***

Moni meistä haluaa onnea joka suunnasta; avio-onnea, työonnea, lapsionnea, asunto-onnea, arpaonnea … onnea pitäisi olla ikään kuin tasaisesti kaikissa asioissa. Ei riitä, että jos on terve ja katto pään päällä. Eikä sen tietysti tarvitsekaan riittää, on lupa toivoa ja unelmoida. Mutta rajansa kaikella.

Toisilla näyttäisi olevan enemmän onnea kuin minulla. Serkulla on hienompi asunto ja naapuri onnistui laihduttamaan. Ystävät ovat löytäneet mieleisensä työpaikan ja tienaavat hyvin. Tuttavat matkustelevat enemmän ja jotkut näyttävät olevan tyytyväisempiä muuten vaan. Miksi minä en saa sellaista onnea?

kuitenkin minulla on paljon sellaista, mitä joku toinen hartaimmin toivoo. Toisen onni ei ole minulta pois. Miksen osaa iloita siitä onnesta, mikä kohdalleni on osunut? pitääkö menettää jotakin onnestaan, jotta näkee sen arvon? Onni onnettomuudessa on huyomata kirkkain silmin onni, jonka omistaa.

Olen nähnyt kirkkaanvärisissä t-paidoissa tekstin; ”Onni löytyy arjesta” (MLL). Taidan opetella tänä syksynä poimimaan onnen hetkiä omasta arjestani. Ilot ovat samassa sopassa surujen kanssa. Täytyy vain ehtiä maistelemaan kaikkia makuja. Ehkä opin olemaan tyytyväinen siitä onnesta, joka juuri minulle on suotu.

***

”Äiti, ollaan kaikki kotona, ei mennä mihinkään.” Lapsi toivoi sitä, mikä oli hänen mielestään parasta: olla rauhassa yhdessä ilman että on kiire töihin tai kauppaan. Aikuinen suunnittelee menemisiään, mutta lapselle elämä on tässä ja nyt. Hän vaihtaa salamannopeasti tunteesta toiseen – rehellisesti, oman itsensä tahdissa. Vuoristoradassa vaihtelevat ilo, pettymys, raivo, tyytyväisyys.

Meille aikuisille tyypillisempää taitaa olla tunteiden kätkeminen ja elämän suorittaminen. Mitä kauemmaksi on kulkenut omista tarpeistaan, sitä vaikeampaa on löytää sisäistä rauhaa ja pysähtyä paikalleen nauttimaan elämästä. ”Äiti, naura”, sanoi alle 3-vuotias toisella kertaa. Hän halusi kokea uudestaan hetken, jossa aikuinenkin heittäytyi nauramaan sydämensä pohjasta. Me aikuiset odotamme kesälomaa, mutta lapsi löytää ilon joka päivä, pienistä asioista. Jos hän tarvitsee syliä, hän yksinkertaisesti tulee syliin.

Missä vaiheessa olemme kadottaneet kyvyn elää hetkessä? Entä luottamuksen toiseen ihmiseen? Eikö aikuinenkin tarvitse syliä, johon kavuta uupuneena tai heittäytyä täynnä riemua?

Pääsiäinen kutsuu hauraat silmut esiin kuorestaan. Hangen alta nousevat versot valoa ja lämpöä kohti. Kurottaudutaan mekin kohti toisiamme Anna-Maija Raittilan sanoin:

”Pesän pöyhiä siipeni alle
linnuksi hiljetä tahtoisin
ja sinut suojata siipeni alle
ja hiljaa uskoa tahtoisin

Ruohosi kukkasi lumen alla
hauras oksasi olisin
silmuoksasi lumen alla
lumikukkasi olisin – ”

(Talvilauluni, kokoelmasta Sinitiaisten tanssi,1969)

***

Haluan pitää langat käsissäni. Teen työni napakasti ja vapaa-ajan viettoa suunnittelen niin, että omat ja toisten tarpeet tulisi huomioitua. Kodin koetan pitää siistinä ja asiat järjestyksessä. Että kaikki sujuisi hyvin, ettei tulisi ikäviä yllätyksiä. Hallinnan tunne tuo turvaa ja ennakoitavuutta elämään. Kuulostaako tutulta?

Tänä päivänä hallinnan tarve tuntuu ulottuvan kaikkeen syntymästä kuolemaan. Enää ei voi luottaa kuin varmaan tietoon (jos siihenkään) ja itseensä. Näyttää siltä, että elämä heittelee meitä kohtalonomaisesti – parasta koettaa pitää ohjat omissa käsissään, jopa ihmissuhteissa. Joskus myös uskonnollisuus voi palvella tarvetta hallita elämää. Ei ole helppoa myöntää olevansa epävarma ja keskeneräinen. Onko jotakin elämän oleellisesta luonteesta on kadonnut silmiemme edestä?

Olen miettinyt elämän arvaamattomuutta odottaessani toista lastani. Odottavan äidin vointia seurataan tarkasti ja monet komplikaatiot pystytään välttämään hyvällä seurannalla ja hoidolla. Joskus tieto voi myös lisätä tuskaa. Se, joka on tottunut olemaan oman onnensa seppä, tuntee suurta avuttomuutta, kun kaikki ei olekaan hallittavissa. Syntymän ihme on joka kerta yhtä hauras ja todellinen. Miten ja milloin vauva syntyy, onko lapsi terve, millaiseksi hänen elämänsä muotoutuu…

Juuri siinä kohdin alkaa elämä avautua silmien eteen kaikkein rikkaimmillaan. Elämä alkaakin rakentua pala palalta, hetki hetkeltä, omien käsieni ulottumattomissa. Saan vain seurata ja ihmetellä, mitä tapahtuu. Hyvät ja huonot hetket seuraavat toisiaan – kun sade laantuu, paistaa aurinko hetken, sitten on taas sateen vuoro. Saan vain ottaa vastaan ja hyväksyä sen, mihin elämä kuljettaa. Voin nauttia kaikesta hyvästä, ja menetyksen hetkellä koettaa ottaa vastaan hyökyaallon. Suunnata uusiin tuuliin ja tehdä oman osuuteni veneen ohjaamisessa. Purjehtia vapaana aaltojen päällä, luottaen siihen että elämä kantaa.

Tänä pyhäinpäivänä kävin konsertissa, jossa laulut kertoivat toivosta. On hyvä, että pimeimpään vuodenaikaan sytytetään kynttilät ja katsotaan valoa kohti. Mutta voiko toivo syntyä, ennen kuin on saanut itkeä surunsa pois?

Surevaa eivät lohduta lupaukset paremmasta huomisesta. Hän ei tarvitse sanoja. Hän tarvitsee rinnalla kulkijaa. Ihmistä, joka jaksaa kuunnella tai auttaa arjen askareissa. Suru on kuin arka ja pelokas eläin – se tarkkailee, kenen luo uskaltaa tulla. Suru kaikkoaa, jos sitä koetetaan selittää tai pakottaa johonkin suuntaan. Ajallaan suru kesyyntyy. Surun verho raottuu, ja toivo pilkistää verhon raosta. Ajallaan.

Anna-Mari Kaskinen: Aika on

Hanki jo alleen peittää aution, harmaan maan.
Kuivat ja kuihtuneet lehdet valkeaan vaatetetaan.
Piilossa roudan alla, suojassa pakkassään siemenet nukkuvat hiljaa, kunnes ne herätetään.

Aika on vaiti olla, aika on levähtää.
Aika on koota voimaa peittona lumi ja jää.

Viimassa seisoo koivu, paljas ja alaston,
mutta jo oksistoissa lupaus silmuista on.

Aika on seistä yksin kylmiä tuulia päin,
kohdata talven jälkeen aurinko taas yllättäin.

Hauraana, särkyneenä värisee ihminen,
kasvoilla, sydämessä kipeys salainen.

Aika on käydä halki kivun ja kuoleman,
herätä uusin voimin sylissä Vapahtaja