Marketta Vanhanen
***
Asuimme vuosina 1976-1986 Tansaniassa, jossa elettiin syvää lama-aikaa. Tansanialainen lama tarkoitti sitä, että maassa oli mittava tavarapula. Kauppojen hyllyillä oli harvakseltaan purkkeja jos lainkaan. Voisi sanoa, että kaikki oli kortilla: sokeri, jauhot, hiiva, rasvat, polttoöljyt, saippua, kankaat, kengät, joskus jopa suola. Mitään ns. ylellisyystavaroita ei ollut saatavilla. Ihmiset eivät juurikaan nähneet nälkää, jos vain saatiin sadetta riittävästi, sillä moni viljeli omat peruselintarvikkeensa eli maissinsa ja papunsa ja hoiti puutarhaansa.
Olen viime aikoina lukenut vanhoja kirjeitämme, jotka kertovat tansanialaisesta lamasta. Ne kertovat siitä, miten yksinkertaisesti voi elää ja miten vähällä ihminen tulee ihan hyvin toimeen.
Onneksi Afrikassa kasvaa paljon hyviä hedelmiä, ja ne eivät olleet kortilla. Meilläkin kasvoi puutarhassamme banaaneja, persikoita, avokadoja (joista saimme voin korviketta leivän päälle), passiohedelmiä, guava-hedelmiä ja papaijoja. Kahvista ja teestä ei myöskään ollut pulaa, sillä molempia viljellään maassa.
Kun katselen noita 20-30 vuoden takaisia kirjeitämme, hämmästelen jo pelkästään paperin kehnoa laatua. Siis paperistakin oli pulaa.
Hankalaa oli auton polttoaineen kanssa, sillä lapset oli vietävä maanantaisin kouluun 50 kilometrin päähän ja perjantaisin noudettava kotiin. Polttoainetta otettiin aina, kun sitä oli saatavissa, välillä sitä jonotettiin yötä myöten. Sunnuntaisin ei saanut puolen päivän jälkeen ajaa autolla ilman erikoislupaa.
Nyt eläessämme tätä maailmanlaajuista taantumaa en voi olla muistelematta noita lamavuosia Afrikassa. Vaikka tilanne siellä on nyt tavaroiden saatavuuden suhteen täysin toinen, niin hyvin moni elää yhä köyhyydessä, vaikka lamavuodet ovat kauppojen tarjonnassa mitattuina ohi. Köyhyys voi olla sitä, että jokapäiväisen maissipuuroannoksen ja papuhöysteen ohella muuhun ei ole varaa. Ei ole varaa ostaa sokeria teehen, ei öljyä kastikkeeseen, ei vaatteita eikä kenkiä, ei kouluttaa lapsia, ei matkustaa bussilla, ei ostaa lannoitetta pellolle, ei valopetrolia öljylamppuun eikä rahaa kolehtiin.
Tästä köyhyydestä huolimatta afrikkalainen jakaa sen vähän, mitä hänellä on. Hän jakaa ruoka-annoksensa vieraan kanssa eikä murehdi sitä, mitä hän huomenna syö. Jos hänellä ei ole laittaa rahaa sunnuntaina kolehtiin, niin hän vie sinne pellon tai puutarhan antamia, kananmunia tai elävän kanan, polttopuita tai punomansa korin, ihan mitä vaan hänellä on. Eräs tansanialainen nuori mies sanoi kerran, että antaminen on heidän veressään. Se on perinne, perintö, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Sekä mikä on minun, on myös sinun. Anteliaisuus ja vieraanvaraisuus on osa afrikkalaista identiteettiä, jota globalisaatio alkaa valitettavasti verottaa.