Alakylältä

Anne Federley

***

Haluan pitää langat käsissäni. Teen työni napakasti ja vapaa-ajan viettoa suunnittelen niin, että omat ja toisten tarpeet tulisi huomioitua. Kodin koetan pitää siistinä ja asiat järjestyksessä. Että kaikki sujuisi hyvin, ettei tulisi ikäviä yllätyksiä. Hallinnan tunne tuo turvaa ja ennakoitavuutta elämään. Kuulostaako tutulta?

Tänä päivänä hallinnan tarve tuntuu ulottuvan kaikkeen syntymästä kuolemaan. Enää ei voi luottaa kuin varmaan tietoon (jos siihenkään) ja itseensä. Näyttää siltä, että elämä heittelee meitä kohtalonomaisesti – parasta koettaa pitää ohjat omissa käsissään, jopa ihmissuhteissa. Joskus myös uskonnollisuus voi palvella tarvetta hallita elämää. Ei ole helppoa myöntää olevansa epävarma ja keskeneräinen. Onko jotakin elämän oleellisesta luonteesta on kadonnut silmiemme edestä?

Olen miettinyt elämän arvaamattomuutta odottaessani toista lastani. Odottavan äidin vointia seurataan tarkasti ja monet komplikaatiot pystytään välttämään hyvällä seurannalla ja hoidolla. Joskus tieto voi myös lisätä tuskaa. Se, joka on tottunut olemaan oman onnensa seppä, tuntee suurta avuttomuutta, kun kaikki ei olekaan hallittavissa. Syntymän ihme on joka kerta yhtä hauras ja todellinen. Miten ja milloin vauva syntyy, onko lapsi terve, millaiseksi hänen elämänsä muotoutuu…

Juuri siinä kohdin alkaa elämä avautua silmien eteen kaikkein rikkaimmillaan. Elämä alkaakin rakentua pala palalta, hetki hetkeltä, omien käsieni ulottumattomissa. Saan vain seurata ja ihmetellä, mitä tapahtuu. Hyvät ja huonot hetket seuraavat toisiaan – kun sade laantuu, paistaa aurinko hetken, sitten on taas sateen vuoro. Saan vain ottaa vastaan ja hyväksyä sen, mihin elämä kuljettaa. Voin nauttia kaikesta hyvästä, ja menetyksen hetkellä koettaa ottaa vastaan hyökyaallon. Suunnata uusiin tuuliin ja tehdä oman osuuteni veneen ohjaamisessa. Purjehtia vapaana aaltojen päällä, luottaen siihen että elämä kantaa.

Sanotaan, että suomalaiset miehet eivät itke. Minunkaan isäni ei itkenyt usein. Pyhäinpäivänä viisitoista vuotta sitten hän kävi äitini kanssa jumalanpalveluksessa – sekään ei ollut kovin tavallista. Kotona kyyneleet tulivat silmiin, ja hän sanoi, ettei haluaisi vielä luopua rakkaistaan. Hän kai aavisti lähtönsä lähenevän.

Tänä pyhäinpäivänä kävin konsertissa, jossa laulut kertoivat toivosta. On hyvä, että pimeimpään vuodenaikaan sytytetään kynttilät ja katsotaan valoa kohti. Mutta voiko toivo syntyä, ennen kuin on saanut itkeä surunsa pois?

Surevaa eivät lohduta lupaukset paremmasta huomisesta. Hän ei tarvitse sanoja. Hän tarvitsee rinnalla kulkijaa. Ihmistä, joka jaksaa kuunnella tai auttaa arjen askareissa. Suru on kuin arka ja pelokas eläin – se tarkkailee, kenen luo uskaltaa tulla. Suru kaikkoaa, jos sitä koetetaan selittää tai pakottaa johonkin suuntaan. Ajallaan suru kesyyntyy. Surun verho raottuu, ja toivo pilkistää verhon raosta. Ajallaan.

Anna-Mari Kaskinen: Aika on

Hanki jo alleen peittää aution, harmaan maan.
Kuivat ja kuihtuneet lehdet valkeaan vaatetetaan.
Piilossa roudan alla, suojassa pakkassään siemenet nukkuvat hiljaa, kunnes ne herätetään.

Aika on vaiti olla, aika on levähtää.
Aika on koota voimaa peittona lumi ja jää.

Viimassa seisoo koivu, paljas ja alaston,
mutta jo oksistoissa lupaus silmuista on.

Aika on seistä yksin kylmiä tuulia päin,
kohdata talven jälkeen aurinko taas yllättäin.

Hauraana, särkyneenä värisee ihminen,
kasvoilla, sydämessä kipeys salainen.

Aika on käydä halki kivun ja kuoleman,
herätä uusin voimin sylissä Vapahtaja