Juho Moilanen
Alakylän kasvatti, nykyään Joensuussa maantieteen parissa opiskelujaan viimeistelevä miehen alku.
* * *
Vuoden vaihteen jälkeen olemme saaneet lukea uutisista kuinka puolueilla on vaikeuksia pitää jäseniä itsellään. Vahvasti poliittisten vuosikymmenien jälkeen on koittanut aika jolloin ihmiset kyllä äänestävät, mutta eivät voisi kuvitellakaan toimivansa puolueessa, ainakaan jäsenenä. Poliittiset puolueet eivät ole ainoat, joilla on pulaa ihmisistä. Myös erilaisissa yhdistyksissä ja järjestöissä painitaan samojen ongelmien kanssa. Urheiluseuroissa tekijöiden puute näkyy ehkä selvimmin juniorivalmentajien ja taustajoukkojen puutteessa. Monet urheiluseurat loppujen lopuksi ovat vain yhden ihmisen vetämiä kivirekiä ja tämän yhden ihmisen voimien loppuessa voi koko seuran toiminta lamaantua.
Digi-tv aika on vähentänyt tv-luvan maksajia roimasti. Valtion omistaman Yleisradion tuottamien ohjelmien maksullisuuden ei koeta koskettavan enää ”mattimeikäläisiä”. Eihän mainoskanavienkaan tuotannosta tarvitse maksaa suoranaista korvausta. Siis miksi maksaa, jos ohjelmia voi katsoa ilmaiseksikin?
Myös kirkko on ollut samansuuntaisissa otsikoissa. Kato on käynyt. Monet kokevat olevansa täysin ilman kosketuspintaa kirkkoon ja eroavat kirkosta. Syitä on varmasti yhtä monia kuin eronneita, mutta uskon kaikkien ajattelevan, etteivät he saa mitään kirkosta.
Toivottavasti kukaan ei ymmärrä väärin. En pyri mainostamaan tässä poliittisia puolueita, käske maksamaan tv-lupamaksuja tai kieltää kirkosta eroamista. Sitoutuminen eri muodoissa tuntuu olevan asia, jota ihmiset pelkäävät kaikissa edellä mainituissa asioissa. TV-lupamaksukin seuraa aina perässä vaikka muuttaisit paikkakuntaa. Itsenäisyytemme, vai pitäisikö sanoa itsekkyytemme, vie usein voiton velvollisuuden tunnosta ja oman ajan uhraamisesta. Punnitsimme hyvin tarkasti ajankäyttöämme, ettemme vain missaisi salattuja elämiä televisiosta.
Haluaisin yrittää kääntää asian päinvastoin. Koska viimeksi ajattelit, että mitä minä voin antaa muille? Mitä minussa olisi sellaista, joka ilahduttaisi muita? Tiedän, että kaikilla meillä on luojan suomia lahjoja, joita ehkä emme ole koskaan uskaltaneet antaa myös muiden käyttöön. Ei ihme, että ajassa, jossa elämme, on niin paljon pahaa oloa ja kipuilua, kun ihmiset aina odottavat saavansa jotain itselleen. Loputtomasta saamisesta ei tule onnea. Niin kliseiseltä se kuulostaakin, tulee hyvä olo siitä, kun antaa. Mikä olisi nykyajassa arvokkaampaa, rahaakin arvokkaampaa, kuin oma aikamme.
Joensuussa ilmestyvässä Ev.lut. seurakuntien lehdessä, Kirkkotiessä, oli yksi numero omistettu kirkon maallikoiden tekemälle vapaaehtoistyölle. Minusta tämä oli hieno asia. Maallikoiden eli vapaaehtoisten toiminta seurakunnissa ja muissa yhteisöissä on korvaamatonta. En keksi parempaa esimerkkiä vapaaehtoisesta työstä ja oman aikansa uhraamisesta kuin Alakylän aluetyö.
Kolminkertainen hurraa-huuto kaikille vapaaehtoisille, kaikilla yhteiskunnan saroilla, siunausta ja jaksamista elämässä!
