Pekka Hämäläinen
Perheterapeutti, työyhteisökouluttaja, Alakylältä maailmalle lähtenyt
* * *
Ihmisillä on monenlaisia syitä katkeroitua elämälle. Yksi on saanut huonot eväät jo lapsuudenkodissaan, toinen mokannut itse mahdollisuuksiaan huonoilla valinnoilla, kolmatta on potkittu päähän kaikissa merkityksellisissä ihmissuhteissa. Syitä kyllä löytyy.
Vastoin loistavia suunnitelmia ja onnen unelmia odotukset eivät olekaan täyttyneet. Seurauksena on ollut katkeria pettymyksiä ja voimaton viha. Elämästä on jäänyt kitkerä maku suuhun. Kyynisyys on piirtänyt leimansa ihmisen olemukseen ja toivo on kadonnut. Parhaiten se näkyy kasvojen syvissä juonteissa ja väsyneissä, alistuneissa silmissä. Niistä on sammunut valo. Katkeruus jättää jälkensä.
Haluan asettua toivon puolelle. Minä uskon, että toivo on oikeasti olemassa ja että sen voi halutessaan löytää. Mutta sammunut valo voi syttyä silmiin uudestaan vain jos ihminen on valmis tekemään oman osuutensa. Avun saa ihminen, joka haluaa itse auttaa itseään. Se tarkoittaa sitä, että hän on valmis menemään katkeruuksien syihin – ei vain tietoisuuden tasolla – vaan että hän uskaltautuu rohkeasti kohtaaman tunnteiden tasolla ne asiat, jotka ovat kivun takana ja sen aiheuttajia. Tämän syvän kohtaamisen seurauksena voi syntyä anteeksiantamus, parantavana, puhdistavana ja korjaavana kokemuksena.
Terapeuttina minun tehtäväni on kyseenalaistaa sellainen huono elämä, joka tuottaa ihmiselle pelkkää kärsimystä ja jonka vanki hän kokee olevansa olipa se sitten itse aiheutettua tai ympäristön aikaansaannosta. Haluan rohkaista ihmistä oivaltamaan, että hän itse voi mitä suurimmassa määrin vaikuttaa kohtaloonsa ja että hän itse on omassa paranemisprosessissaan avainhenkilö. Ottamalla vastuun tunteistaan ja paranemisestaan ihminen sanoutuu irti sellaisesta epärelistisesta toivon odotuksesta, että jostakin ulkopuolelta tulee pelastaja joka muuttaa kaiken. Näitä odotuksia ladataan helposti puolison, lasten, työkavereiden, esimiehen, jopa Jumalan kannettavaksi ja sitten ollaan pettyneitä kun mitään ei tapahdu. Passiivinen ulkopuolisen messiaan odotus poistaa ihmisen omavastuun ja johtaa ahdistavaan kyynisyyteen.
Vastuullinen ihmisyys on oman asiantuntijuuden arvostamista ja sen käytöönottoa. Omaa elämäämme koskevissa asioissa kukaan ulkopuolinen ei voi olla pätevämpi asintuntija kuin itse olemme. Kukaan toinen ei voi meitä paremmin tietää, mikä meille on hyväksi. Kukaan toinen ei voi tehdä tärkeitä päätöksiä meidän puolestamme eikä Jumalakaan suostu tekemään meille itsellemme kuuluvaa likaista työtä. Voidaksemme olla elämämme asiantuntijoita, meillä on oltava hyvä yhteys alitajuntaamme ja tunteisiimme. Jos osaaamme kuunnella, oikeat, juuri meille sopivat neuvot tulevat sieltä. Ulkoaohjautuva kuuntelee mitä muut sanovat ja yrittää toimia heidän neuvojensa mukaan. Itseohjautuva ihminen vetäytyy hiljaisuuteen ja kuuntelee itseään. Kun kuuntelee itseään, harha-askelia tulee vähemmän.
Itseohjautuvuus ja vastuunotto ovat keskeisiä asioita myös silloin kun puhumme anteeksiantamuksesta. Ulkoaohjautuva kuulee ohjeita: ”Ei vielä kannata antaa anteeksi. Loukkaaja ei ole katunut tarpeeksi eikä hän ymmärrä loukkauksensa syvyyttä. Anna hänen vain kärsiä ja piehtaroida syyllisyydessään. Vasta sen jälken voit mahdollisesti harkita anteeksiantamusta.” Niin vuodet vierivät ja asiat jäävät selvittämättä.
Vastuullinen ihminen kuuntelee itseään ja ryhtyy antamaan anteeksi vapautuakseen itse vihan, katkeruuden ja pettymysten koukuista. ”Minä annan sinulle anteeksi” tarkoittaa luopumista ehdollisen pelin ansasta: ”Jos sinä ensin kadut, sitten minä annan anteeksi.” Ei näin. Ehdoton anteeksianto merkitse itsensä vapauttamista ja yksipuolista anteeksiantojulistusta. Jos haluat joulun valon sydämeesi, kokeile tätä. Anna anteeksi. Se ei maksa mitään mutta voi tuoda elämääsi lahjan jota ei koskaan unohda.
