ulos sieltä.

Kivun keskellä Jeesuskin koki itsensä Jumalan hylkäämäksi, vaikka Isä Jumala kärsi koko ajan Hänen kanssaan ristillä, loppuun asti. Kun Jeesus antoi elämänsä Jumalan käsiin, Hän selvisi tilanteesta. Jumala opetti Mackia, että elämä on helpompaa silloin, kun hyväksyy tämän päivän sellaisena kuin se on, verrattuna siihen, että yrittäisi sovittaa elämää ennalta muodostamiinsa omiin käsityksiin. Ne sortuvat kuitenkin.

Kirjan, sanoisinko, sielunhoidollisesta sisällöstä huolimatta paikallinen kirjakauppa oli sijoittanut sen jännityskirjojen joukkoon. Täytyy myöntää, että todellinen elämä on usein kirjallisuuttakin jännittävämpää ja elämässä iholle tarttuu kokemuksia, jotka pimentävät Jumalan läsnäoloa omassa elämässä. Tarvitaan virkistäviä keidaskokemuksia, jollainen Autiotalo-kirja on ollut ja on edelleen minulle. Olen lukemassa sitä jo toiseen kertaan lyhyen ajan sisällä. Eipä tullut kirjakauppiaalta kysyttyä, että mihin hyllyyn hän oli sijoittanut Raamatun.

Outi Heinola

***

Nyt se on sitten tapahtunut. Isäni kuoli kevättalvella yllättäen, jos vanhan miehen kuolemasta voi niin sanoa. Lähes koko elämäni olen ”pelännyt” sitä, miten ainoana lapsena selviydyn surusta, sillä vieraidenkin ihmisten kuolema on tuntunut aina surulliselta.

Äkisti tullut tieto isäni kuolemasta ei ollut kuitenkaan niin järkyttävä kuin olin etukäteen kuvitellut. Kokemus oli myös voimaannuttava. Aloin tuntea suurta ylpeyttä siitä, miten urheasti isäni oli elämänsä elänyt. Mielikuvissani alkoi korostua, että minussa on paljon samoja ominaisuuksia: olenhan isän tyttö. Ajan kuluessa muistikuvani ovat tasoittuneet ja huomaan itsessäni paljon myös äitini ominaisuuksia.

Isän kuoleman johdosta aikaperspektiivini on laajentunut molempiin suuntiin: historiani alkaa nykyisin muutaman kymmenen vuoden sijaan 1920-luvulta. Tulevaisuus taas jatkuu luontevasti taivaassa, missä isä jo varmaan pirteänä ja elinvoimaisena valmistautuu lopullisen kesän tuloon toimellisesti, niin kuin hänellä on ollut aina tapana.

Isän kuoleman myötä minulle tapahtui se, mitä kaikille muillekin, vaikka en olisi uskonut. Olen mielestäni pitänyt isään paljon yhteyttä ja ajatellut, etten ikinä voi tuntea syyllisyyttä siitä, että olisin laiminlyönyt häntä, mieleen on tullut vaikka kuinka monia tilanteita, joissa olisi pitänyt toimia toisin. En suostu ottamaan syyllisyyden tunteita vastaan, mutta ne mokomat ovat kovasti yrittäneet nostaa päätään. Ehkä isäni jo elämänkokemuksestaan tiesi, että niin kuitenkin käy, niin hän kertoi minulle seuraavan tarinan jo vuosikymmeniä sitten:

Kotkaemo ruokki ahkerasti kolmea pientä poikastaan pesässä. Nopeasti poikaset kasvoivat ja suhtautuivat uteliaasti ympärillä olevaan maailmaan. Emo huomasi, että pian on aika erota ja hän aikoi opettaa pojilleen elämäntaitoja. Eräänä päivänä emo kysyi yhdeltä poikaseltaan: ” Nyt olet nähnyt, kuinka minä ruokin sinua. Mitä sinä aiot tehdä sitten, kun kasvat isoksi ja minä vanhenen?”

Poikanen vastasi välittömästi: ”Minä ruokin sitten sinua!” Emo ei ollut alkuunkaan tyytyväinen vastaukseen. Se kysyi seuraavalta saman kysymyksen ja sai saman innokkaan vastauksen. Emoa alkoi jo hermostuttaa. Vielä se kysyi kolmannelta poikaseltaan: ”Mitä sinä aiot tehdä isona, kun minä vanhenen?” Poikanen vastasi:” Minä ruokin sitten omia poikasiani samalla tavalla kuin sinä olet tehnyt meille.” Tämä vastaus miellytti emoa ja se tunsi suurta ylpeyttä poikasestaan ja jatkoi kaikkien poikasten kasvattamista nuoriksi aikuisiksi asti. Siihen asti, kun oli aika sanoa näkemiin.

Outi Heinola

***

Vanhukset ovat seurakunnan ja yhteiskunnan voimavara, eikö totta. Tilastojen mukaan voimavarojen määrä tulee lähivuosina moninkertaistumaan. Miten me henkilökohtaisesti varaamme aikaa heitä varten?

Lappeenrannan vanhuspoliittisen ohjelman 2006-2010 visiona on Hyvä itsenäinen ikääntyminen – koko kaupunki vanhusten asialla. Kaupungin tavoitteena on edistää lappeenrantalaisten hyvinvointia, terveyttä sekä toimintakykyisyyttä laadukkailla, kustannustehokkailla sekä väestön palvelutarpeeseen ja ikärakenteeseen joustavasti mukautuvilla sosiaali- ja terveystoimen palveluilla.

Yhteiskunnan virallinen vanhustenhuolto ei yksin riitä kaikkiin vanhusten tarpeisiin. Toki palveluvalikko laajenee jatkuvasti ja erityisesti yksityisten palveluiden määrä kasvaa. Jo nyt ja tulevaisuudessa jokainen voi itse valita suuresta palveluvalikosta tarvitsemansa ja haluamansa tuotteet. Osa vanhuksista on siinä hyvässä asemassa, että he pystyvät tekemään valintoja ja ostamaan tarvitsemansa palvelut.

Keskellämme saattaa olla sellaisia vanhuksia, joilla ei ole varaa hankkia kaikkia palveluita. Palveluyhteiskunnassa tarvitsemme todennäköisesti asennemuutosta. Sen sijaan, että ajattelisimme sosiaalitoimen ja seurakunnan huolehtivan jäsenistään, meidän on syytä tarkkailla, onko lähiympäristössämme apua tarvitsevia vanhuksia. He eivät ole näkyvästi esillä, sillä voimien heikkenemisen myötä he ovat enemmänkin piilossa, yksin omassa kodissaan.

Seurakunnan Alakylän aluetyön tämän vuoden teema on yksinäisyys. Se voi vaivata kaikenikäisiä, mutta vanhuudessa yksinolo saattaa korostua liikuntakyvyn heikentyessä. Alueellamme on yhden ikäihmisen talouksia runsaasti. Sitä paitsi kaksinkin ollessa iän myötä elinpiiri kapeutuu. Heille on tarjolla kaupungin kotihoitoa, mutta se pystyy vastaamaan lähinnä fyysiseen avun tarpeeseen. Työntekijät toimivat ripeästi, mikä vanhuksen mielestä saattaa tuntua kiireiseltä. Monet kotihoidon piirissä olevat kokevat jäävänsä heitteille, koska heillä on suuri ihmisen ikävä. He toivoisivat, että jollain olisi aikaa vain olla, juoda kupillinen kahvia, haastella tämän päivän asioista ja vähän menneistäkin. Vanhukset ovat aika pienestäkin kohtaamisesta kiitollisia.

Ehkä vanhusten auttaminen ei ole kaikkein trendikkäin tapa elää, mutta voisi olla hyvä “harrastus”, joka voi vähitellen muuttua suorastaan elämäntavaksi. Miten sinä ja minä käytämme luovuuttamme rikastuttaaksemme toisiamme, erityisesti ikäihmisiä. Vanhuksemme voivat opettaa meille toisista huolehtimista, mikä on voimavara koko yhteisössä. Ellei meissä tapahdu asenteenmuutosta, vanhukset voimavarana on pelkkä hokema ilman sisältöä. Tyhjät tynnyrit kolisevat, mutta meillä on mahdollisuus valita vanhuksista oikea, yhteisömme todellinen voimavara. He voivat opettaa meille sellaista lähimmäisen auttamista ja selviytymistaitoja, joista on hyötyä moneen arkiseen asiaan. Emme kai jätä kaveria iäkkäänäkään?

Outi Heinola
Sosiaali- ja terveydenhuoltoalalla työskentelevä puolen vuosikymmenen harapaislainen

* * *

Loppukesällä luonnossa ja myyntitiskeillä on tarjolla marjoja ja kesäisiä herkkuja. Tänä vuonna sato on ollut rajallinen, mutta jotain marjoja tai sieniä varmaan jokainen meistä on maistanut. Tällä hetkellä metsästä löytyy ainakin puolukoita.

Jotkut ovat hillonneet enemmänkin marjoja, keittäneet mehua ja pakastaneet kesän tuotteita. Ehkä joku on jakanut ystävillekin uusia makuelämyksiä. Voimme olla kiitollisia luonnon hyvistä antimista, jotka ovat meille Jumalan lahjaa.

Satokausi on omalla tavallaan vuoden kohokohta. Varsinkin niille, jotka itse poimivat tai kasvattavat kesän antimia, on juhlallinen hetki saada satoa talteen. On myös tärkeää talvella herkutella syyskesän tuotteilla, sillä kaikkea satoa ei millään ehdi syödä lyhyessä ajassa.

Joskus elämässä muutenkin on sellaisia asioita, joita ikään kuin kasvatamme, odotamme ja haluaisimme säilöä tulevaisuutta varten. On myös sellaisia menneitä tapahtumia, joita tekee mieli muistella. Jossain määrin elämässä voi tehdä niin, mutta enimmäkseen elämä on vain tässä ja nyt: elettävänä on vain tämä hetki. Sitä ei voi säilöä eikä elää etukäteen. Huomisesta huolehtimalla voi lähinnä lisätä omaa painolastiaan, sillä yleensä elämän raskain ja kiireisin päivä on huominen, eikö niin. Jonkinlaisia suunnitelmia voi tehdä tulevaisuutta varten ja ruokaa voi jossain määrin kerätä varastoon. Painopiste on kuitenkin hyvä pitää tuoreessa, juuri käsillä olevassa hetkessä, muuten tasapaino heilahtaa väärään aikaan.

Monissa muissa kulttuureissa kuin länsimaissa ihmiset ovat henkisesti tasapainoisempia sen takia, että he ovat läsnä juuri siinä hetkessä ja tilanteessa, missä myös fyysisesti ovat. Sitä taitoa voi harjoitella. Mitähän jos Sinä ja minä ottaisimme juuri nyt hetken aikaa keskittyä. Missä olen, mitä teen, mitä tunnen juuri nyt? Onko tässä tilassa joitain muita? Tällainen pysähtyminen ei välttämättä vie kauan aikaa, mutta herkistää elämään laajemmin ja syvemmin. Tässä ja nyt. Elämän lahja on annettu meille vain tämä käsillä oleva pieni hetki kerrallaan. Tässä hetkessä läsnä ollen tämä elämä maistuukin tuoreimmalle, aivan erilaiselle kuin suunniteltu tai säilötty.

Hyviä hetkiä Sinulle!