Antti Linkola
Aviomies, isä ja ukki. Lääkäri, eläkkeellä
* * *
Olen ihmetellyt sitä, miten joukkuelajeissa, esimerkiksi jääkiekossa tai jalkapallossa, jälkikäteen arvioidaan peliä. Kaikki voittaneen joukkueen toimet nähdään voiton valossa, häviölle löytyy syitä tai niitä luodaan. Oliko ManU niin paljon parempi joukkue kuin Chelsea, että sitä piti niin korostaa? Kahdesta hyvästä piti vain pelin hengen mukaisesti toisen olla voittaja, toisen häviäjä. Asian ratkaisi lopulta lopulta muutaman ihmisen toiminta muutaman sekunnin aikana.
Juhlitaan voittajaa, mutta oikeastaan hävinneitä on aina paljon, paljon enemmän. Yhtä tappion nielemistä koko kilpa, jos vain voitto kelpaisi. Vai onko tärkeää lopulta tuo kilpailu, että ollaan mukana yhdessä tekemässä jotakin? Vai vaikutelma siitä, että voi vaikuttaa tuntemattomaan tulevaisuuteen?
Eli ei oteta niin vakavasti, sehän on vain leikkiä. Mutta miten on kilvoittelu koulussa, päästötodistuksen saaminen? Siinähän jokainen kilpailee itsensä kanssa. Parhaita voi taaskin olla vain yksi. Sattuu geenit, ympäristö ja oma yritys ajamaan samaa asiaa. Johonkin järjestykseen ihmisiä on pantava jollain perusteella, jonkun mallin mukaan.
Tärkeämpää olisi miettiä, onko toiselle hävinnyt jotenkin epäonnistunut. Tämä vaikutelmahan tulee, kun voittajaa tai parasta niin ylistetään. Me elämme aikaa joka on nyt, sen mukaan myös tunnemme. Joskus jälkikäteen arvioiden jotkut aikanaan harmittaneet ja masentaneet asiat tuntuvat vähäpätöisiltä. Tärkeämpää oli se, tuntuiko elämä muuten elämisen arvoiselta. Ja siinä on merkitystä paljon muullakin kuin sillä, miten jossakin kisassa menestyi.
Tässä päästään päivän tekstiin. Tuhlaajapoika-vertaus (Luuk. 15:11-32) on Jeesuksen havainnollinen esitys Jumalan rakkaudesta. Edesvastuuton perintönsä tuhlannut nuorempi poika tulee isänsä luo itsensä tuomiten – ja pidot järjestetään. Nyt ei juhlita voittajaa vaan itsensä ja omaisuutensa ja maineensa hävittänyttä. Ja tulkinta oli ällistyttävä: ”Minun poikani oli kuollut, mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.” Poika oli ensin vaatinut isäntään perintönsä tämän eläessä ja mennyt tuhlaamaan kaiken. Mutta tämä vertauksen isä kokee paluun luokseen siten, kuin kuollut poika olisi herännyt eloon, kadonnut olisi löytynyt. Tällä Jeesus havainnollistaa Jumalan rakkautta meitä ihmisiä kohtaan, voittajia ja hävinneitä kohtaan.
