Alakylältä

Matti Matikainen
Lappeenrantalainen opettaja ja aluetyön aktiivi. Ilahduttanut Alakyla.fi –sivujen käyttäjiä lukuisilla runoilla ja valokuvilla.

* * *

Hyvä ystävä,

Olen viime aikoina pohdiskellut usein muutoksia työelämässä. En tiedä onko minusta tulossa vanha, koska tuntuu siltä, että ennen asiat olivat paljon paremmin. Ajattelepa vaikka sitä, että ennen ei Suomessa ollut juurikaan rahaa. Kuitenkin silloin oli joka kylässä koulut, kaupat ja terveyden-huoltokin pelasi. Ainakaan se ei ollut työvoiman määrästä kiinni! Palvelut sai sieltä, missä olivat ihmisetkin. Tehtaisiin palkattiin väkeä ja työläisistä pidettiin huolta, vaikka he eivät enää vanhemmuuttaan pystyneet antamaan parasta työpanostaan.

Silloin työntekijän uskollisuutta työnantajaa kohtaan pidettiin arvossa ja se näkyi myös toisinpäin: työntekijät olivat valmiita joustoihin ja uhrauksiin, jos työnantajan etu sitä vaati!

Entä, miten on nyt? Suomessa on rahaa enemmän kuin koskaan. Silti satoja ihmisiä sanotaan irti tehokkuuden nimissä ja jäljelle jääneiltä työntekijöiltä vaaditaan lisää ja lisää. Samalla työolosuhteita kurjistetaan. Kaikkialla on kiire ja vaatimukset kasvavat. Sinulta ei enää odoteta inhimillisyyttä, vaan robottimaista tehokkuutta. Onko työelämässä tapahtuneet muutokset vaikuttaneet jo työmoraaliin? Miksi tehdä työtä kunnolla, kun meistä työntekijöistäkään ei enää oikeasti välitetä ja työpanostamme arvosteta?

Toisaalta, et aina edes tiedä, kuka on oikea työnantajasi. Yhä suurempia yksiköitä johdetaan ”sieltä jostakin”. Johtosysteemi on porrastettu ja byrokratisoitu. Olen miettinyt, johtuisiko se siitä, että todellisen päättäjän on helppo johtaa yritystään kylmästi ja laskelmoidusti, kun heille työntekijä ei ole enää työntekijä, vaan jonkinlainen ratas koneistossa tai tunnusluku systeemissä. Tämä siitä huolimatta, vaikka yleisesti puhutaan työntekijöiden hyvinvoinnista ja pehmeästä johtamistavasta!

On paljon helpompi johtaa, kun ei ole tunteita ihmisiä kohtaan. Ainoa tunne voi olla näyttämisenhalu itseään vielä korkeammille johtajille tai omanarvon pönkitys lahjakkaana saneraajana. Johtajana, joka pysyy aina annetussa budjetissa tai jopa säästää menoissa. Pehmeät arvot kuuluvat juhlapuheisiin ja politikointiin?

Muutosjohtaminen on päivän nimi! Tärkeintä on liike ja projektit. Perustyö ja työn kohde asiakkaat unohdetaan liian usein. Mutta niin kai toimii johto, joka on vieraantunut perustasosta eli sieltä, missä työ tehdään. Olen pohtinut sitäkin, että nykyinen johtamismalli on kuin kopio Italian Mafiasta. Sielläkin johto saa elää itse huolettomana ja kääriä lopulliset voitot. Riskin ottavat tekijät, jotka eivät edes aina tiedä, kuka on käskyjen takana. Ja vaikka tietäisivät pelko omasta hengestä estää kertomasta totuutta, kuka kaiken takana on. Meillä suomalaisessa työelämässä ei ole toki pelkoa henkensä menettämisestä, mutta työpaikan voi menettää ja jos ei kokonaan työtä, niin ainakin sinulle näytetään paikka.

Kaikenlainen etenemismahdollisuus organisaatiossa tyssää, sinusta tehdään vihjailemalla ja sanoilla eräänlainen epähenkilö. Sellainen, johon ei voi luottaa ja jota ei voi ajatellakaan, minkäänlaisiin johto- tai vaativimpiin tehtäviin. Ai miten?  Se on lopultakin helppo operaatio, sillä johtoa on kuunneltava, jos haluaa oman asemansa säilyvän! Valta on mielenkiintoista ja taitavissa käsissä pelottavaakin. Vaikka Lipposen Paavon mainitsema kengäntallaaja Erkkikin näkisi, ettei toimita ole moraalisesti tai eettisesti oikein, ei sillä ole mitään väliä. Pääasia on, että toimenpiteet tapahtuvan lain ja asetusten mukaan. Toiminnan vääryyksiä ei voida korjata tai niihin puuttua!

Toisaalta edelleenkin on voimassa jo muinaisina aikoina todetut totuudet ”hajoita ja hallitse” tai  ”pelko on aseeni”. Omaa asemaansa pönkittääkseen ja puolustaakseen taitava johtaja luo organisaation, joka toimii hänen oman tahtonsa ja intuitioittensa mukaan. Mikäpä onkaan mukavampaa kuin valita ympärilleen samankaltaisten ihmisten joukko lisättynä ”ruskeakielisten armeijalla”. Pelko omien etujen katoamisesta, saa työntekijät kääntymään toisiaan vastaan. On miellyttävämpi uhrata kaveri kuin oma itsensä.

Ja mikä surullisinta tuo ylläkirjoittamani malli toimii niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla. Jos et suostu systeemiin, ei riitä se, että tekisit työsi ahkerasti kaikkensa antaen. Ei edes se, että olisit nöyrä ja tottelevainen. Sinun pitää olla samanlainen ja muistaa sopivissa tilanteissa mielistellä johtoasi. Toimiiko systeemi oikeasti noin sinustakin?

En ole vielä maininnut nykyajan suurinta jumalaa rahaa. Sille ei riitä mikään! Kaiken takana on jatkuvan kasvun kierre, jos puhutaan yrityksen voitoista. Toisaalta puhutaan kustannustehokkuudesta, mitä pienemmällä työntekijämäärällä selviät, sitä onnistuneempi olet. Työntekijöitä lomautetaan ja irtisanotaan ilman tunteita. Toisaalta pyritään samaan aikaan yhä suurempiin yksiköihin oli sitten kyseessä meijeriteollisuus tai koulut. Aina toiminnalle löytyy hyvät ja järkiperäiset selvitykset, toisaalta myös samankaltaiset argumentit niitä vastaan.

Sitten puhutaan hurskaasti työhyvinvoinnista ja siitä, miten tärkeää sekä viisasta on toimia kuten toimitaan. Minua surettaa se, että ihminen ja inhimillisyys ovat katoamassa. Yhteisöllisyyden sijaan puhutaan enää yksilöstä ja yksilön tarpeista ja oikeuksista.

Kuinka kaipaankaan aikaa, jolloin yrityksen tai yksikön tärkein ja arvokkain osa olivat sen työntekijät. Aikaa, jolloin koulut ja päiväkodin oli perustettu lasten vuoksi, sairaalat sairastavien ihmisten vuoksi, vanhustentalot vanhusten vuoksi jne. Nyt lapsi heitetään pesuveden mukana ja mietitään asiaa ihan jonkin muun tahon kannalta. Raha, voitto ja kustannustehokkuus ovat tärkeämpiä kuin se, miksi työtä tehdään.

Haluaisin kuulla myös papin näkemyksiä kirjoittamistani asioista. Onko työ edelleenkin siunaus, kuten luterilaisessa yhteiskunnassamme opetettiin aikoinaan, vai onko siitä tullut välttämätön paha, pakko?

Onko tunteeton johtamistyyli ja rahan perässä juokseminen oikein? Vieläkö Jeesuksen opetukset lähimmäisen rakkaudesta ovat voimassa? Onko lapsi ja heikko ihminen yhä tärkeimpiä ihmisiä, vai uskotko sinäkin siihen, että ”heikot sortuvat elämäntiellä”?

Mikä on oikein ja mikä väärin? Miten kirkko opettaa asioista työelämästä? Olisiko kirkolla jotakin annettavaa siihen, että asiat kääntyisivät parempaan suuntaan? Onko kirkon paikka sivustaseuraajan rooli, vai miten voisit seisoa ihmisen rinnalla, tukea ja lohduttaa? Miten voittaa pahan valta? Mitä merkitsee armo ja anteeksiantamus?

Kuten huomaan olen selkeästi palaamassa kyselyikään. Olisin voinut jatkaa tuota luetteloani paljon, mutta ehkäpä kirjeeni voi toimia jonkinlaisena keskustelunavauksena. Oli miten oli, janoan kuulla mietteitä ajatuksistani.