Kuukausiarkisto kesäkuu, 2009

Lapsen silmin

torstai 25. kesäkuuta 2009

Anne-Mari Välikauppi

***

Viime kirjoituksesta on vierähtänyt puolisen vuotta. Paljon on tapahtunut siinä ajassa. Pienen lapsen kehityksessä, jokainen kuukausi tai jopa päivä tuo tullessaan uusia oivalluksia. Eräänä päivänä Ernesto keksi kuinka käännytään selältä vatsalle, ryömitään ja kontataan sekä miten noustaan jaloilleen. Uusimpana taitona on tullut tukea pitkin käveleminen. Jokainen opittu asia sai äidinkin riemuitsemaan aidosti.

Tänään poika keksi miten avataan sängyn päällä pidettävän hoitotason hihna. Kuului kova pamaus makuuhuoneesta ja puinen taso oli lattialla. Voi sitä lapsen onnellista ilmettä.

Välillä on hihityspäiviä. Kuten eilenkin piti nauraa tekonaurua mummon kanssa. Sitä hassua ääntä riitti iltaan asti. Eihän sitä voinut itsekään nauramatta kuunnella.

Lapsen saa iloiseksi jopa ruokapurkin kannen napsahdus. Voi kumpa me aikuisetkin tulisimme noinkin pienestä iloisiksi ajessamme.

Naurahdin tuossa taannoin erään äidin kanssa, kun olimme oivaltaneet, mitä kaikkea voisikaan kasvaneen lapsen kanssa tehdä. Hänen kanssaan voisi lähteä esim. pyöräilemään. Näin myös elinpiiri laaajeni pikku hiljaa. Enään ei tarvinnut työnnellä rattaissa ympäri kaupunkia. Voisi pysähtyä ja laittaa hänet leikkipuiston vauvakiikkuun. Nämä oivallukset toivat myös iloa pienokaiselle. Ensimmäiset vauhdit kiikussa sai pojan riemuitsemaan. Liukumäkeä tuli myös kokeiltua. Hampaaton hymy kertoi, miltä mäkienlasku oli tuntunut.

Leikkipuistosta sai juttuseuraa. Siellä tutustui helposti toisiin ihmisiin, kun lähti avoimin mielin liikenteeseen. Puheenaiheitahan meillä riitti yllin kyllin. ”Ai, teillä nukutaan sillä tavalla – meillä taas…”: saatoimme tokaista.

Heittäydytään katsomaan maailmaa lapsen silmin. Aikuisena oleminen on toisinaan aivan liian vakavaa.

Aihe: Välikauppi, Anne-Mari | Ei kommentteja »

Kasvatusta

keskiviikko 17. kesäkuuta 2009

Martti Asikainen

***

Olin kesäkuun alussa viikon verran ohjaajana rippikoululeirillä. Koen ohjaajan tehtävän hyvin selkeästi kasvattajan tehtävänä. Tai ehkä vielä paremmin ilmaistuna pyrimme ohjaamaan nuorten kasvua suuntaan, jossa toiset otetaan huomioon, mutta samalla myös oma itsetunto vahvistuu. Jos on epävarma itsestään, voi myöskin toisten positiivinen huomioon ottaminen olla vaikeaa.

Kasvatuksessa kasvattajat, on ne sitten vanhemmat, ohjaajat tai vaikka opettajat ovat merkittävässä asemassa. Rakkautta ja rajoja on hyvä ohje, joskin kuulostaa aika kuluneelta. Nuorten kasvuun kuuluu rajojen koetteleminen, ja kasvattajalla pitää olla kanttia näitä rajoja asettaa. Rakkauden näkisin kasvatuksessa nuorten arvostamisena, heistä välittämisenä, kiinnostuksena heidän asioistaan, elämästään ja jaksamisestaan. Nuoret kohtaavat tänä päivänä hyvin monenlaisia paineita, vaatimuksia, menestymisen odotuksia, omiin taitoihin, kykyihin ja ulkonäköön liittyviä odotuksia ym. Miten näiden odotusten paineessa selviytyy? Kasvattaja voi auttaa kuuntelemalla ja hyviä käyttäytymistapoja vahvistamalla.

Rajojen asettaminen ei ole useinkaan helppoa. Rajojen asettaja ei yleensä saa kiitosta osakseen, vaikka pystyisi osoittamaan perustelut säännöille. Onneksi on rippikoulussa ja koulussa ja hyvin monissa muissakin paikoissa ja harrastuksissa yhteisiä sääntöjä, joihin voi tukeutua. Voi sanoa että nämä ovat yhteisesti sovittuja periaatteita, joista ei ohjaajallakaan ole oikeutta lipsua. Sääntöjen ymmärtämiseen ohjaaminen ja tekojensa seurausten ymmärtäminen on tärkeämpää kuin rangaistusten pelko.

Rippikoulussakin tärkeänä osana on kasvaminen henkisesti ja sosiaalisesti. Keskeisimmin rippikoulussa tehdään kristillistä kasvatusta ja opetusta, kasvetaan seurakunnan jäsenenä ja hoidetaan omaa hengellistä elämää. Mitä siellä sydämen sopukoissa tapahtuu, jää monesti enemmän piiloon kuin tulee ilmi sanoissa tai teoissa. Sanan kylväjänä toimiminen on tärkeä tehtävä, luotamme siihen että Jumala antaa kasvun.

Yhtenä vaikeutena kasvatuksessa on että nuorten elämä on muuttunut lyhytjännitteisemmäksi, keskittymiskyky tärkeiden asioiden opiskeluun on vähentynyt. Ehkä osasyynsä on hektisellä tietokonepelien yms. maailmalla, jossa tapahtumat toistuvat hyvin nopeasti. Välillä olisi kuitenkin hyvä osata pohtia, ajatella ja harkita elämäänsä ja tekemisiään. Tässä on myös seurakunnan mahdollisuus. Hartauksien, hiljaisuuden ja jumalanpalvelusten maailma antaa aikaa omalle itselle, ajatuksille ja pohdinnoille. Jumalan edessä hiljentyminen tämän hektisen ajan keskellä on mahdollisuus  meille kaikille. Kaipaamme rauhoittumista, armon ja rakkauden kokemista ja yhteisöllisyyttä.

Kasvatuksen yksi tavoite on myös hyvän yhteishengen luominen, positiivisten kokemusten mahdollistaminen. Hyvässä ilmapiirissä myös oppimisen tavoitteet toteutuvat paremmin. Itse asiassa kasvatus on yhdessä kasvamista, kokemusten ja ajatusten jakamista, toisten kohtaamista ja vuorovaikutusta. Me kaikki tarvitsemme toisiamme.

Aihe: Asikainen, Martti | Ei kommentteja »

Lukukokemuksena Taivasten valtakunnan avaimet

torstai 11. kesäkuuta 2009

Pirkko-Leena Palovirta

***

Opiskeluajan vuokraemäntäni harrasti kaunokirjallisuuden lukemista ja klassisen musiikin kuuntelua. Kaksi nimeä on jäänyt erityisesti mieleeni, kirjailija A.J. Cronin ja säveltäjä Georg Philipp Telemann. Kumpaakin hän suositteli. Telemannin huilumusiikkia kuunneltiin usein yhdessäkin, mutta Croniniin jäi tutustumatta.

Vähän aikaa sitten tein löydön kirjahyllystä: A.J. Croninin Taivasten valtakunnan avaimet. Olin kyllä tiennyt, että kirja on hyllyssä, mutta jotenkin se oli jäänyt ´luen joskus myöhemmin´-osastoon. Nyt siis poimin sen hyllystä ja päätin lukea, ja se kannatti. Kirjan sisäkannesta kävi ilmi, että olin hankkinut sen Alavudelta; siellä oli ensimmäinen työpaikkani valmistumisen jälkeen.

Taivasten valtakunnan avaimet on tarina skotlantilaisesta papista, Francis Chisholmista. Hänen lapsuutensa oli onneton, sillä hän menetti sekä vanhempansa että ihailemansa tytön. Elämä oli muutenkin kamppailua. Polly-tädin toive kuitenkin toteutui, Francisista tuli pappi.

Papin uran alkutaival oli sekin vaikeuksia täynnä, mutta varsinainen haaste tuli eteen, kun piispa ehdotti Francisille lähetystyöhön lähtöä. Kyseessä oli tienraivaajan paikka, lähetysseuran ensimmäisen lähetin työkenttä Kiinassa.

Pappi Chisholm lähti matkaan vuonna 1902. Saavuttuaan perille Pai-taniin häntä kohtasi järkytys: lähetysasemasta oli jäljellä vain rauniot. Ensimmäisen yönsä isä Francis vietti tallissa, ja ennen nukahtamistaan hän lupasi Jumalalle tekevänsä työtä ja taistelevansa Hänen kunniakseen – luopumatta koskaan.

Lupauksensa Francis Chisholm piti, vaikka elämä ja lähetystyön toteuttaminen sen monissa muodoissaan oli äärimmäisen haasteellista. Milloin koettelivat rosvot tai luonnonvoimat, milloin nälänhätä tai sairaudet. Eräänä päivänä syyskuussa 1914 kantautui lähetysasemalle laukausten ääniä kaukaisilta kukkuloilta, myöhemmin tykistön kumea jylinä. – Nyt se on alkanut! huusi Joosef.

Isä Francisilla oli apulaisena Joosef ja työtovereina kolme nunnaa. Työtä tehtiin uhrautuvasti, mutta työhön liittyi ilo lähimmäisen auttamisesta ja Jumalan huolenpidosta. Ajan mittaan toinenkin lähetysasema – protestanttinen – tuli Pan-taihin. Siitä ei kuitenkaan tullut kilpailijaa, vaan sen työntekijöiden ja isä Francisin välille syntyi yhteistyö ja lämmin ystävyys.

Yli 30 vuoden jälkeen pappi Chisholm palasi Kiinasta kotimaahansa, täysin palvelleena, voisi sanoa. Nykykielen mukaan isä Francisin elämää voisi kuvata selviytymistarinaksi. Mutta se oli paljon enemmän, se oli heittäytymistä annettuun tehtävään, kuuliaisuutta ja täyttä luottamusta Jumalan armoon. Kotimaassa isä Chisholmia odotti muuten uusi tehtävä…

Taivasten valtakunnan avaimet oli aika erikoinen lukukokemus. Olihan pappi Francis Chisholmkin
erikoinen ihminen. Hän oli kiinnostava persoona, jonka elämänpolkua oli lukijana seurattava intensiivisesti. Luettuani mietin, milloin olisin lukenut kirjan uudestaan, jos olisin avannut sen jo nuorena. Ehkä nyt, näihin aikoihin.

A.J. Cronin oli hänkin harvinaislaatuinen, näin hänestä kerrotaan. Joka tapauksessa Cronin tunsi kirjailijan työn kutsumuksekseen, ja jo hänen ensimmäinen teoksensa Hattukauppias ja hänen linnansa nosti hänet maailmanmaineeseen. Taivasten valtakunnan avaimia pidetään kuitenkin Croninin parhaana kirjana.

Aihe: Palovirta, Pirkko-Leena | Ei kommentteja »

Jo joutui armas aika…

torstai 4. kesäkuuta 2009

Eeva Penttilä

***

Jälleen on suvivirsi kaikunut ja kuuluttanut niin oppilaille kuin muullekin koulun väelle kesän ja vapauden riemua. Toden totta meillä kaikilla on suvi suloinen; lintujen konsertti soi kiihkeimmillään, luonto tarjoilee kukkaloistoaan, ja valoa ja toivottavasti myös lämpöä riittää. Nyt jos koskaan tulisi olla aikaa ja malttia pysähtyä ihastella Suomen suvea!

Jokaisen lapsen ja nuoren kouluvuosi tuntuu syksyisin tolkuttoman pitkältä. Koko ajan tulee uusia ja isompia haasteita. Oppiminen käy joskus helposti, mutta toisinaan pieninkin askelin edistyminen vaatii suuria ponnistuksia, aikaa  ja tukea aikuisilta. Sopii toivoa, että vanhemmat jaksavat auttaa ja ymmärtää, mutta että myös koulussa riittäisi aikaa ja aikuisia jokaisen lapsen tukemiseen. Entä päättäjät? Onko selkärankaa ja valmiutta  asettua lapsen puolelle? Pitäisi olla, sillä  satsaus lasten hyvinvointiin on satsaus parempaan tulevaisuuteen.

Koulu ei ole vain tiedollisen oppimisen paikka. Tänä päivänä koulussa korostuu entisestään sosiaalisten taitojen opettelu. Jokainen luokka on oma yhteisönsä, jossa vallitsevat kirjoitetut ja kirjoittamattomat lait. Yhteistoiminnan taitojen oppimiselle luokka on mitä parhain ympäristö silloin, kun siellä voidaan toimia ilman pelkoa ja kiusaamista, tasa-arvoisina ja toisiaan kunnioittaen. Kaiken tietotulvan, tekniikan ja uusien oppimismenetelmien keskellä joskus on pakko puhaltaa peli seis ja pysähtyä yhdessä pohtimaan asioita.

Kun luokassa kesken kaiken on tällainen pysähtymisen hetki, voi esittää kysymyksen ”Mitä sinulle kuuluu?” Yleensä  lapset hämmästyvät: ”Mitä ihmettä?” Onko tuo hämmästys merkkinä siitä, että liian harvoin kysymme näin tai että kysymme näin vain muodon vuoksi? Onneksi keskustelu useimmiten aukeaa ja nykylapset ovat rohkeita lausumaan  ajatuksiaan. Parasta onkin, jos juttelu muuttuu terveeksi mielipiteiden vaihdoksi, josta kumpuaa uusia ideoita yhteisen hyvän olon löytämiseksi.

Tällaiseen jutusteluun käytetty aika ei suinkaan ole hukkaan heitettyä, vaan voi auttaa hyvän luokkahengen löytymistä ja kehittämistä, mikä puolestaan on jokaisen opiskelua ja henkistä hyvinvointia edistävä asia. Eivät ole lapset pikku opiskelurobotteja eikä ole opettajakaan mikään kone. Pieni ”pyykinpesu” omassa luokassa puhdistaa ilmaa ja luo yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Rohkeutta vaatii vaikeiden asioiden purkaminen puhumisen kautta, mutta  se kyllä kannattaa.

Todistukset on kuluneelta lukuvuodelta saatu, pulpetit tyhjennetty, koulureppu heitetty nurkkaan ja loma on parhaimmalla puolellaan -  edessäpäin. Olipa todistus millainen tahansa, kouluvuosi on jokaiselle ollut kasvun paikka – niin oppilaalle kuin opettajallekin. Työssäni olen saanut laulaa jo 37 suvivirttä ja kuinkas paljon niitä onkaan kertynyt lastentarhasta viisivuotiaasta lähtien katkeamattomana nauhana… Täytyy vain todeta, että vuosi vuodelta yhä ihanammalta sen laulaminen tuntuu ja kostuttaa aina vain herkemmin  silmäkulman. Se on todellinen kiitollisuuden ja onnen kyynel!

Ihanaa kesäaikaa kaikille!

Aihe: Penttilä, Eeva | Ei kommentteja »