Martti Asikainen
***
Olin kesäkuun alussa viikon verran ohjaajana rippikoululeirillä. Koen ohjaajan tehtävän hyvin selkeästi kasvattajan tehtävänä. Tai ehkä vielä paremmin ilmaistuna pyrimme ohjaamaan nuorten kasvua suuntaan, jossa toiset otetaan huomioon, mutta samalla myös oma itsetunto vahvistuu. Jos on epävarma itsestään, voi myöskin toisten positiivinen huomioon ottaminen olla vaikeaa.
Kasvatuksessa kasvattajat, on ne sitten vanhemmat, ohjaajat tai vaikka opettajat ovat merkittävässä asemassa. Rakkautta ja rajoja on hyvä ohje, joskin kuulostaa aika kuluneelta. Nuorten kasvuun kuuluu rajojen koetteleminen, ja kasvattajalla pitää olla kanttia näitä rajoja asettaa. Rakkauden näkisin kasvatuksessa nuorten arvostamisena, heistä välittämisenä, kiinnostuksena heidän asioistaan, elämästään ja jaksamisestaan. Nuoret kohtaavat tänä päivänä hyvin monenlaisia paineita, vaatimuksia, menestymisen odotuksia, omiin taitoihin, kykyihin ja ulkonäköön liittyviä odotuksia ym. Miten näiden odotusten paineessa selviytyy? Kasvattaja voi auttaa kuuntelemalla ja hyviä käyttäytymistapoja vahvistamalla.
Rajojen asettaminen ei ole useinkaan helppoa. Rajojen asettaja ei yleensä saa kiitosta osakseen, vaikka pystyisi osoittamaan perustelut säännöille. Onneksi on rippikoulussa ja koulussa ja hyvin monissa muissakin paikoissa ja harrastuksissa yhteisiä sääntöjä, joihin voi tukeutua. Voi sanoa että nämä ovat yhteisesti sovittuja periaatteita, joista ei ohjaajallakaan ole oikeutta lipsua. Sääntöjen ymmärtämiseen ohjaaminen ja tekojensa seurausten ymmärtäminen on tärkeämpää kuin rangaistusten pelko.
Rippikoulussakin tärkeänä osana on kasvaminen henkisesti ja sosiaalisesti. Keskeisimmin rippikoulussa tehdään kristillistä kasvatusta ja opetusta, kasvetaan seurakunnan jäsenenä ja hoidetaan omaa hengellistä elämää. Mitä siellä sydämen sopukoissa tapahtuu, jää monesti enemmän piiloon kuin tulee ilmi sanoissa tai teoissa. Sanan kylväjänä toimiminen on tärkeä tehtävä, luotamme siihen että Jumala antaa kasvun.
Yhtenä vaikeutena kasvatuksessa on että nuorten elämä on muuttunut lyhytjännitteisemmäksi, keskittymiskyky tärkeiden asioiden opiskeluun on vähentynyt. Ehkä osasyynsä on hektisellä tietokonepelien yms. maailmalla, jossa tapahtumat toistuvat hyvin nopeasti. Välillä olisi kuitenkin hyvä osata pohtia, ajatella ja harkita elämäänsä ja tekemisiään. Tässä on myös seurakunnan mahdollisuus. Hartauksien, hiljaisuuden ja jumalanpalvelusten maailma antaa aikaa omalle itselle, ajatuksille ja pohdinnoille. Jumalan edessä hiljentyminen tämän hektisen ajan keskellä on mahdollisuus meille kaikille. Kaipaamme rauhoittumista, armon ja rakkauden kokemista ja yhteisöllisyyttä.
Kasvatuksen yksi tavoite on myös hyvän yhteishengen luominen, positiivisten kokemusten mahdollistaminen. Hyvässä ilmapiirissä myös oppimisen tavoitteet toteutuvat paremmin. Itse asiassa kasvatus on yhdessä kasvamista, kokemusten ja ajatusten jakamista, toisten kohtaamista ja vuorovaikutusta. Me kaikki tarvitsemme toisiamme.
