Kuukausiarkisto heinäkuu, 2009

Juuret

torstai 30. heinäkuuta 2009

Mauri Kinnunen

***

Allekirjoittaneen esivanhemmat ovat asuneet sukupolvesta toiseen – satoja vuosia – Pohjois-Karjalan leipäpitäjässä, Liperissä. Siitäkö johtuu, että  kun tapaan henkilön, jonka puheesta kuuluu pohjoiskarjalainen nuotti, sydämessäni tuntuu lämmin ailahdus. Saman tunteen saa aikaan vanhojen Suomi-filmien kestonäyttelijä Aku Lapatossu Korhonen. Maiju Lassilan ”tulitikkuja lainaamassa” Antti Ihalaisessa ja Jussi Vatasessa on jotakin niin tutun tuntuista.

Omia juuriamme, kasvuympäristöämme, historiaamme emme pääse pakoon. Ne seuraavat aina mukanamme, iloineen ja rosoineen. Erilaisuutemme koostuu – paitsi perimästä – myös henkilöhistoriamme laajasta kirjosta. Jokainen meistä on kuin miljoonista paloista koottu tilkkutäkki, ainutlaatuinen sellainen.

Suomalaisia on kautta vuosisatojen vaivannut omien tietojen, taitojen ja kykyjen vähättely. Johtuneeko se siitä, että kansamme on ollut satoja vuosia muiden alistamana. Kotimaisessa mediassa on luterilainen kirkkomme usein negatiivisen ja vähättelevän julkisuuden kohteena. Kritiikkiä tulee sekä liiasta konservatiivisuudesta että pitkälle menneestä liberaalisuudesta. Joskus tuntuu siltä, että on huomattavasti muodikkaampaa valita jokin muu vaihtoehto kuin liian pelkistetyksi koettu luterilaisuus.

Kun vertaa suomalaista kirkollista kulttuuria muualla maailmassa ilmeneviin, löytyy meiltä hyvin paljon positiivisia asioita. Tein itselleni listaa niistä:
-    erittäin hyvässä kunnossa olevat kirkot ja hautausmaat
-    erinomainen väestökirjanpito satoja vuosia taaksepäin
-    kansankirkkojärjestelmä, joka on pitänyt huolta siitä, etteivät ”hengelliset ylilyönnit” ole olleet pitkäikäisiä ja ”hurmahenkiset” liikkeet ovat tyyntyneet nopeasti
-    juurevat kirkolliset herätysliikkeet, jotka suurine kesäjuhlineen ovat lähes tuntematon ilmiö muualla
-    Sanassa pitäytyvä julistus

Suomalainen uskonnollisuus on muotoutunut suomalaiseen mielenmaisemaan sopivaksi. En usko, että sen radikaali muuttaminen on tarpeellista, suotavaa tai edes mahdollista. Olkaamme siis ylpeitä luterilaisista juuristamme.

Terveiset Vesuviolta & Pompeijilta

torstai 23. heinäkuuta 2009

Pertti Huttunen

* * *

Heinäkuun alussa oli tilaisuus piipahtaa Italian lämpöön. Tosin samaiset ilmat hellivät juuri tuolla viikolla kotomaatammekin. Vuosien toive kulkea v 79 j Kr. Vesuviuksen purkaukseen tuhoutuneen Pompeijin kaupungin katuja toteutui silmien edessä.

Aamuvarhaisella aloitimme ohjeiden mukaan Vesuviukselle kipeämisen. Edellisenä päivänä Napolia sivutessa uhkean vuoren silhuetti hallitsi jo itäistä horisonttia. Melkoinen yllätys oli maaston vihreys ja puiden paljous rinteen serpentiinitietä Fiat Bravalla kivutessa. Ja mahtavat laaksot ennen pysäköintialuetta villinään kasvavaa mimoosaa! Humaava tuoksu vielä tuntuu nenäonkaloissa. Tunnin nousu kraaterin juurelle hiekkaista ja pikkukivistä leveää polkua sujui ongelmitta. Reilut parikymmentä vuotta vanha opaskirja tosin tiesi kertoa vuoristohissistäkin, mikä oli jo ajat lopettanut toimintansa. Mutta jalat kantoivat perille. Parista kohtaa kraaterin sivuilta tuli savua, muuten sen pohja oli rauhallinen, kuin suuri tumma sorakuoppa. Edellisenä päivänä runsas pilviverho oli verhonnut vuoren laen. Alaspäin tulo ei ottanutkaan polviin siinä määrin kuin olisi odottanut.

Runsaat 200 vuotta on jo kaivettu Pompeijin ja sen läheisen Ercolaon raunioita. Pompeijissa asui aikanaan loisteliaasti 20 000 ihmistä. Tuhka ja laava ei ollutkaan surmannut paria tuhatta ihmistä, jotka eivät ehtineet paeta. Ei - vaan 80 km/t kiitävä myrkkykaasu. Sen perässä tulvinut laava ja tuhka vain sitten peittivät kaiken ikuistaen runsaaksi 1600 vuodeksi arvokkaan otoksen roomalaista elämää – paremmin kuin mistään muualta on tähän asti voitu sitä löytää.

Matkan anti oli monenkerroksinen; historiaa, tämän päivän elämää ja paljon muuta. Yksi asia kohosi yli muiden: temppelien ja palvontapaikkojen määrä! Uskonto oli ollut saumaton osa menneen kaupungin elämää. Uskonnon yhteinen ja yksityinen harjoittaminen oli ”elämän punainen lanka”.

Historia opettaa yleisesti sen, miten tärkeää on antaa kasvavalle sukupolvelle oikeat elämän eväät. On täyttä harhaa jättä lapset ilman uskon opettamista. Isompina ja ymmärtävimpänä valitkoon muka sitten mitä haluavat . Ymmärtämätöntä vastuun pakoilua ihmisen hienoimmissa perustarpeissa.

Pohjoismaiden usko kumpuaa reformatiosta ja sen oivaltamasta kansanomaistuksesta. Muitakin uskontoja tulee ymmärtää ja sietää. Jeesuksen ohi ei pääse kukaan. Ei tarvitsekaan. Hän elää. Hänessä on tänäänkin tarjolla tuo sama Elämä ja sen syke.

Ihanaa, olen ERILAINEN!

torstai 16. heinäkuuta 2009

Hanna

***

” Olen Hanna, tällainen 16- vuotias tyttö Lappeenrannasta, joka rakastaa kirjoittamista todella paljon – ja jolla olisi maailmalle paljon painavaa sanottavaa.

Joten… oletko kuulolla?

Näin aluksi voisin kertoa, että tämä teksti sai alkunsa yksi kaunis, kesäinen päivä, kun sanoin mummolleni, kuinka loistavaa minusta olisi saada joskus kirjoittaa jotakin tärkeästä asiasta (myös muuten kuin pöytälaatikkooni) niin, että ihmiset voisivat ja tykkäisivät lukea tekstini ja ehkäpä saisivat siitä hieman uutta ajateltavaa…

Sitten minulle kävi hyvä tuuri, sillä mummo oli itse juuri luvannut kirjoittaa tälle Alakylän aluetoimikunnan kirjoittajapalstalle, mutta kysyikin sitten, haluaisinko minä ottaa kirjoitusvuoron.

Ja iloisena tarjoutuneesta tilaisuudesta, minähän heti paikalla halusin, eli kiitos tästä kuuluu ehdottomasti mummolleni!

Mietimme hetken yhdessä, mistä voisin kirjoittaa ja sitten kysäisin mummolta, mistä hän toivoisi minun kirjoittavan.

Keksimme, että eräs hyvä aihe olisi ainakin erilaisuus, koska minulla itselläni on ollut syntymästäni lähtien liikuntavamma, joka tietysti tuo elämään omat rajoitteensa ja jonka takia kävelen niin kutsutulla ”dallarilla” tai ehkä tutummin kävelytelineellä. Näinpä aihe oli minulle tavallaan jo valmiiksi tuttu, lähellä sydäntä ja osana jokapäiväistä, ajatuksien täyteistä, sekä onnellista elämääni, ja tiesin, että siitä olisi hyvin helppo kirjoittaa…

Olen muuten täysin normaali teini-tyttö, en vain pysty liikkumaan ilman tukea, vaan tarvitsen aina apuvälineen. Enkä minä ainakaan tämän takia pidä itseäni mitenkään epänormaalina tai sen huonompana kuin muutkaan. En todellakaan!

Liikuntavamma vain on osa minua, on aina ollut ja tulee aina olemaan – siitä ei pääse mihinkään, mutta vamma ei ole yhtä kuin minä, niin kuin ihmiset joskus helposti tietämättömyyttään saattavat ajatella. Sellainen yleistäminen on ikävää, sillä se jos mikä harmittaa, kun ihmiset eivät uskalla kovin helposti edes tulla juttelemaan – eivätkä edes hymyile vastaan tullessaan!

Se, että esimerkiksi istuu pyörätuolissa, ei tarkoita sitä, ettei voisi olla periaatteessa täysin normaali: pitää samoista asioista kuin muutkin, sekä ajatella samoin – tai eritavoin – kuin muut. Eli jos on ”vika” vaikka jaloissa, se ei tarkoita, että se estäisi päätä tai käsiä toimimasta hyvinkin vikkelästi.

Eikä erilaisuus, kuten jokin vamma tai este, ole mikään vika – se on suuri rikkaus, kun vain uskoo itseensä, sillä yleensähän mikään ei ota pois, jos ei jotain annakin. Sama pätee tässäkin asiassa.

Kysynkin nyt sinulta, hyvä lukija, mitä mieltä Sinä olet erilaisuudesta, ja pyydän sinua käyttämään vähäsen aikaa asian pohtimiseen.

Mitä esimerkiksi ajattelet, jos tapaat kaupungilla vaikkapa pyörätuolissa istuvan invalidin?

Ajatteletko asiasta edes mitään ihmeellistä?

Suhtaudutko häneen kuten muihinkin kanssamatkustajiin ja ehkä hymyilet ystävällisesti? Menetkö kysäisemään, voisitko kenties olla avuksi, jos tilanne siltä näyttää – vai viitsitkö vaivautua?

Kierrätkö hänet kaukaa, etkä katsokaan hänen suuntaansa kuin hän olisi pelkkää ilmaa, tai ettet vain vahingossa joutuisi auttamaan häntä?

Vai jäätkö tuijottamaan – kenties vain uteliaisuuttasi?

Teetkö jotain muuta? Mitä ajattelet, jos et mitään edellä mainituista?

Mielestäni nämä ovat hyvin kiinnostavia kysymyksiä.

Minä olen joutunut tottumaan siihen, että ihmiset tuijottavat uteliaisuuttaan, vaikka täytyy kyllä myöntää, että se samalla ärsyttääkin. Kun ei itse pidä itseään kovin erikoisena ilmestyksenä, on lievästi häiritsevää, jos menee vaikka pelkästään kauppaan niin jo kymmenet silmäparit ovat kimpussa.

Mutta ymmärrän sen, jos minua tuijotetaan ihan hyvällä ja ystävällisesti ainoastaan uteliaisuudesta, eikä ”erilaisuudestani” tehdä suurta numeroa, mutta muuten en. Ilkeilyä ei siedä kukaan – eikä tarvitsekaan.

Erilaisuus nimittäin, usko tai älä, on osa meitä kaikkia, sillä kukaan ei ole samanlainen. Enkä minä ainakaan ala pyytelemään muilta anteeksi sitä, millainen olen – eikä tarvitsekaan. Kenenkään ei tarvitse, sillä jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on ja oikeus olla ylpeä itsestään juuri sellaisena kuin on.

Ole siis sinäkin ylpeä itsestäsi ja saavutuksistasi! Muista, että sinä olet hyvä juuri tuollaisena, ja ettei kukaan ole täydellinen.

Onhan minullakin (niin kuin varmasti kaikilla) päiviä, kun tuntuu, että kaikki menee pieleen, enkä kelpaa mihinkään ja että on ihan tyhmää olla tällainen ja ottaa nyt vain päähän ylipäänsä.

Silloin onneksi voin aina ottaa esille kynän ja paperia ja alkaa kirjoittaa, tai voin soittaa ihanille ystävilleni, jotka jaksavat aina kannustaa ja välittää, eikä mene aikaakaan, kun aurinko alkaa taas paistaa ja olen ihan tyytyväinen.

Sitä paitsi, miksi murehtia asioita, joille ei vain yksinkertaisesti voi mitään? Eikö ole paljon järkevämpää ja mukavampaa ajatella, mitä kaikkea jo on, mitä kaikkea elämässään on saanut aikaan ja niitä asioita, joille todella voi tehdä jotakin ja tarvittaessa muuttaa niitä? Taivaalta on turha toivoa tähtiä ja Kuuta… sen tietävät kaikki.

Ja voin sanoa, että tällä positiivisella asenteella selviää mistä tahansa!

Siispä, ole sinäkin iloinen ja positiivinen, sekä ennen kaikkea, muista arvostaa itseäsi ja muita.

Aivan, sinäkin – ja me kaikki – pidetään yhtä ja hyväksytään toinen toisemme, ollaan ystäviä keskenämme ja uskotaan sekä itseemme että muihin. Kannustetaan toisiamme eteenpäin…

Näet jos jotain, niin toivoisin, että ihmiset oppisivat paremmin hyväksymään kaikenlaista erilaisuutta, sillä juuri sehän tekee elämästä hienoa, rikasta ja niin ihanaa. Se, että meitä on joka lähtöön, ja meitä jokaista tarvitaan, on mahtavaa ja siitä pitää nauttia. Kuvittele nyt itsekin, kuinka tylsää olisi, jos täällä vaeltaisi vain samanlaisia – ja näköisiä ihmisiä!

Älä siis ole ennakkoluuloinen, vaan opettele hyväksymään kaikki sellaisina kuin he ovat. Silloin sinutkin hyväksytään.

Äläkä pelkää tutustua erilaisiin, uusiin ihmisiin, sillä siten saat kokemusta ja tietoa, jolloin ennakkoluulosi pienenevät ja tulet huomaamaan, kuinka kivaa erilaisuus on. Niin minäkin teen ja voin sanoa, että se kannattaa!

Haluan lopuksi vielä kiittää Sinua, kun luit tämän tekstin ja toivonkin sen antaneen sinulle ’hieman uutta ajateltavaa’.

Pohdi omaa käsitystäsi erilaisuudesta – saatat yllättyä positiivisesti…

Ja nyt toivotan Sinulle, hyvä lukija, oikein aurinkoista ja iloista kesänjatkoa! Arvostetaan erilaisuutta ja ollaan vapaasti erilaisia ja omanlaisia, sillä:
ERILAISUUDESSA ON VOIMAA JA ON IHANAA OLLA ERILAINEN!”

Ihminen lööpin takana

torstai 2. heinäkuuta 2009

Antti Linkola

***

Pankaapa merkille, mitä sanomalehtipaperille on kirjoitettava, jotta äsit ostetaan. Lähes jokaisessa ruokakaupassa on ruoan lisäksi lehtiteline, johon vaihdetaan päivittäin lööppi. Halutaan kiinnittää ostajan huomio niin, että iltapäivälehti tulee ostetuksi. Tulee ostetuksi nippu paperia.

Kerrotaan ihmisille tapahtuneista onnettomuuksista. Moralisoidaan kuuluisuuksien tekemisiä. Kerrotaan vaikka sankaritarinaa monisairaan viihdetaiteilijan viimeisistä päivistä. Lehti lehdeltä voisi oikeastaan laskea, valitseeko toimitus kaupalliseen tarkoitukseensa enemmän hyviä vai huonoja uutisia.  Sellaista elämä on, sanoitti Juha Vainio.

Tapahtuu toisille. Voidaan lukea etäältä kuvausta siitä, millaista se oli toimittajan arvioimana läheltä. Tirkistellään onnettoman perheen elämää. Ollaan itse turvassa. Vai ollaanko?

Lööppien tarkoin harkitut sanat saavat monissa meistä aikaan pienen adrenaliinipiikin. Elimistön hälytyshormonipitoisuus lisääntyy hetkellisesti. Syntyy ostopäätös. Ja painomuste teki tehtävänsä.

Pelkoa ja jännitystä, turvallisesti koettuna. Tällä kertaa. Nyt ei pahaa tapahtunut meille. Ja aika harvoinhan sitä noin surkeasti sattuu. Mitä voimme oppia? Onhan ihanaa elää!

Lisääntyykö yhteisyyden tunteemme, kun vilkaisemme päivän lööpit? Ollaanko samassa joukossa, ihmettelemässä elämän monipuolisuutta?

Millä mielellä? Harva varmaan myöntää kokevansa vahingoniloa. Jokin meissä kuitenkin saa äimistelemään toisten elämää.

Mutta tärkeämpää on katsella asiaa uhrin kannalta. Miten hän kestää julkisuuden? Nyt en tarkoita julkisuudesta riippuvaisia, itseään tiedottajille tarjoavia ihmisiä. Auttaako tapahtumien yksityiskohtien levittely ympäri maan henkisessä sokissa ja raastavassa tuskassa? Ovatko lööppien julkiseksi tekemät tavalliset kovia kokeneet ihmiset nykyajan syntiuhreja, joiden mukana toivotetaan kaikki uhkaava paha pois meistä itsestämme?

Vapahtajamme Jeesus tuli syntiuhriksi meidän kaikkien puolesta.”He katsovat minuun, jonka he ovat lävistäneet.” Näin kuuluu yksi Jeesukseen sopiva Vanhan testamentin profetia. Häneen voivat samastua ja turvautua julkisuuden lävistämät tai muuten toisten ihmisten etäältä arvostelemat ihmiset.

Siis: millä mielellä? Voimme pitää iltapäivälehtien lööppejä myös kehoituksina hiljaiseen rukoukseen niissä mainittujen ihmisten puolesta. Siinä ostosten lomassa.