Kuukausiarkisto huhtikuu, 2009
torstai 30. huhtikuuta 2009
Marketta Vanhanen
***
Asuimme vuosina 1976-1986 Tansaniassa, jossa elettiin syvää lama-aikaa. Tansanialainen lama tarkoitti sitä, että maassa oli mittava tavarapula. Kauppojen hyllyillä oli harvakseltaan purkkeja jos lainkaan. Voisi sanoa, että kaikki oli kortilla: sokeri, jauhot, hiiva, rasvat, polttoöljyt, saippua, kankaat, kengät, joskus jopa suola. Mitään ns. ylellisyystavaroita ei ollut saatavilla. Ihmiset eivät juurikaan nähneet nälkää, jos vain saatiin sadetta riittävästi, sillä moni viljeli omat peruselintarvikkeensa eli maissinsa ja papunsa ja hoiti puutarhaansa.
Olen viime aikoina lukenut vanhoja kirjeitämme, jotka kertovat tansanialaisesta lamasta. Ne kertovat siitä, miten yksinkertaisesti voi elää ja miten vähällä ihminen tulee ihan hyvin toimeen.
Onneksi Afrikassa kasvaa paljon hyviä hedelmiä, ja ne eivät olleet kortilla. Meilläkin kasvoi puutarhassamme banaaneja, persikoita, avokadoja (joista saimme voin korviketta leivän päälle), passiohedelmiä, guava-hedelmiä ja papaijoja. Kahvista ja teestä ei myöskään ollut pulaa, sillä molempia viljellään maassa.
Kun katselen noita 20-30 vuoden takaisia kirjeitämme, hämmästelen jo pelkästään paperin kehnoa laatua. Siis paperistakin oli pulaa.
Hankalaa oli auton polttoaineen kanssa, sillä lapset oli vietävä maanantaisin kouluun 50 kilometrin päähän ja perjantaisin noudettava kotiin. Polttoainetta otettiin aina, kun sitä oli saatavissa, välillä sitä jonotettiin yötä myöten. Sunnuntaisin ei saanut puolen päivän jälkeen ajaa autolla ilman erikoislupaa.
Nyt eläessämme tätä maailmanlaajuista taantumaa en voi olla muistelematta noita lamavuosia Afrikassa. Vaikka tilanne siellä on nyt tavaroiden saatavuuden suhteen täysin toinen, niin hyvin moni elää yhä köyhyydessä, vaikka lamavuodet ovat kauppojen tarjonnassa mitattuina ohi. Köyhyys voi olla sitä, että jokapäiväisen maissipuuroannoksen ja papuhöysteen ohella muuhun ei ole varaa. Ei ole varaa ostaa sokeria teehen, ei öljyä kastikkeeseen, ei vaatteita eikä kenkiä, ei kouluttaa lapsia, ei matkustaa bussilla, ei ostaa lannoitetta pellolle, ei valopetrolia öljylamppuun eikä rahaa kolehtiin.
Tästä köyhyydestä huolimatta afrikkalainen jakaa sen vähän, mitä hänellä on. Hän jakaa ruoka-annoksensa vieraan kanssa eikä murehdi sitä, mitä hän huomenna syö. Jos hänellä ei ole laittaa rahaa sunnuntaina kolehtiin, niin hän vie sinne pellon tai puutarhan antamia, kananmunia tai elävän kanan, polttopuita tai punomansa korin, ihan mitä vaan hänellä on. Eräs tansanialainen nuori mies sanoi kerran, että antaminen on heidän veressään. Se on perinne, perintö, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Sekä mikä on minun, on myös sinun. Anteliaisuus ja vieraanvaraisuus on osa afrikkalaista identiteettiä, jota globalisaatio alkaa valitettavasti verottaa.
Aihe: Vanhanen, Marketta | Ei kommentteja »
torstai 23. huhtikuuta 2009
Liisa Tirronen
* * *
Maanantaina 27. huhtikuuta on kansallinen veteraanipäivä, joka on myös liputuspäivä. Lipun salkoon nostaminen on kunnioituksen osoittamista sotiemme veteraaneille. Itse nostan lipun salkoon, muistaen omaa isääni ja lapsiemme taataa. Isäni sai kutsun armeijaan välirauhan aikana ja oli loppuun saakka. Isä kuului JR 2:n, joka on perustettu Taipalsaarella 11.6.1941. Taipalsaaren kirkon kivimuurin ulkopuolella on muistopatsas siitä hetkestä, kun seutukunnan sotamiehet lähtivät matkaan. Heidän sotavuosistaan on tehty kirja ”JR 2 Kannaksella ja Syvärillä”, joka tuli painosta vuonna 1996. Tämä kirja on perintö meille lapsille siitä ajasta, jota isämme elivät ja kokivat.
Kirjan alussa kerrotaan kuinka miehet joutuivat jättämään perunakylvöt kesken. Maa tarvitsi heitä. Nyt tuo minun oma maatilkkunen, jonka isäni on jättänyt minulle ja minun lapsilleni 11 vuotta sitten, odottaa taas kyntäjää. Sinne me menemme taas, möyhennämme ja lannoitamme. Suurella innolla laitamme siemenet maahan. Siemenet ovat jo odottamassa. Perunan laittaminen maahan on meillä perinnön jatkamista. Nyt voimme laittaa perunat rauhassa maahan, ei sarka jää kesken. Peltotilkun valmistuttua katson valmista työtä ja taivaan lintuja. Sisältäni nousee Kiitos. Saan Kiittää omaa isääni maasta, jonka hän jätti meille lapsille. Mullasta mustasta ja kaikesta mitä maa sisältää, myös rikkaruohoista. Taivaan Isää Kiitän siitä, että hän Siunaa meitä kaikkia, antaen turvan huomispäivällekin.
Aihe: Tirronen, Liisa | Ei kommentteja »
torstai 16. huhtikuuta 2009
Matti Matikainen
***
Rehellisyys on hyve. Kuitenkin valehtelu lienee asia, johon me kaikki olemme varmaan joskus syyllistyneet. Valehtelusta on käytetty monia eri nimiäkin. On puhuttu valkeasta valheesta. Ajatus lienee se, että hätävalhe olisi puhtoisempi kuin harkittu huijaus. Rehellisyyteen liittyy myös luottamus. On todella mukavaa työskennellä tai ylipäätänsä olla sellaisten ihmisten seurassa, joiden sanaan voi luottaa. Vanha suomalainen sananlaskukin sanoo, että ”sanasta miestä, sarvesta härkää!”
Nyt lukijani saatat pohtia, mihin aasinsiltana käyttämä toimiva pohdiskelu tämänkertaisessa jutussani johtaa. Täytynee siis paljastaa, miksi pohdin rehellisyyttä ja luottamista:
Jokunen viikko takaperin vieraillessani Espanjaan kuuluvalla Gran Canarian saarella, kultturierot näkyivät kovin selvästi. Vaikka paikallinen kaupankäynti miellyttääkin minua tinkimisineen ja muine asiaan kuuluvine peleineen, suomalaisen yhteiskunnan pelisäännöt miellyttävät. Meininki kaupoissa on pahimmillaan kuin aikoinaan Kalevalassa, missä pyrittiin laulamaan vastapuoli suohon. Nyt reissullani olisin uponnut ainakin kerran totaalisesti suohon, jollen olisi osannut englantia ja en olisi ollut päättäväinen. Ai mitenkä niin?
Puerto Ricon vanhan uimarannan tuntumassa on pienoinen kauppakuja, missä on lukuisa määrä elektroniikkaliikkeitä ja myyjät todella päällekäypiä. Asiakkaita noukitaan suoraan tieltä tyrkkäämällä käsi kouraan ja suorastaan raahaamalla asiakasparka liikkeeseen. Nyt tarjottiin videokameraa kympillä. Ihan älytön hinta siis ja selkeä huijaus. Kuitenkin ajattelin, että jos saan kympillä vaikka muovilinssisen värkin, niin hauskahan se olisi… No väänsimme kauppaa ja kun liikkeen nimi oli vielä Fair Dail. Siispä reilua peliähän tämä J Siirryimme lopulta videoista digikameroihin ja minun eteeni kiikutettiin Sonyn laadukas digikamera, jossa oli pikseleitä yli kymmenen ja nelikertainen zoomi. Suomessa varmaan parinsadan laite. Liikkeen pöydällä löytyi takuutodistuksia eri maista ja myyjät vakuuttelivat kuorossa rehellisyyttään. Lopulta saimme aikaiseksi sopimuksen, missä minulle tai oikeasti pojalleni olisi siirtynyt tuo Sonyn kamera, tyylikäs ja laadukas kameralaukku että kahden gigan muistikortti. Sopimukseen kuului myös se, että kameran säädöt asetettaisiin suomen kielelle ja kokeilisin vielä tuotteen aitouden varmistamiseksi ja hinnaksi määrittelimme 50 euroa. Ei siis hassumpi kauppa!
Kaupan ehtona oli myös se, että minun piti maksaa kauppa luottokortilla. Kai tiedätte takuu vaatii sen! Niin ainakin minulle vakuutettiin J Ystävällinen kauppias heitti minut autollaan hotellille ja takaisin. Palatessani kauppaan kamera odottikin sitten valmiina pöydällä. Maksoin ostoksen ja minut pyydettiin heti sivuhuoneeseen, missä oli tarkoitus opettaa kameran käyttö tarkemmin. Siispä unohdin pyytää kuittia… Aluksi kovin mairea esittelijä kertoi, että ostamani Sonykamera on ihan lelu ja siinä ei edes ole salamaa! Aito kamera olikin vaihtunut muovileluksi. Hän suositteli minulle tilalle huipputuotetta nimeltään Fujijan. Kameraa, jossa oli 16 megapikseliä, mutta ei edes erillistä objektiivia. Sitä ihmetellessäni minua tyhmää valistettiin Fujijanin olevan viimeisintä tekniikkaa! Kun en kuitenkaan luottanut saamaani tietoon, enkä huolinut sitä ja aloin hieman kovistelemaan myyjää, tilalle haettiin pari muuta kameraa. Tosin olisin joutunut maksamaan lisää 150 euroa saadakseni ne. Pyytäessäni pomoa paikalle, hän oli juuri poistunut kahdeksi tunniksi. Poliisinkin kuulemma voisin kutsua ihan mielellään paikalle. Kun ilmoitin haluavani rahat takaisin minulle naurettiin. Siinä vaiheessa en enää olisi kuulemma saanut sitä romukameraakaan. No kaivoin lehtimieskorttini esille ja lupasin kirjoittaa asiasta. Sekin kuulemma passaisi hyvin, sillä suomalaiset ovat hölmöjä ja ”me vihaamme suomalaisia”…Näytti siltä, että turpiin tulee ja rumasti. Laitoin kuitenkin poikaani hakemaan puhelinta hotellilta. Se herätti ihmetystä, mihin kumppanini meni. Kerroin, että hakemaan puhelinta, että voin soittaa muutaman puhelun…Pian paikalle ilmestyi pomo, joka kysyi haluaisinko rahani takaisin ja niin lopulta kävikin parin tunnin väännön jälkeen.
Seuraavana päivänä hotellilla kuulin eläkeläispariskunnan keskustelevan huijauksesta. He olivat ensin maksaneet perusmaksun ja sen päälle vielä yli satasen. Lopputulos oli muovinen videokamera. ”Mutta kun ei osaa englantia…”
Paikallisten mukaan poliisikaan ei olisi auttanut, sillä alle parin sadan huijauksissa todetaan, miksi et käytä omaa järkeäsi!
Siispä arvostan taas kerran meitä suomalaisia, niin myyjiä kuin poliisejakin. Meillä on hyvä maa. No mitä nyt hieman kylmempi kuin Kanarialla ja kuten luitte joskus siellä voi muukin asia lämmittää kuin aurinko. Jos haluatte elämyksiä, suosittelen Puerto Ricoa ja Fair Dail- liikettä. Jos et löydä sitä, niin lupaan, että kyllä muitakin sellaisia putiikkeja varmaan löytyy Onnea kaupankäyntiin. Kauppa on se, joka kannattaa.
Aihe: Matikainen, Matti | Ei kommentteja »
keskiviikko 8. huhtikuuta 2009
Olavi Petro
* * *
Olin taannoin eräässä tilaisuudessa, johon pyydettiin valmisteltu puheenvuoro aiheesta, miksi uskon. Vaikka keskustelu sitten menikin jo ennakkoepäilyjeni mukaisesti täysin hakoteille, jouduin kuitenkin pohtimaan uskoni perusteita.
Luterilainen äitini opetti jo pikkulapsena minut rukoilemaan iltarukouksen ”Levolle lasken Luojani, armias ole suojani?” Muistelen lukeneeni, jostakin tutkimuksesta, että lapsena opittu iltarukous saattaa olla juuri se hento lanka, joka palauttaa meidät uskon tielle, vaikka elämän hyrskyissä olisi kulunut paljonkin aikaa. Virolaiset ystäväni kertoivat minulle sikäläisestä käsityksestä, että Suomi pelastui Talvisodassa, koska Suomen kirkoissa rukoiltiin itsenäisyyden säilymisen puolesta, mutta kuin sitä ei tehty yhtä voimallisesti Virossa, maa miehitettiin. Oudonkin käsityksen kuulin rippikouluikäiseltä virolaiselta, että jos joutuu uhkaavaan tilanteeseen liikenteessä ja ehtii panna kädet ristiin ja sanoa ”Jumal auta!” (ei ole kirosana), säilyy hengissä. Tästä on kovin lyhyt matka menestysteologiaan. Minusta se kuitenkin kertoo enemmän siitä sekavasta uskonnollisesta tilanteesta, mikä hetken aikaa vallitsi Virossa pitkän neuvostomiehityksen jälkeen.
Meillä on kuitenkin oikeus tarkastella elämäämme siltäkin kannalta, että miltä kaikelta meidät on varjeltu, vaikka helposti olisi voinut käydä hyvinkin huonosti: En jäänyt muun perheemme kanssa siviilisotavangiksi, vaikka läheltä piti 30.11.1939; veljeni ei kaatunut sodassa; en kuollut Kotkan-Karhulan pommituksissa, en pudottuani puusta vaarallisesti; pelastuin toisen kyydissä pahasti uhkaavasta rekkakolarista; en kävellyt Kyminvirran sulaan eräänä pääsiäisenä, en hukkunut perheineni vaalipäivän myrskyssä, veneen mentyä epäkuntoon; en menehtynyt naapurin kostean kellarin avoimeksi jätetystä katkaisijasta saamaani sähköiskuun jne.
Tietenkin osuutensa uskon vahvistuksessa on ollut vielä Kymin kirkossa (Karhulassa), silloin vielä kappalaisena saarnanneella piispa Osmo Alajalla, rovasteilla Kärkkäinen ja Tammekas, sekä rippikoululla.
Totuuden hetki koitti aikanaan poikieni sairastuttua vakavasti. Oli aika panna asiat tärkeysjärjestykseen. Mihinkä olisinkaan joutunut ilman uskoani! Oma seurakunta alkoi vetää puoleensa aivan eri tavalla. Saarnoja alkoi ymmärtää paremmin kuunneltuaan niitä kyllin paljon. Vasta sitten alkaa kokonaisuus hahmottua. Kirkosta ei halunnut olla poissa. Pelastus ”yksin armosta” alkoi kirkastua. Suuren surunkin vallassa jaksoi jotenkin elää, kun sen aika koitti.
Näin pääsiäisen aikaan saamme taas kuulla pelastuksen sanomaa. Meidän tarvitsee vain ottaa se vastaan. Muistan usein, kuinka saksalainen teologi, Dietrich Bonhoeffer (k. 1945) säilytti keskitysleirissä menehtyessäänkin uskonsa loppuun asti. Hänen kirjoittamansa virren (600) viimeisen säkeistön sanoin toivotan teille kaikille hyvää pääsiäistä.
Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, vaikka kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.
Olavi Petro
Alakyläläinen, Raja-Karjalasta kotoisin oleva biologi/maantieteilijä. Myös kielet, kartat ja tekniikka kiinnostavat.
Aihe: Petro, Olavi | Ei kommentteja »
torstai 2. huhtikuuta 2009
Antti Vanhanen
***
Käydessäni onnittelemassa vanhempia ihmisiä heidän syntymäpäivillään kyselen heidän muistojaan. Yhden tavallisen ihmisen elämänhistoriassa on monenlaisia vivahteita. Jo lapsena istuin mielelläni kuuntelemassa vanhojen ihmisten (nykyisin olen heidän ikätoverinsa) kertomuksia. Kun jututan ihmisiä heidän syntymäpäivillään, kysyn nuoremmilta: ”Tunnetteko näitä taatan (mummin) elämänvaiheita?” Usein paljastuu, että nuorempi polvi ei ole niistä perillä. Silloin kehotan heitä joko kirjoittamaan tai äänittämään päivänsankarin vaiheita sukuhistoriaksi.
Historia on ihmiskunnan muisti ja taltioidut elämänvaiheet ovat suvun muistia. Meillä kotona on laatikollinen äitini serkun valokuvia. Vain harvoissa niistä on kuvassa olevien nimet, kuvausaika ja -paikka. Tässä mielessä valokuvien välittämä muistitieto on lähes olematon – valitettavasti.
Kun puolisoni jäi juuri eläkkeelle, hän taltioi lapsillemme ja lastenlapsille meidän elämänhistoriaamme Tansaniasta. Vaimo kiittelee minua siitä, että arkistokansioista löytyvät sekä kierokirjeet että yksityiskirjeiden kopiot. Jos itse pääsen eläkkeelle, niin purkua odottavat vanhat ääninauhat kaiken muun taltioidun sukuaineiston lisäksi.
Kristinusko on historiallinen uskonto todellisista tapahtumista. Nyt paastonaikana me seuraamme myös historiaa – Vapahtajan kärsimyshistoriaa. Samoin kuin liitymme sukumme vaiheisiin, liitymme myös uskomme pysyviin meidän kannaltamme tärkeisiin muistoihin. Ne ovat meille luovuttamatonta ja katoamatonta perintöä.
Aihe: Vanhanen, Antti | Ei kommentteja »
|
|
|
