Irmeli Hakkarainen
***
Vilvoittava tuuli hyväilee väsyneitä jäseniäni. Uupuneena istun jurttani oven suuhun ja annan ajatusteni vaeltaa edeltäviin päiviin….
Tietöntä taipaletta köröttelen autossa istuen. Tai – on väärin sanoa istuen – paremminkin pomppien ja kaksin käsin penkistä kiinni pitäen. Ihmettelen miten kuljettaja tietää suunnan. Vesipisarat valuvat raskaina taivaalta ja edessäni aukeaa aromaa täynnä vesilammikoita. Kura lentää ikkunoihin ja eteenpäin on vaikea nähdä. Tuntitolkulla keikkuvaa kulkua Mongolian arolla vuoroin sateessa vuoroin paisteessa – edessä on seikkailu.
Matka päättyy pieneen jurttakylään. Pilvet ovat kadonneet ja tuuli kuivattelee kosteaa luontoa. Silmän kantamattomiin on tasaista heinäistä aroa taustalla vuoristoa ja kukkuloita. Haukat liitävät saalista etsien, korppikotka nousee raskaasti siivilleen kylläisenä – minne olenkaan saapunut.
Lämpötila laskee yöksi alle kymmenen asteen, mutta jurtassa on lämmintä peittojen alla. Yön upea tähtitaivas on ylläni. Täydellinen hiljaisuus ja rauha ympärilläni – vain jostakin kantautuu hevosen hirnahdus. Aika on kadonnut, on vain tämä hetki. Hetki, jonka ei haluaisi koskaan päättyvän.
Aamuauringon säteen nostavat pian lämpötilan kesäisen miellyttäväksi. Tänne asti ulottuvat Gobin autiomaan reuna-alueet. Hienoa hiekkarinnettä nousen ylös kohti dyynin huippua. Aurinko porottaa ja vesipullolle on käyttöä. Hitaasti askel askeleelta etenen, vaikka välillä pehmeä hiekka antaa periksi ja valun alaspäin. Sitkeys palkitaan. Näkymät ovat huimat. Toisaalla hiekkadyynejä toisaalla heinäaroa ja toisaalla vihreitä samettisia vuoria. Tämä kansa asuu kauneuden keskellä.
On menossa Naadam-juhlaviikko. Hevoskilpailuja, painia, jousiammuntaa – väkeä kokoontuu yhteen nauttimaan tunnelmasta ja toistensa seurasta. On mielenkiintoista kokeilla jousiammuntaa maalina pystyyn pingoitettu lampaan talja. Oikean asennon ja otteen löytyminen vie aikaa, mutta vihdoin nuoli kohoaa mukavaan kaareen, mutta ei saavuta maalia. Harjoitusta täytyisi olla enemmän. Kaikki mikä näyttää helpolta on lopulta pitkän harjoittelun tulosta.
Levottomana hevonen liikehtii edessäni. Se on aistinut epävarmuuteni. Tulisi päästä nousemaan sen selkään, mutta epäilys valtaa mieleni – näinköhän onnistun. Sitkeän yrittämisen jälkeen istun satulassa ohjakset käsissäni. Yritän muistaa annetut ohjeet, mutta levoton ratsuni on jo matkalla. Pientä ravia laskettelemme rinnettä alas, mutta pian hevonen rauhoittuu ja tasaista käyntiä suuntaamme kohti pienen lammen rantaa. Sen ympärille on muutama hevoslauma kokoontunut juomaan. Näky on kuin kuvakirjasta. Laaja aro edessä ja hevoslaumat sekä lammaslaumat kulkevat vapaina laiduntaen. Vastaan tulee myös kameleita, jotka ylväinä ja vapaina astelevat omaa tietään. Aurinko alkaa laskea, joten ohjaan ratsuni paluumatkalle. Jäsenet jäykkänä laskeudun alas satulasta. Hevonen hirnahtaa iloisesti, se on varmasti tyytyväinen päästyään minusta eroon.
Kävelen hitaasti kohti jurttaani ja mietin, miten ihmeellinen tämä Luojan luoma maailma onkaan. Kaikki tämä on meille annettu iloksi ja hyödyksi. Lahja on käsittämättömän ihmeellinen.
