Alakylältä

Marja-Riitta Turunen

***

Yk:n lapsen oikeuksien sopimus täyttää tänä vuonna 20 vuotta, ja lasten oikeudet ovatkin olleet tapetilla koko syksyn. Marraskuussa järjestetään jos jonkinlaista tempausta lasten oikeuksista, ja on toki hienoa, että niistä puhutaan. Lapsilla on oikeus turvalliseen lapsuuteen ja nuoruuteen.

Mutta onko nykylasten elämä täällä Suomessa joskus pelkkiä oikeuksia? Vanhemmat antavat lapselleen kaiken mitä tämä hoksaa pyytää. Isä ja äiti suostuvat palvelijoiksi näille pikku prinsessoille ja prinsseille, jotka kiertävät koko perheen pikkusormensa ympärille.

Miten sitten on mahdollista, että usein juuri nämä kullanmurut ovat niitä, jotka eniten kiukuttelevat ja kyseenalaistavat koulussakin jokaisen pikku asian, jonka löytävät.  ”Miksi pitää talvella pitää hattua, jos ei tahdo? Miksi ei saa poistua välitunnilla kauppaan, jos kerran on rahaa mukana? Miksi ei saa heitellä lumipalloja? Miksi muka minun täytyy siivota käsityötunnin jälkeen luokkaa, vaikka en ole käyttänyt ompelukonetta ainakaan viiteentoista minuuttiin? Miksi liikuntatunnille pitää vaihtaa jotkut liikuntavaatteet, eikä saa juosta farkuissa? …”
Onko todella niin, että kouluun tulee lapsia, jotka eivät ole kotona koskaan joutuneet toimimaan sovittujen sääntöjen mukaan? Lapsia, joilla ei ole koskaan ollut mitään velvollisuuksia. On vain oikeuksia. Lapsen ei ole tarvinnut koskaan huolehtia mistään muusta kuin itsestään, ja mitä itse tahtoo.
Onko näiden lasten elämä onnellista? Ainakin siitä kiukun määrästä päätellen, mitä nämä lapset purkavat koulussa opettajiin, tai toisiin oppilaisiin nälvimällä heitä, ei elo taida ihan auvoista olla.

Rakkautta ei kai voi lapselle liikaa antaa. Jotta lapsen elämä olisi onnellista, on vanhempien velvollisuus määrätä lapselle myös rajat ja säännöt, joiden mukaan eletään, ja valvoa, että sovittuja sääntöjä myös noudatetaan. Lapsi on aika eksyksissä, jos kaikki on sallittua, ja joka paikkaan saa mennä; kaikkea katsoa, mitä telkkarista tulee, ja kaikkia tietokonepelejä pelata. Lapsen on paljon helpompi olla, kun hänellä on turvalliset rajat elämässään. Kaikkea voi haluta, mutta kaikkea ei voi saada. On asioita, joista aikuiset päättävät, ja vaikka ne eivät aina ehkä tunnu lapsen mielestä mukavilta säännöiltä, tieto siitä, mitä saa ja mitä ei saa tehdä, luo turvallisuutta. Lapsen ei tarvitse päättää kaikesta itse, vaan aikuiset päättävät hänen puolestaan.

Onneksi koulussa on myös niitä lapsia, joiden olemuksesta huomaa heti, että kotoa löytyy aikuinen, joka todella välittää heistä. Näillä lapsilla on usein tarkat kotiintuloajat, vain joku tietty tietokonepelipäivä viikossa, tai minuuttimäärä, minkä saa pelata päivässä, ja säännölliset ruoka- ja nukkumaanmenoajat. Aikuiset ovat asettaneet lapsillensa rajat, joiden puitteissa lasten elämä on turvallista, – ja ilmeistä päätellen myös varsin onnellista.