Kuukausiarkisto toukokuu, 2008

Lahjoja ja aarteita

perjantai 23. toukokuuta 2008

Eeva Penttilä

* * *

Sanat lahja ja aarre tuovat mieleen jotakin ihanaa ja yllätyksellistä, jotakin, mitä ehkä toivoo ja etsii kauankin ja jonka saadessaan ilostuu ja innostuu. Lahja on usein kiedottu kauniiseen kääreeseen. Tapa avata lahjapaketti kertoo paljon avaajansa luonteesta; joku avaa paketin hiljaa ja varoen, toinen repii paperin malttamattomana. Aarretta harva meistä aikuisista edes kuvittelee löytävänsä, mutta jokainen lapsi on joskus ollut vuorenvarma siitä, että jostakin salaperäisestä paikasta se etsimällä kaivetaan esiin.

Lahjat kuuluvat juhlahetkiin; niitä ehkä odotetaan, toivotaan, jännitetäänkin. Ja kuinka vaikeaa lahjan valitseminen joskus onkaan! Lapsilla ja nuorilla on selkeitä ja vaativia toiveita, joiden täyttämisen kohdalla ei rahan merkityksellä joskus tunnu olevan mitään rajaa. Mutta kuinka paljon onkaan ihmisiä, joilla on jo kaikkea. Mitä vanhemmaksi elämme, sen vähemmän tunnumme tarvitsevan, ja se, mitä tarvitsisimme, ei ole käärittävissä pakettiin ja ojennettavissa käteen. Tavarapaljous ei tee ketään onnelliseksi, mutta ilman välittämistä, ystävyyttä ja rakkautta me kuihdumme, näännymme ja ikään kuin häviämme muilta ja lopulta myös itseltämme.

Muistan vanhuksen, joka eli pitkään vaivojensa vankina yksin kodissaan. Onneksi lähellä oli lapsenlapsia, jotka harva se päivä piipahtivat hänen luonaan. Sain monesti olla näkemässä, miten vanhuksen kasvot sulivat hymyyn, kun pieni avaimen rapina kuului ovelta ja tutut askeleet lähestyivät. Ja joka kerta ne ihanat sanat: ”Aarre tuli!” Siinä aarre-sanassa oli jotakin puhuttelevaa. Lapsi tuli tyhjin käsin, mutta toi tullessaan ilon ja lohdun, katkon yksinäiseen ikävään. Se oli todellinen lahja, täysin ilmainen, mutta syvästi merkityksellinen!

Näin kauniin kevään keskellä ihmisen mieli on ehkä avoimempi kuin pimeään talviaikaan. Kukapa ei pysähtyisi luonnon ääreen ihailemaan luomistyön ihmeitä; on valoa, vettä, vihreyttä ja linnunlaulua. Kiitollisuuden tunne kaikenkaltaisesta orastavasta elämästä täyttää sydämen ja mielen. Kuinka ihanan lahjan Jumala on meille luonnossaan antanutkaan!

Arjen kiireen keskellä listaamme helposti vastoinkäymisiä ja harmeja, jotka vaikeuttavat elämäämme. Olisi hienoa, jos malttaisimme pysähtyä miettimään hetkeksi kaikkia ihania lahjoja, joita saamme joka päivä. Ne ovat usein niin jokapäiväisen tuntuisia, että unohdamme niitä ihmetellä. Vasta kun jokin niistä otetaan pois, huomaamme, kuinka tärkeä asia se olikaan. Toisaalta hyvien asioiden arvostaminen auttaa meitä jakamaan niitä myös toisille. Hymy, ystävällisyys, kosketus, lohduttaminen, kuunteleminen ja läsnäolo tuntuvat hyvältä, saanpa niitä osakseni itse tai jaanpa niitä muille. Hienoja lahjoja!

Jeesus antoi meille esimerkin, palvelemisen ja rakastamisen mallin. Ne pienet ja suuret teot, jotka sen mallin pohjalta syntyvät, ovat lahjoja niin saajalleen kuin antajalleen. Kumpikin saa elämäänsä todellista rikkautta, jonka rinnalla tavaraturhuus tuntuu merkityksettömältä. Jos armo ja rakkaus saa tehdä meissä ihmeitään, se muuttuu kauttamme palveleviksi ja rakastaviksi teoiksi, pieniksi ihmeiksi maan päällä. Annetaan toisillemme näitä lahjoja ja etsitään yhdessä hyvän elämän aarteita!

Hyvää kesäaikaa Teille kaikille!

Itseäni suurempaa

perjantai 9. toukokuuta 2008

Jouni Petro
Kansalainen Mäntymäenkadulta. Kiinnostuksen kohteina mm. kuvataide, kirjoittaminen, järjestötoiminta ja tietotekniikka.

* * *

Miettiessäni blogin aihetta mieleeni pulpahti joukko mahdollisuuksia.

Omassa blogissani olen ilmaissut aihepiirin sanoilla ”elämästä, kotikaupungista ja maailmasta”. Se on sopivan abstrakti luonnehdinta, kun en oikeastaan tiedä mistään mitään, tai ainakaan luule itsestäni liikoja.

Joku tunnettu henkilö nimitti itseään radio-ohjelmassa ”kirjoittelijaksi”. Minä voisin sanoa olevani kuvantekijä ja monialainen harrastelija. Kuvataiteilija-sana on varattu tietyn koulutuksen saaneille, kuten moni muukin ammattinimike. ”Eläkeläinen” ei tarkoita mitään, vaikka sellainenkin saatan olla.

Yksi aihe, jota olen usein käsitellyt mielipidekirjoituksissa mm. Etelä-Saimaassa, liittyy Lappeenrannan keskustan kehittämiseen. Sitä, millaiseksi kotikaupunkini muotoutuu, on kiinnostavaa seurata, vaikka aina ei voi olla tyytyväinen näkemäänsä. Paljon hyvää on toteutettu ja esteettömyyttä on aina jossakin edistetty merkittävästi, mutta paljon paremminkin olisi voitu onnistua.

Minulla on sillä tavalla tarkka muisti, että saatan muistaa kuulemiani, lukemiani tai näkemiäni asioita vuosien takaa. Yksi tällainen idea on ajatus, että arkkitehdin tehtävä on ”luoda ihmiselle paratiisi”. Kaupungilla liikkuessani katselen ympärilleni ja mietin, missä se paratiisi mahtaa olla.

Ihmisenä haluaisin olla osa jotain ”itseäni suurempaa”. Mitä se sitten mahtaisi olla? Varmasti jotain muuta kuin se, millaisessa talossa asun tai millaisella autolla ajan. Tai ehkä ei, ovathan nekin arvovalintoja, joita tekemällä muovaan ympäristöä haluamakseni.

Ehkä se paratiisi lähtee ennemmin ihmisistä. Ihmisten tulisi tehdä se toinen toisilleen. Ainakin yrittää. Tai jotain.

Villasukat

perjantai 2. toukokuuta 2008

Marketta Vanhanen
Kidugalan luterilainen seminaari, Tansania

* * *

Muistan omasta lapsuudestani, miten monet naureskelivat lähetyspiireissä sukkaa neuloville mummoille. Mitä ne siellä Afrikassa villasukilla tekevät? No, harvoin ne villasukat taisivat afrikkalaisten jalkaan tullakaan, sillä ne myytiin jo Suomessa ja vain rahat tulivat Afrikkaan.

Tuovilan Toini Lappeenrannasta lähetti meille tänne Tansaniaan paketin. Paketissa oli neljät pienet, lasten villasukat. Mietin, että kenellehän nämä nyt antaisin. Apulaisemme tytöllä on juuri seisomaan oppinut poika ja niinpä annoin yhdet siniset sukat hänelle. Sitten oli vielä kolmet sukat jäljellä.

Eräänä päivänä koululta kotiin palatessani kohtasin tiellä naapurikylän naisia, jotka olivat tulleet kantamaan joen rannasta kirkolle tiiliä.

Jokaisen Kidugalan aikuisen seurakuntalaisen tulee kantaa 50 tiiltä uutta seurakunnan vierastalorakennusta varten. Pitkin viikkoa niitä on kuljetettu pään päällä, olkapäillä, säkissä tai pyörän tarakalla. Päänsä päällä naiset voivat kantaa kerrallaan noin 10 tiiltä. Miehet taas pyörän tarakalla voivat kuljettaa jopa 25 tiiltä. Joen rannasta kirkolle asti on ylämäkeä, joten tehtävä ei ole ihan helppo.

Joka tapauksessa nuo tiellä kohtaamani naiset olivat menossa noutamaan uutta tiilikuormaa. Kolmella oli pieni lapsi selkäpussissa. Siina oivalsin: annan Toinin lähettämät sukat noille lapsille. Kävin kotona, otin sukat ja hetken kuluttua palasin koululle. Naiset olivat juuri samaan aikaan palaamassa tiilikantamuksen kanssa. Annoin heille sukat. Iloinen nauru säesti kiitosta.

Kidugala on noin 1600 m merenpinnan yläpuolella. Olemme juuri siirtymässä sadekaudesta kuivaan ja kylmään aikaan, joten villasukkien neulominen afrikkalaisille ei ole yhtään hullumpi ajatus. Täällä yleisesti kaikilla selässä kannettavilla lapsilla on päässä pipo ja yllään neulepusero silloinkin, kun minun mielestäni aurinko porottaa kuumasti, ja minä pyyhin hikeä.

Miksi ei tiiliä kuljeteta traktorilla? Siitä yksinkertaisesta syystä, että seurakunnalla ei ole siihen rahaa. Hevosia ei ole eikä edes aaseja. En osaa sanoa, miten paljon tiiliä on vielä kantamatta, mutta luulenpa, että siinä vielä riittää puhdetta moneksi viikoksi eteenpäin.
Eipä tarvitse tuon työpäivän jälkeen lähteä lenkille.

PS. Olemme palaamassa heinäkuun alussa Suomeen, joten en ole täällä uusia villasukkalähetyksiä vastaanottamassa.