Keijo Martikainen
***
Elämme leveysasteidemme vuodenajoista niin sanottua kaamosaikaa, jota valon vähäisyys, luonnon värikkyyden ja kirkkauden puute sekä odotus tulevasta hallitsevat. Me myös sanomme itsellemme helposti, että syksy ja kaamos vie aloitteellisuuden ja voimat? Sen vuoksi menemme kauppaan ja ostamme kirkasvalolampun joka auttaisi meitä ponnistelemaan eteenpäin. Valo valaisee hetkeksi ja keinotekoisesti, mutta tunne väsymyksestämme ei häviä? Väsynyt ? Mitä tuo sana oikeasti sitten tarkoittaakaan? Sanomme olevamme äärettömän väsyneitä? Väsyneitä jostain vaikka emme ole edes rehkineet millään tavalla poikkeavasti? Eläimillä on omat luolansa ja pesänsä mihin ne menevät horrostilaan talviunille väsymystään lepäämään. Mihin kirkkaasti valaistuun luolaan sitten itse pääsisin kyltymätöntä väsymystäni poistamaan? Joskus tuntuu, että haluaisin itsekin muutamaksi kuukaudeksi nukahtaa talviunille ja herätä huhtikuun lämmittävään aurinkoon?
Väsymystä on monenlaista. On väsymystä joka on tullut pitkästä ja rasittavasta fyysisestä ponnistelusta. Ja joka poistuu ravinnolla ja levolla. On myös sielun väsymystä joka on tullut jostain surusta, ahdistuksesta, toisen ihmisen loukkaavista sanoista tai hyväksikäytöstä. Tällainen väsymys on väsymystä joka ei häviä nukkumalla eikä sohvan pohjalla pyörien. Siihen ei auta edes aika aina. Itse muistan työelämässäni ollessa kuinka joskus käväisi mielessä että olisi helpompi jäädä vaikka pitkälle sairaslomalle kun lähteä joka aamu työpaikalle omasta mielestäni sen ahdistavaan ilmapiiriin. En kuitenkaan jäänyt ja enkä usko itsekään tällaisen ”sairasloman” auttavan todellisuudessa poistamaan kenenkään väsymystä?
Muistan kuinka nuoruudessani en edes ajatellut kaamosaikoja ja väsymykseen liittyviä asioita. Minä menin ja tein. Rakastin ja rakensin. Rakastin elämää ja maailmaa ja minusta tuntui, että sekin rakasti minua. Olin kuolematon! Voi tuota tunnekuohun miehistä itsevarmuutta, joka näin jälkeenpäin katsoen oli oikeastaan tyhmyyttä.
Elämä ja sen tuomat realiteetit madalsivat ja murensivat vuosien mittaan nuo mahtipontiset, joskin aidot tunteet ja sain aloittaa elämäni kuin alusta. Jossain on muistini mukaan sanottu, että ”luova työ on aina alusta alkamista”. Omalla kohdallani aloin jossain vaiheessa luoda itselleni jotain uutta elämääni. Havaitsin sen olevan hyvin mielenkiintoista ja valaisevaa. Kenties tämä on ihmisen elämään kuuluva luonnollinen muutos? En tiedä? Tiedän kuitenkin, että kaikki eivät jaksa aloittaa alusta ja hiihtävät ”väsyneinä” oman latunsa maaliin asti.
Huomaan, että minä kaipaan tässä uudessa ikävaiheessa elämääni lämpöä ja turvallisuutta. Hiukan tosin myös huomiota, mutta se ei ole enää tärkeää. Ellen saa noita asioita olen väsynyt. Sieluni tulisi saada levätä ympäristön eli ihmisten, luonnon ja koko maailman turvassa, lämmössä ja kauneudessa. Mutta tämä kaikki on minusta ja minun asenteistani kiinni. Miten annan maailmalle, niin se antaa siten myös minulle, on korulause, mutta vakavaa todellisuutta. Siksi kanssakulkijat ja koko maailma ovat monesti sellaisia millaiseksi olen itse heidät tehnyt. Väsyneinä teemme näistä asioista helposti todellisuutta huonompia. Siksi tarvitsemme sielullemme oikeanlaista valoa ja lepoa.
Rauhaisaa ja valoisaa joulunodotusaikaa!
