Olavi Petro
* * *
Olin taannoin eräässä tilaisuudessa, johon pyydettiin valmisteltu puheenvuoro aiheesta, miksi uskon. Vaikka keskustelu sitten menikin jo ennakkoepäilyjeni mukaisesti täysin hakoteille, jouduin kuitenkin pohtimaan uskoni perusteita.
Luterilainen äitini opetti jo pikkulapsena minut rukoilemaan iltarukouksen ”Levolle lasken Luojani, armias ole suojani?” Muistelen lukeneeni, jostakin tutkimuksesta, että lapsena opittu iltarukous saattaa olla juuri se hento lanka, joka palauttaa meidät uskon tielle, vaikka elämän hyrskyissä olisi kulunut paljonkin aikaa. Virolaiset ystäväni kertoivat minulle sikäläisestä käsityksestä, että Suomi pelastui Talvisodassa, koska Suomen kirkoissa rukoiltiin itsenäisyyden säilymisen puolesta, mutta kuin sitä ei tehty yhtä voimallisesti Virossa, maa miehitettiin. Oudonkin käsityksen kuulin rippikouluikäiseltä virolaiselta, että jos joutuu uhkaavaan tilanteeseen liikenteessä ja ehtii panna kädet ristiin ja sanoa ”Jumal auta!” (ei ole kirosana), säilyy hengissä. Tästä on kovin lyhyt matka menestysteologiaan. Minusta se kuitenkin kertoo enemmän siitä sekavasta uskonnollisesta tilanteesta, mikä hetken aikaa vallitsi Virossa pitkän neuvostomiehityksen jälkeen.
Meillä on kuitenkin oikeus tarkastella elämäämme siltäkin kannalta, että miltä kaikelta meidät on varjeltu, vaikka helposti olisi voinut käydä hyvinkin huonosti: En jäänyt muun perheemme kanssa siviilisotavangiksi, vaikka läheltä piti 30.11.1939; veljeni ei kaatunut sodassa; en kuollut Kotkan-Karhulan pommituksissa, en pudottuani puusta vaarallisesti; pelastuin toisen kyydissä pahasti uhkaavasta rekkakolarista; en kävellyt Kyminvirran sulaan eräänä pääsiäisenä, en hukkunut perheineni vaalipäivän myrskyssä, veneen mentyä epäkuntoon; en menehtynyt naapurin kostean kellarin avoimeksi jätetystä katkaisijasta saamaani sähköiskuun jne.
Tietenkin osuutensa uskon vahvistuksessa on ollut vielä Kymin kirkossa (Karhulassa), silloin vielä kappalaisena saarnanneella piispa Osmo Alajalla, rovasteilla Kärkkäinen ja Tammekas, sekä rippikoululla.
Totuuden hetki koitti aikanaan poikieni sairastuttua vakavasti. Oli aika panna asiat tärkeysjärjestykseen. Mihinkä olisinkaan joutunut ilman uskoani! Oma seurakunta alkoi vetää puoleensa aivan eri tavalla. Saarnoja alkoi ymmärtää paremmin kuunneltuaan niitä kyllin paljon. Vasta sitten alkaa kokonaisuus hahmottua. Kirkosta ei halunnut olla poissa. Pelastus ”yksin armosta” alkoi kirkastua. Suuren surunkin vallassa jaksoi jotenkin elää, kun sen aika koitti.
Näin pääsiäisen aikaan saamme taas kuulla pelastuksen sanomaa. Meidän tarvitsee vain ottaa se vastaan. Muistan usein, kuinka saksalainen teologi, Dietrich Bonhoeffer (k. 1945) säilytti keskitysleirissä menehtyessäänkin uskonsa loppuun asti. Hänen kirjoittamansa virren (600) viimeisen säkeistön sanoin toivotan teille kaikille hyvää pääsiäistä.
Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, vaikka kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.
Olavi Petro
Alakyläläinen, Raja-Karjalasta kotoisin oleva biologi/maantieteilijä. Myös kielet, kartat ja tekniikka kiinnostavat.
