Alakylältä

Pekka Hämäläinen
Perheterapeutti, työyhteisökouluttaja, Alakylältä maailmalle lähtenyt

* * *

Ihmisillä on monenlaisia syitä katkeroitua elämälle. Yksi on saanut huonot eväät jo lapsuudenkodissaan, toinen mokannut itse mahdollisuuksiaan huonoilla valinnoilla, kolmatta on potkittu päähän kaikissa merkityksellisissä ihmissuhteissa. Syitä kyllä löytyy.

Vastoin loistavia suunnitelmia ja onnen unelmia odotukset eivät olekaan täyttyneet. Seurauksena on ollut katkeria pettymyksiä ja voimaton viha. Elämästä on jäänyt kitkerä maku suuhun. Kyynisyys on piirtänyt leimansa ihmisen olemukseen ja toivo on kadonnut. Parhaiten se näkyy kasvojen syvissä juonteissa ja väsyneissä, alistuneissa silmissä. Niistä on sammunut valo. Katkeruus jättää jälkensä.

Haluan asettua toivon puolelle. Minä uskon, että toivo on oikeasti olemassa ja että sen voi halutessaan löytää. Mutta sammunut valo voi syttyä silmiin uudestaan vain jos ihminen on valmis tekemään oman osuutensa. Avun saa ihminen, joka  haluaa itse auttaa itseään. Se tarkoittaa sitä, että hän on valmis menemään katkeruuksien syihin – ei vain tietoisuuden tasolla – vaan että hän uskaltautuu rohkeasti kohtaaman tunnteiden tasolla ne asiat, jotka ovat kivun takana ja sen aiheuttajia. Tämän syvän kohtaamisen seurauksena voi syntyä anteeksiantamus, parantavana, puhdistavana ja korjaavana kokemuksena.

Terapeuttina minun tehtäväni on kyseenalaistaa sellainen huono elämä, joka tuottaa ihmiselle pelkkää kärsimystä ja jonka vanki hän kokee olevansa olipa se sitten itse aiheutettua tai ympäristön aikaansaannosta. Haluan rohkaista ihmistä oivaltamaan, että hän itse voi mitä suurimmassa määrin vaikuttaa kohtaloonsa ja että hän itse on omassa paranemisprosessissaan avainhenkilö. Ottamalla vastuun tunteistaan ja paranemisestaan ihminen sanoutuu irti sellaisesta epärelistisesta toivon odotuksesta, että jostakin ulkopuolelta tulee pelastaja joka muuttaa kaiken. Näitä odotuksia ladataan helposti puolison, lasten, työkavereiden, esimiehen, jopa Jumalan kannettavaksi ja sitten ollaan pettyneitä kun mitään ei tapahdu. Passiivinen ulkopuolisen messiaan odotus poistaa ihmisen omavastuun ja johtaa ahdistavaan kyynisyyteen.

Vastuullinen ihmisyys on oman asiantuntijuuden arvostamista ja sen käytöönottoa. Omaa elämäämme koskevissa asioissa kukaan ulkopuolinen ei voi olla pätevämpi asintuntija kuin itse olemme. Kukaan toinen ei voi meitä paremmin tietää, mikä meille on hyväksi. Kukaan toinen ei voi tehdä tärkeitä päätöksiä meidän puolestamme eikä Jumalakaan suostu tekemään meille itsellemme kuuluvaa likaista työtä. Voidaksemme olla elämämme asiantuntijoita, meillä on oltava hyvä yhteys alitajuntaamme ja tunteisiimme. Jos osaaamme kuunnella, oikeat, juuri meille sopivat neuvot tulevat sieltä. Ulkoaohjautuva kuuntelee mitä muut sanovat ja yrittää toimia heidän neuvojensa mukaan. Itseohjautuva ihminen vetäytyy hiljaisuuteen ja kuuntelee itseään. Kun kuuntelee itseään, harha-askelia tulee vähemmän.

Itseohjautuvuus ja vastuunotto ovat keskeisiä asioita myös silloin kun puhumme anteeksiantamuksesta. Ulkoaohjautuva kuulee ohjeita: ”Ei vielä kannata antaa anteeksi. Loukkaaja ei ole katunut tarpeeksi eikä hän ymmärrä loukkauksensa syvyyttä. Anna hänen vain kärsiä ja piehtaroida syyllisyydessään. Vasta sen jälken voit mahdollisesti harkita anteeksiantamusta.” Niin vuodet vierivät ja asiat jäävät selvittämättä.

Vastuullinen ihminen kuuntelee itseään ja ryhtyy antamaan anteeksi vapautuakseen itse vihan, katkeruuden ja pettymysten koukuista. ”Minä annan sinulle anteeksi” tarkoittaa luopumista ehdollisen pelin ansasta: ”Jos sinä ensin kadut, sitten minä annan anteeksi.” Ei näin. Ehdoton anteeksianto merkitse itsensä vapauttamista ja yksipuolista anteeksiantojulistusta. Jos haluat joulun valon sydämeesi, kokeile tätä. Anna anteeksi. Se ei maksa mitään mutta voi tuoda elämääsi lahjan jota ei koskaan unohda.

Pekka Hämäläinen
Työyhteisökouluttaja, perheterapeutti

* * *

Työelämässä vastuun käsite on noussut yhdeksi tärkeimmistä keskustelunaiheista. Ehkä vastuuta on korostettu aina, mutta tänä päivänä siitä puhutaan viikkopalavereissa ja kahvitaukokeskusteluissa ääneen enemmän. Sille etsitään sisältöjä ja sitä pyritään määrittelemään mahdollisimman selkeästi. Kun kuuntelen koulutustilaisuuksissa esimiesten toiveita työtehojen parantamiseksi ja tuloskehityksen maksimoimiseksi, henkilökohtaisen vastuun ottaminen näyttää nousevan aina ykköseksi.

Mutta mitä vastuun ottaminen käsitteenä tarkoittaa? Kukaan työntekijä ei myönnä olevansa vastuuton, vaan kokee kantavansa tekemästään vastuuta enemmän tai vähemmän. Kuitenkin tulokset ovat hyvin erilaisia. Toinen saa aikaan paljon, toinen ei juuri mitään. Joku ylittää jatkuvasti odotukset ja joku toinen näyttää olevan koko ajan vain tekevinään. Olemme ihmisinä ja työntekijöinä niin erilaisia.

Ehkä vastuun käsitettä olisi aika selkeyttää. Kun esimies kehottaa työntekijöitä ottamaan enemmän vastuuta, hänen tulisi yksityiskohtaisesti kertoa mitä hän tarkoittaa vastuulla ja mitä hän konkreettisesti odottaa työntekijöiltään eri tilanteissa. ”Ottakaa vastuuta” ei pelkkänä tokaisuna merkitse mitään. Yhtä hyvin virheitä käsiteltäessä ei riitä, että pomo huutaa: ”Kaikki eivät nyt vaan kantaneet omaa vastuutaan.” Syntynyt ongelma on syytä purkaa osiin vaihe vaiheelta ja miettiä mitä oikeasti tapahtui ja missä virhe pääsi syntymään. Huomionarvoista on, ettei etsitä syyllisiä vaan ratkaisuja. Näin menettelemällä saadaan tärkeätä tietoa myös siitä, miten seuraavalla kerralla tulee toimia, ettei virhe toistuisi. Tarvitaan siis yksityiskohtiin menevää vastuukeskustelua: Mihin pyritään, mitkä ovat odotukset, miten ratkotaan pulmakohdat ja miten kunkin työntekijän tulee hoitaa oma osuutensa. Tärkeää on myös sopia aikatauluista, mihin mennessä kunkin työvaihe on hoidettu valmiiksi. Työntekijän vastuullisuutta on esittää omia kommenttejaan ja kysyä, jos jokin yksityiskohta jää hänelle epäselväksi. Vastuutonta on jättää asiat hämäriksi ja yrittää puutteellisin tiedoin itse selviytyä tilanteesta tai jättää oma osuus kokonaan hoitamatta. Niin syntyy vain uusia virheitä. Vastuullinen keskustelu on vuorovaikutteista – jokainen osallistuu siihen.

Miksi toinen työntekijä sitten kantaa vastuunsa viimeiseen saakka ja toista ei vastuu voisi vähempää kiinnostaa. Vastuullisen elämänasenteen jäljet johtavat aina kodin vastuukasvatukseen ja siellä saatuun mallioppimiseen saakka. Joudumme kysymään, millaisen vastuullisuuskasvatuksen olemme saaneet äidiltä ja isältä? Yhdelle on tehty pienestä pitäen kaikki liian valmiiksi, jolloin oma-aloitteinen vastuunotto ei ole päässyt kehittymään. Sama malli jatkuu luonnollisesti aikuiselämässä, odotetaan valmista, että joku muu tekee ja hoitaa asiat. Toinen on taas joutunut ottamaan lapsena runsaasti vastuuta, tekemään paljon ja on valmis siihen aikuiselämässäänkin. Vastuu ei häntä pelota. Hän tarttuu asioihin ja saa aikaan. Tässäkin olemme niin erilaisia.

Olipa vastuullisuutemme kasvumalli mikä tahansa, työelämässä ei menestytä selityksillä. Jokaisen työntekijän on pakko kantaa oma kortensa kekoon ja ottaa oma vastuunsa, halusipa hän sitä tai ei. Työelämä on joukkuepeliä ja jokaisella on siinä oma tärkeä roolinsa. Jos yksikin rooli jää huonolle hoidolle, koko peli kärsii. Tavoite ei toteudu. Miten sitten vastuun pelkääjä tai pakoilija saadaan uskomaan siihen, että vastuun ottaminen on hyvä asia erityisesti hänen omalta kannaltaan?

Vastuun ottaminen tekee työstä mielekästä. Vastuuta välttelevä on omassa työssään ulkopuolinen, objekti. Hänelle asiat vain tapahtuvat. Hän on matkustaja joka menee sinne mihin häntä viedään. Vastuunkantaja taas on kuljettaja omassa autossaan – subjekti, joka koko ajan tekee valintoja ja vie itse elämäänsä. Vastuullinen voi itse vaikuttaa työhönsä ja tämä tekee työstä mielekästä. Työ palkitsee. Se antaa tyydytystä ja iloa. Vastuullinen saa myös onnistumisen kokemuksia työstään.

Haluaisin tuoda vähän erilaisen ajattelumallin vastuullisuuskeskusteluihin. Kutsun sitä rennon vastuullisuuden tilaksi. Uskon nimittäin siihen, että työtä on mahdollista tehdä ei yli- eikä alivastuullisesti, vaan itse kullekin sopivalla vastuullisuudella, rennosti. Ylivastuulliset uupuvat työssään ja palavat loppuun. Ne joilla vastuuta on liian vähän tai ei ollenkaan turhautuvat. Kumpikaan ääripää ei ole ihmiselle hyväksi. Huippu-urheilijakin pääsee parhaisiin tuloksiinsa rentoudella ei väkisin puristamalla. Sama pätee työelämässä. Työtä on mahdollista oppia tekemään kepeän vastuullisesti, niin että se tuntuu mukavalta ja toteutuu leppoisassa ilmapiirissä.

Miten rennon vastuullisuuden tilan voisi löytää? Muutos lähtee tiedostamisesta. Itse kukin voisi miettiä rehellisesti omaa suhdettaan vastuuseen. Otanko minä työstäni oikeasti vastuuta vai en? Otanko sitä liikaa vai liian vähän? Haluaisinko muuttaa omaa asennoitumistani? Toisaalta vastuullisuuskeskusteluun tarvitaan myös esimiestä ja työkavereita. Mitä toiveita heillä on minun roolipelaamisestani? Miten minun tulisi oma tonttini hoitaa? Mitä rento vastuullisuus olisi koko tiimin, jokaisen työntekijän kannalta? Tällaisessa vastuukeskustelussa syntyy hyvä joukkuepeli ja tulokset paranevat.