Sanotaan, että suomalaiset miehet eivät itke. Minunkaan isäni ei itkenyt usein. Pyhäinpäivänä viisitoista vuotta sitten hän kävi äitini kanssa jumalanpalveluksessa – sekään ei ollut kovin tavallista. Kotona kyyneleet tulivat silmiin, ja hän sanoi, ettei haluaisi vielä luopua rakkaistaan. Hän kai aavisti lähtönsä lähenevän.
Tänä pyhäinpäivänä kävin konsertissa, jossa laulut kertoivat toivosta. On hyvä, että pimeimpään vuodenaikaan sytytetään kynttilät ja katsotaan valoa kohti. Mutta voiko toivo syntyä, ennen kuin on saanut itkeä surunsa pois?
Surevaa eivät lohduta lupaukset paremmasta huomisesta. Hän ei tarvitse sanoja. Hän tarvitsee rinnalla kulkijaa. Ihmistä, joka jaksaa kuunnella tai auttaa arjen askareissa. Suru on kuin arka ja pelokas eläin – se tarkkailee, kenen luo uskaltaa tulla. Suru kaikkoaa, jos sitä koetetaan selittää tai pakottaa johonkin suuntaan. Ajallaan suru kesyyntyy. Surun verho raottuu, ja toivo pilkistää verhon raosta. Ajallaan.
Anna-Mari Kaskinen: Aika on
Hanki jo alleen peittää aution, harmaan maan.
Kuivat ja kuihtuneet lehdet valkeaan vaatetetaan.
Piilossa roudan alla, suojassa pakkassään siemenet nukkuvat hiljaa, kunnes ne herätetään.
Aika on vaiti olla, aika on levähtää.
Aika on koota voimaa peittona lumi ja jää.
Viimassa seisoo koivu, paljas ja alaston,
mutta jo oksistoissa lupaus silmuista on.
Aika on seistä yksin kylmiä tuulia päin,
kohdata talven jälkeen aurinko taas yllättäin.
Hauraana, särkyneenä värisee ihminen,
kasvoilla, sydämessä kipeys salainen.
Aika on käydä halki kivun ja kuoleman,
herätä uusin voimin sylissä Vapahtaja
