Matti Matikainen
***
Rehellisyys on hyve. Kuitenkin valehtelu lienee asia, johon me kaikki olemme varmaan joskus syyllistyneet. Valehtelusta on käytetty monia eri nimiäkin. On puhuttu valkeasta valheesta. Ajatus lienee se, että hätävalhe olisi puhtoisempi kuin harkittu huijaus. Rehellisyyteen liittyy myös luottamus. On todella mukavaa työskennellä tai ylipäätänsä olla sellaisten ihmisten seurassa, joiden sanaan voi luottaa. Vanha suomalainen sananlaskukin sanoo, että ”sanasta miestä, sarvesta härkää!”
Nyt lukijani saatat pohtia, mihin aasinsiltana käyttämä toimiva pohdiskelu tämänkertaisessa jutussani johtaa. Täytynee siis paljastaa, miksi pohdin rehellisyyttä ja luottamista:
Jokunen viikko takaperin vieraillessani Espanjaan kuuluvalla Gran Canarian saarella, kultturierot näkyivät kovin selvästi. Vaikka paikallinen kaupankäynti miellyttääkin minua tinkimisineen ja muine asiaan kuuluvine peleineen, suomalaisen yhteiskunnan pelisäännöt miellyttävät. Meininki kaupoissa on pahimmillaan kuin aikoinaan Kalevalassa, missä pyrittiin laulamaan vastapuoli suohon. Nyt reissullani olisin uponnut ainakin kerran totaalisesti suohon, jollen olisi osannut englantia ja en olisi ollut päättäväinen. Ai mitenkä niin?
Puerto Ricon vanhan uimarannan tuntumassa on pienoinen kauppakuja, missä on lukuisa määrä elektroniikkaliikkeitä ja myyjät todella päällekäypiä. Asiakkaita noukitaan suoraan tieltä tyrkkäämällä käsi kouraan ja suorastaan raahaamalla asiakasparka liikkeeseen. Nyt tarjottiin videokameraa kympillä. Ihan älytön hinta siis ja selkeä huijaus. Kuitenkin ajattelin, että jos saan kympillä vaikka muovilinssisen värkin, niin hauskahan se olisi… No väänsimme kauppaa ja kun liikkeen nimi oli vielä Fair Dail. Siispä reilua peliähän tämä J Siirryimme lopulta videoista digikameroihin ja minun eteeni kiikutettiin Sonyn laadukas digikamera, jossa oli pikseleitä yli kymmenen ja nelikertainen zoomi. Suomessa varmaan parinsadan laite. Liikkeen pöydällä löytyi takuutodistuksia eri maista ja myyjät vakuuttelivat kuorossa rehellisyyttään. Lopulta saimme aikaiseksi sopimuksen, missä minulle tai oikeasti pojalleni olisi siirtynyt tuo Sonyn kamera, tyylikäs ja laadukas kameralaukku että kahden gigan muistikortti. Sopimukseen kuului myös se, että kameran säädöt asetettaisiin suomen kielelle ja kokeilisin vielä tuotteen aitouden varmistamiseksi ja hinnaksi määrittelimme 50 euroa. Ei siis hassumpi kauppa!
Kaupan ehtona oli myös se, että minun piti maksaa kauppa luottokortilla. Kai tiedätte takuu vaatii sen! Niin ainakin minulle vakuutettiin J Ystävällinen kauppias heitti minut autollaan hotellille ja takaisin. Palatessani kauppaan kamera odottikin sitten valmiina pöydällä. Maksoin ostoksen ja minut pyydettiin heti sivuhuoneeseen, missä oli tarkoitus opettaa kameran käyttö tarkemmin. Siispä unohdin pyytää kuittia… Aluksi kovin mairea esittelijä kertoi, että ostamani Sonykamera on ihan lelu ja siinä ei edes ole salamaa! Aito kamera olikin vaihtunut muovileluksi. Hän suositteli minulle tilalle huipputuotetta nimeltään Fujijan. Kameraa, jossa oli 16 megapikseliä, mutta ei edes erillistä objektiivia. Sitä ihmetellessäni minua tyhmää valistettiin Fujijanin olevan viimeisintä tekniikkaa! Kun en kuitenkaan luottanut saamaani tietoon, enkä huolinut sitä ja aloin hieman kovistelemaan myyjää, tilalle haettiin pari muuta kameraa. Tosin olisin joutunut maksamaan lisää 150 euroa saadakseni ne. Pyytäessäni pomoa paikalle, hän oli juuri poistunut kahdeksi tunniksi. Poliisinkin kuulemma voisin kutsua ihan mielellään paikalle. Kun ilmoitin haluavani rahat takaisin minulle naurettiin. Siinä vaiheessa en enää olisi kuulemma saanut sitä romukameraakaan. No kaivoin lehtimieskorttini esille ja lupasin kirjoittaa asiasta. Sekin kuulemma passaisi hyvin, sillä suomalaiset ovat hölmöjä ja ”me vihaamme suomalaisia”…Näytti siltä, että turpiin tulee ja rumasti. Laitoin kuitenkin poikaani hakemaan puhelinta hotellilta. Se herätti ihmetystä, mihin kumppanini meni. Kerroin, että hakemaan puhelinta, että voin soittaa muutaman puhelun…Pian paikalle ilmestyi pomo, joka kysyi haluaisinko rahani takaisin ja niin lopulta kävikin parin tunnin väännön jälkeen.
Seuraavana päivänä hotellilla kuulin eläkeläispariskunnan keskustelevan huijauksesta. He olivat ensin maksaneet perusmaksun ja sen päälle vielä yli satasen. Lopputulos oli muovinen videokamera. ”Mutta kun ei osaa englantia…”
Paikallisten mukaan poliisikaan ei olisi auttanut, sillä alle parin sadan huijauksissa todetaan, miksi et käytä omaa järkeäsi!
Siispä arvostan taas kerran meitä suomalaisia, niin myyjiä kuin poliisejakin. Meillä on hyvä maa. No mitä nyt hieman kylmempi kuin Kanarialla ja kuten luitte joskus siellä voi muukin asia lämmittää kuin aurinko. Jos haluatte elämyksiä, suosittelen Puerto Ricoa ja Fair Dail- liikettä. Jos et löydä sitä, niin lupaan, että kyllä muitakin sellaisia putiikkeja varmaan löytyy Onnea kaupankäyntiin. Kauppa on se, joka kannattaa.
