Eeva Penttilä
Kirjoittaja on lappeenrantalainen opettaja
* * *
Kirjoitan tätä juttua palattuani juuri Lappeenrannan kirkosta Mukulamessusta Lapsen oikeuksien päivänä 20.11. Kirkkosali täyttyi lapsista ja vanhemmista, mukavasta, iloisesta tunnelmasta ja helisevästä lapsikuoron laulusta. Aikuisena koin erityisen koskettavana seurakuntapastori Laura Liikasen kertaamat vanhemmille tarkoitetut ns. kymmenen teesiä, jotka kirkon lapsityöntekijät aikanaan ovat laatineet. Niin vähän ja niin yksinkertaisia sanoja, mutta niin tähdellistä asiaa, että toivoisi ne huoneentauluksi jokaiseen lapsiperheeseen! Näin ne kuuluivat:
- Lahjoita lapsellesi lapsuus.
- Uskalla olla aikuinen.
- Ole läsnä lapsellesi.
- Anna aikaa aikuisen elämälle.
- Hyväksy lapsesi ainutlaatuisuus.
- Suojele lastasi turhalta tiedolta.
- Sitoudu vanhemmuuteen.
- Anna vapautta, aseta rajoja.
- Ole tärkein lapsellesi.
- Varjele lapsuus.
Lapsuus on todellakin ainutlaatuinen ja viaton kausi ihmisen elämässä – tai ainakin näin tulisi olla. Kuinka nopeasti se onkaan ohi, vaikka pienten lasten vanhemmista joskus päiväkin tuntuu kestävän kauan. Kunpa jokaisella äidillä ja isällä olisi aikaa ja voimia nauttia oman lapsen vierellä hänen ollessaan pieni.
Jokainen lapsi tarvitsee lähelleen ja turvakseen aikuisen. Kaverit ovat niin lapsella ja aikuisellakin oman ikäisiä. Vanhempien kuuluu tukea lapsen kasvua omalla elämänkokemuksellaan ja aikuisen ajattelullaan. Vastuu omasta elämästä on pienille harteille aivan liian raskas.
Tämän päivän aikuiset joutuvat työelämässä menestyäkseen tai siellä pysyäkseen usein koviin paineisiin. Ajankäyttö riistäytyy joskus vinoutuneeksi, kun joka paikassa vaaditaan lisää tulosta ja näyttöä. Mitään ”laatuaikaa” ei voi silloin tällöin viettää, sillä lasta ei petetä; joko olet hänelle olemassa tai sitten muissa maailmoissa. Erityisesti lapsi odottaa läsnäoloa ja kiinnostusta jokaisessa arjen päivässä, pienissä lapsen asioissa ja yhteisissä askareissa.
Myös aikuiset tarvitsevat tukea, apua ja keskustelukumppanuutta. Jakamalla ajatuksiamme löytyy uusia malleja, uusia ratkaisuja, uutta lohtua. Iloiset yhdessäolon hetket, huolien ja surujen jakaminen ja lepohetket toisen aikuisen kanssa lataavat voimia, joita lasten kasvatuksessa totisesti tarvitaan. Ei unohdeta siis toisiamme kaiken touhun keskellä!
Kuinka ihanaa ja samalla vaativaa onkaan se, että jokainen lapsi on ihan omanlaisensa yksilö. Se, mikä pätee perheessä yhteen, ei ehkä toteudukaan samalla menetelmällä toisen kohdalla. Vaatii herkkyyttä ja aikaa tunnistaa joka lapsen vastaanottokyky ja erityispiirteet. Uskon kuitenkin, että olipa lapsi kaikkinensa millainen vaan, ilman vanhemman hyväksyntää ja rakkautta hän on maailman turuilla ja toreilla turvaton ja yksinäinen.
Elämme tätä päivää tiukassa tietoyhteiskunnassa. Meille julistetaan kaiken aikaa, että tieto on valtaa ja sitä kuuluu haalia koko ajan lisää. Informaatiota ei kerta kaikkiaan pääse pakoon. Lapsen ei kuitenkaan tarvitse kantaa kaikkea tietoa ja sen tuomaa tuskaa matkassaan. On niin paljon turhaa, pelottavaa ja tuhoavaa tietoa, jolta toivoisi aikuistenkin voivan välttyä. Lasta ei voi varjella kaikelta pahalta tiedolta, mutta tässäkin asiassa läsnäolo takaa sen, että aikuinen voi suodattaa ja selittää lapselle asiat niin, että lapsen turvallinen maailma ei rikkoudu. Lapsen kuuluu elää leikkien ja iloiten pieniä hetkiään surematta maailman isoja murheita. Jokaisella lapsella on oikeus leikkiin, sillä leikki on lapsen ”työtä”.
Tämän päivän trendi on vapaus ja valintojen tekeminen sen mukaan, mikä jokaiselle tuottaa huvia ja viihtyvyyttä. Nuoret harrastavat, matkustavat, viihtyvät keskenään. Elämässä on vauhtia ja jännitystä, ja niinhän nuorena kuuluu ollakin, jotta ei myöhemmin tarvitse surra elämätöntä nuoruutta. Lapset hankitaan usein myöhemmällä iällä. Joskus käy sitten niin, että omasta vapaudesta on tullut niin tärkeä elämäntapa, että siitä luopuminen tuntuu suunnattomalta uhraukselta, vaikka kysymyksessä olisikin oma lapsi. Vanhemmuus on ihana ja samalla vaativa asia, ja siksi sen valitessaan tulee olla tietoinen siitä, että sitoutuu vastuuseen vuosiksi, jopa vuosikymmeniksi eteenpäin. Unicefin tämänvuotinen lapsen päivän teeman tulisi puhutella jokaista aikuista: ”Lapsuus ei ole lyhentynyt.” Ihminen kasvaa ja kehittyy samalla vauhdilla kuin aina ennenkin. Me emme voi vaatia, että pieni lapsi itsenäistyy ja ottaa itsestään vastuun ennen aikojaan. Vanhemman joskus vaativa ja ikäväkin velvollisuus on asettaa sellaiset rajat, että lapsi ja nuori voi vahingoittumatta kasvaa ja kehittyä. Monia taisteluja siinä käydään, mutta aikuisen kuuluu pysyä sanojensa takana. Tulee taatusti se aika, jolloin nuori ainakin hiljaa mielessään myöntää, että se oli välittämistä ja rakkautta ja ehkäpä vanhemmat joskus olivat jopa oikeassa. Tietyllä tavalla vanhemmuus on elinikäinen osa, vaikkakin sen muodot muuttuvat ajan kuluessa.
Äideille ja isille on tuttuakin tutumpi riittämättömyyden tunne. Se voi toki olla oikeutettuakin, mutta itseään voisi armahtaa miettimällä, miltä omat vanhemmat tuntuivat lapsena ja tuntuvat nyt jälkeenpäin. Ei tarvitse olla paras; riittää, kun on tarpeeksi hyvä. Ollakseen tarpeeksi hyvä on vain oltava läsnä, lähellä ja aidosti kiinnostunut. Rakkaudeksikin sitä kutsutaan.
Suomalaisten lasten hyvinvoinnista ja pahoinvoinnista on viime aikoina keskusteltu paljon. Syitä ja ilmenemismuotoja molempiin on monia, mutta yksittäisten syyllisten osoittelu on hyödytöntä. Jotta lapsi voisi viettää turvallisen lapsuuden leikkien ja huolista vapaana, olisiko aikuisten maailman syytä myös muuttua pehmeämpään, kiireettömämpään ja kilpailemattomampaan suuntaan? Lapsi on vain pienen aikaa lapsi. Hän ansaitsee vierelleen aidon äidin ja isän ja myös tunteen siitä, että ympärillä on muitakin hänestä välittäviä ja huolehtivia aikuisia: isovanhemmat, kummit, päiväkodin väki, opettajat, naapurit… Lahjoitetaan kaikki yhdessä lapsillemme turvallinen ja huoleton lapsuus!