Marketta Vanhanen
***
Tervehditkö kassaa? Huomaatko siivojaan? kysyy Kristina Carlson Suomen Kuvalehden kolumnissa (Sk 42).
Olen tutustunut muutamiin Lappeenrannassa opiskeleviin afrikkalaisiin ja pyysin heitä kertomaan vieraiden silmin heitä hämmästyttäneistä asioista suomalaisessa elämäntavassa. Tosin hyvin kasvatettu afrikkalainen ei hevin lähde arvioimaan tai arvostelemaan vieraan maan ihmisiä ja vallitsevia oloja.
Eräs yllättävä asia on heille suomalainen tuppisuisuus, niin Karjalassa kuin ollaankin. Afrikassa on pienestä pitäen opetettu tervehtimään kaikkia ihmisiä, ja siksi on vaikea päivästä toiseen ohittaa sama vastaantulija tervehtimättä. Afrikassa kuuluu hyviin tapoihin vaihtaa kuulumisia tuttujen ja tuntemattomien kanssa, kun esimerkiksi matkustetaan yhdessä, ollaan yhteisissä kokouksissa, torilla tai kaupassa.
Suomessa vieraan kanssa keskustelun aloittaminen on usein vaikeaa. Me vaivaannumme ja ihmettelemme, että kukahan tuokin on, joka rupeaa minun kanssani juttelemaan. Afrikassa myös tuntemattomien ihmisten kanssa voidaan vaihtaa kuulumisia ja mielipiteitä. Hyvin yleisesti tuttavuus johtaa puhutteluun: veli, sisko, setä, täti ja jopa isä/äiti, isoisä/isoäiti, vaikka kyse ei ole verisukulaisuudesta vaan satunnaisesta tuttavuudesta.
Mikä sitten yhdistää meidät afrikkalaisiin opiskelijoihin ihmisyyden ohella? Yksi asia on kristillinen usko. Paavali kirjoittaa: ” Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen.” (Ef. 2:19) Tältä pohjalta kristityt afrikkalaiset opiskelijat odottavat, että pitäisimme heitä veljinä ja sisarina ja suostumme heille veljiksi ja sisariksi, sediksi ja tädeiksi, isiksi ja äideiksi tai isovanhemmiksi.
Kirkossa meitä puhutellaan sisarina ja veljinä Kristuksessa, mutta usein se jää vain sanoiksi vailla tekoja. Kristillisen seurakunnan tulisi olla kuin perhe, jossa kaikkia jäseniä hoidetaan ja heistä pidetään huolta, ja joiden välillä vallitsee keskinäinen rakkaus.
Kirkossa kuitenkin useimmiten istumme mahdollisimman kaukana toisistamme. Siinä ei tietenkään ole mitään pahaa, jos se tuntuu hyvältä, mutta moni varmaan haluaisi vaihtaa muutaman sanan jonkun kanssa. Kirkosta poistumme kiireellä emmekä jää kättelemään tai rupattelemaan tuttujen emmekä varsinkaan puolituttujen tai tuntemattomien kanssa. Harvoin edes tervehdimme millään tavoin samalla penkillä istujaa ikään kuin mikään ei meitä yhdistäisi. Jumalanpalveluksen tai kokouksen jälkeen on aina kiire kotiin, usein ilman parempaa syytä.
Monet lappeenrantalaiset ovat avanneet kotinsa vierasmaalaisille opiskelijoille ja tämä on asia, joka opiskelijoita ilahduttaa suuresti. Tukiperheet auttavat heitä sopeutumaan kylmään maahamme, ymmärtämään suomalaisia ja elämään maassa maan tavalla.
Sammonlahden seurakunta on toteuttanut Kirkonmäellä-tapahtuman jumalanpalveluksen jälkeen. Toivoisin tällaisten tapaamisten vakiintuvan kaikkiin seurakuntiin. Siinä toteutuu jotain ajatuksesta seurakunta perheenä eli jokaisella on mahdollisuus tulla nähdyksi ja kuulluksi.
Ehkäpä mekin joskus opimme edes hymyllä kertomaan lähimmäisellemme, että olemme huomannet hänet.
