Kuukausiarkisto elokuu, 2009

Muistoja maailmalta

torstai 27. elokuuta 2009

Irmeli Hakkarainen

***

Vilvoittava tuuli hyväilee väsyneitä jäseniäni.  Uupuneena istun jurttani oven suuhun ja annan ajatusteni vaeltaa edeltäviin päiviin….

Tietöntä taipaletta köröttelen autossa istuen. Tai – on väärin sanoa istuen – paremminkin pomppien ja kaksin käsin penkistä kiinni pitäen.  Ihmettelen miten kuljettaja tietää suunnan.  Vesipisarat valuvat raskaina taivaalta ja edessäni aukeaa aromaa täynnä vesilammikoita.  Kura lentää ikkunoihin ja eteenpäin on vaikea nähdä.  Tuntitolkulla keikkuvaa kulkua Mongolian arolla vuoroin sateessa vuoroin paisteessa – edessä on seikkailu.

Matka päättyy pieneen jurttakylään.  Pilvet ovat kadonneet ja tuuli kuivattelee kosteaa luontoa.  Silmän kantamattomiin on tasaista heinäistä aroa taustalla vuoristoa ja kukkuloita.  Haukat liitävät saalista etsien, korppikotka nousee raskaasti siivilleen kylläisenä – minne olenkaan saapunut.

Lämpötila laskee yöksi alle kymmenen asteen, mutta jurtassa on lämmintä peittojen alla. Yön upea tähtitaivas on ylläni.  Täydellinen hiljaisuus ja rauha ympärilläni – vain jostakin kantautuu hevosen hirnahdus.  Aika on kadonnut, on vain tämä hetki.  Hetki, jonka ei haluaisi koskaan päättyvän.

Aamuauringon säteen nostavat pian lämpötilan kesäisen miellyttäväksi.  Tänne asti ulottuvat Gobin autiomaan reuna-alueet.  Hienoa hiekkarinnettä nousen ylös kohti dyynin huippua.  Aurinko porottaa ja vesipullolle on käyttöä.  Hitaasti askel askeleelta etenen, vaikka välillä pehmeä hiekka antaa periksi ja valun alaspäin.  Sitkeys palkitaan.  Näkymät ovat huimat.  Toisaalla hiekkadyynejä  toisaalla heinäaroa ja toisaalla vihreitä samettisia vuoria.  Tämä kansa asuu kauneuden keskellä.

On menossa Naadam-juhlaviikko. Hevoskilpailuja, painia, jousiammuntaa – väkeä kokoontuu yhteen nauttimaan tunnelmasta ja toistensa seurasta.  On mielenkiintoista kokeilla jousiammuntaa maalina pystyyn pingoitettu lampaan talja.  Oikean asennon ja otteen löytyminen vie aikaa, mutta vihdoin nuoli kohoaa mukavaan kaareen, mutta ei saavuta maalia.  Harjoitusta täytyisi olla enemmän.  Kaikki mikä näyttää helpolta on lopulta pitkän harjoittelun tulosta.

Levottomana hevonen liikehtii edessäni.  Se on aistinut epävarmuuteni.  Tulisi päästä nousemaan sen selkään, mutta epäilys valtaa mieleni – näinköhän onnistun.  Sitkeän yrittämisen jälkeen istun satulassa ohjakset käsissäni.  Yritän muistaa annetut ohjeet, mutta levoton ratsuni on jo matkalla.  Pientä ravia laskettelemme rinnettä alas, mutta pian hevonen rauhoittuu ja tasaista käyntiä suuntaamme kohti pienen lammen rantaa.  Sen ympärille on muutama hevoslauma kokoontunut juomaan.  Näky on kuin kuvakirjasta.  Laaja aro edessä ja hevoslaumat sekä lammaslaumat kulkevat vapaina laiduntaen.  Vastaan tulee myös kameleita, jotka ylväinä ja vapaina astelevat omaa tietään.  Aurinko alkaa laskea, joten ohjaan ratsuni paluumatkalle.  Jäsenet jäykkänä laskeudun alas satulasta.  Hevonen hirnahtaa iloisesti, se on varmasti tyytyväinen päästyään minusta eroon.

Kävelen hitaasti kohti jurttaani ja mietin, miten ihmeellinen tämä Luojan luoma maailma onkaan.  Kaikki tämä on meille annettu iloksi ja hyödyksi.  Lahja on käsittämättömän ihmeellinen.

Elämyksiä ja vastaelämyksiä

torstai 20. elokuuta 2009

Olavi Petro

***

Pidän karpaloista. Kuivien kesien jälkeen minua alkoi harmittaa karpaloretkien tuloksettomuus. Aloin vakavissani etsiä kartoilta Etelä-Karjalan ojittamattomia soita. Kaivoin esiin vanhat peruskartat. Karpalosoita näytti sentään vielä olevan. Tein muutamia maastotarkistuksia. Tyhjä tulos. Aloin selata Karttakeskuksen Ammattilaisen karttapaikan nettisivuja. Hankin suurikaavaisen upouuden ja kalliin DVD-karttalevyn. Pelkoni osoittautui aiheelliseksi. Kaikki Puumalastakin tuntemani karpalosuot oli ojitettu. Etsin kauempaa. Taas maastotarkistuksia. Vain pettymyksiä. Tuttavani vihjeestä, aloin muistella käyntejäni Höytiönsuolla. Paras tarkistaa kukinnan jälkeen, tuleeko raakileita. Ja kun tuli vielä kostea kesä, oli syksyn karpalosato aivan ilahduttava, joskin saappaan varsista yritti vesi yli ja lisäksi sairastuin liotettuani käsiäni kolme tuntia syksyisen kylmässä vedessä poimiessani marjoja myös kymmensenttisestä vedestä.

Pari päivää sitten luin lehdistä, että Höytiönsuolla aloitettaneen turvetuotanto. Lue: aloitetaan! Ympäristöviranomaiset vähättelevät alempana olevan järven rehevöitymisriskiä puhumattakaan alueen virkistyskäytöstä. Esimerkkejä löytää läheltäkin ja etsimättä.

Kesällä ystäväni soitti: ”Tule mustikkaan! Et ole eläissäsi nähnyt näin hyvää mustikkapaikkaa.” Läksin alle sadan kilometrin päähän. Nautin suunnattomasti! Olinhan ehtinyt 75 vuoden kuluessa nähdä paikan jos toisenkin, mutta en koskaan tällaista. Kauhoin mustikoita niin paljon kuin ämpäriin mahtui. Olin saanut luvan kertoa paikasta tarkoin määritellylle läheisteni joukolle. Houkuttelin sillä hetkellä vaikeasti metsässä liikkumaan kykenevän vaimoni mukaani mustikkaan. Selkävaivastaan huolimatta hän keräsi 8 litraa yhteen menoon. Ei Marja-Leenakaan ollut tällaista paikkaa ennen nähnyt.

Mustikoita
Näiden näkymien runsaus sai minut haukkomaan henkeäni.

Haaveeni, joka ei ehkä koskaan toteudu, on päästä hillaan hyvänä hillavuonna hyvään paikkaan Äitini kertomukset perheemme Petsamossa asumisen ajalta, ennen syntymääni palaavat mieleeni. Hyvänä hillavuonna paikalliset asukkaat jättivät tärkeän heinänteon kesken, ostivat Norjan puolelta sisältä hiillytettyjä hillatynnyreitä ja riensivät tunturien rinteille hillaan. Kirkkonummelle myydyillä marjoilla saatiin ostetuksi paitsi heinät, myös runsaasti muita välttämättömyystarvikkeita.

Etelä-Suomen hillasoista on enää turha puhua. Joitakin mitättömiä rippeitä olen itsekin nähnyt. Masentavaa!

Koska söit viimeksi mesimarjoja suun täydeltä? Veikkaan, että useimmat eivät milloinkaan. Minä söin niitä ”läämältään” Kalajokilaaksossa Pohjanmaalla suoniityn pientareilta kesällä 1944 muun väen tehdessä heinää. Tummanpunaisia, meheviä, herkullisia. Siellä niitä sanottiin vatukoiksi. Sen parempia marjoja ei liene. Nykyisin saa olla iloinen jos näkee mesimarjan kukkia. Niitäkään eivät kaikki tunne. Marjasatoa on kuitenkin turha etsiä.

Entä puolukka ja mustikkasadot  tehometsätalouden puristuksessa? Harkittu käsitykseni on, että mustikkaesimerkistäni huolimatta hyvät puolukka- ja mustikkasadot ovat kohta vain muisteloissa. Nuoruuteni puolukkakankaiden satoon Heinolassa en enää koskaan pääse käsiksi: puolukoita hetkessä enemmän kuin millään jaksaa kantaa.

Kun puuston päätehakkuu suoritetaan avohakkuuna, hakkuualue äestetään, laikutetaan, mätästetään pahimmillaan aurataan. Tavallisesti istutetaan kuusta tai mäntyä. Alueen heinittyminen estää varpujen elpymisen. Taimisto varttuu, ja pian varjostus on niin voimakasta, että vaikka varvut olisivat sinnitelleet hengissä siihen asti, ne eivät jaksa tuottaa kunnon marjasatoa, eikä siihen suinkaan aina ole syynä keväthalla. Väiteltyäni tästä usein metsäammattilaisten kanssa metsätalouttakin opettaessani, olen vuosikymmenten ajan seurannut erilaisten metsien kehittymistä myös marjasadon kannalta ja kantani on vain vahvistunut. Mutta toisinaan marjastajalle suodaan vielä ilon hetkiä, kuten esim. toissavuonna.

Pessimistin maailmankuva, sanoo joku, mustamaalausta, sanoo toinen jne. Mutta mitäs sanottiinkaan vain vähän aikaa sitten kasvihuoneilmiöstä varottaneista! Olemmeko viljelleet ja varjelleet Luojan meille antamaa kaunista maata saamamme ohjeen mukaan?

Karpalokausi lähenee. Lähden kuin lähdenkin karpalosoille ennen pakkasten tuloa Luojaani luottaen.

Mennään metsään!

perjantai 7. elokuuta 2009

Marjatta Moilanen

***

Metsä on ollut suomalaisille aina tärkeä. Se on ollut turvapaikka vihollisen uhatessa, sieltä on saatu ravintoa, rakennustarvikkeita ja puuta elintärkeäksi polttoaineeksi.  Tunnettu tosiasia on sekin, että koko suomalainen hyvinvointi perustuu metsiimme. Lisäksi metsä on monelle tärkeä vapaa-ajanviettopaikka. Sieltä haetaan hiljaisuutta, lepoa ja rentoutumista sielulle ja mielelle.

Viime päivinä olen viettänyt paljon aikaa metsässä itikoiden, paarmojen  ja  muiden metsän eläinten kanssa. Metsä on monellakin tavoin aarreaitta, jossa en kyllästy  kulkemaan, katselemaan ja kuuntelemaan. Himmeän siniset mustikat, tuoksuvat vadelmat ja  aurinkoiset kanttarellit  suorastaan tarjoutuvat  poimittaviksi. Suomalainen, kesäinen metsä on  ihana runsaudensarvi.

Metsäinen luonto ravitsee myös sielua. Hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä omat ajatukset saattavat aluksi myllertää jopa ahdistavalla tavalla. Mutta vähitellen mieli rauhoittuu ja tyyntyy. Siellä luonnon hiljaisuudessa on tilaa kaikenlaisille mielenliikkeille. Voin antaa ajatusten tulla ja mennä,  muistella ja ihmetellä mielen sopukoista esiin putkahtavia  tapahtumia jopa kaukaa lapsuudesta.

Jumalan luoman luonnon keskellä olemme myös lähellä Häntä. Kun kädet napsivat  marjoja, voi sydän puhua maailman Luojalle ja Kuninkaalle. Siellä metsän rauhassa avautuu myös  ihmisen mieli kuuntelemaan Jumalan puhetta.