Kuukausiarkisto helmikuu, 2008
perjantai 29. helmikuuta 2008
Pekka Hämäläinen
Työyhteisökouluttaja, perheterapeutti
* * *
Työelämässä vastuun käsite on noussut yhdeksi tärkeimmistä keskustelunaiheista. Ehkä vastuuta on korostettu aina, mutta tänä päivänä siitä puhutaan viikkopalavereissa ja kahvitaukokeskusteluissa ääneen enemmän. Sille etsitään sisältöjä ja sitä pyritään määrittelemään mahdollisimman selkeästi. Kun kuuntelen koulutustilaisuuksissa esimiesten toiveita työtehojen parantamiseksi ja tuloskehityksen maksimoimiseksi, henkilökohtaisen vastuun ottaminen näyttää nousevan aina ykköseksi.
Mutta mitä vastuun ottaminen käsitteenä tarkoittaa? Kukaan työntekijä ei myönnä olevansa vastuuton, vaan kokee kantavansa tekemästään vastuuta enemmän tai vähemmän. Kuitenkin tulokset ovat hyvin erilaisia. Toinen saa aikaan paljon, toinen ei juuri mitään. Joku ylittää jatkuvasti odotukset ja joku toinen näyttää olevan koko ajan vain tekevinään. Olemme ihmisinä ja työntekijöinä niin erilaisia.
Ehkä vastuun käsitettä olisi aika selkeyttää. Kun esimies kehottaa työntekijöitä ottamaan enemmän vastuuta, hänen tulisi yksityiskohtaisesti kertoa mitä hän tarkoittaa vastuulla ja mitä hän konkreettisesti odottaa työntekijöiltään eri tilanteissa. ”Ottakaa vastuuta” ei pelkkänä tokaisuna merkitse mitään. Yhtä hyvin virheitä käsiteltäessä ei riitä, että pomo huutaa: ”Kaikki eivät nyt vaan kantaneet omaa vastuutaan.” Syntynyt ongelma on syytä purkaa osiin vaihe vaiheelta ja miettiä mitä oikeasti tapahtui ja missä virhe pääsi syntymään. Huomionarvoista on, ettei etsitä syyllisiä vaan ratkaisuja. Näin menettelemällä saadaan tärkeätä tietoa myös siitä, miten seuraavalla kerralla tulee toimia, ettei virhe toistuisi. Tarvitaan siis yksityiskohtiin menevää vastuukeskustelua: Mihin pyritään, mitkä ovat odotukset, miten ratkotaan pulmakohdat ja miten kunkin työntekijän tulee hoitaa oma osuutensa. Tärkeää on myös sopia aikatauluista, mihin mennessä kunkin työvaihe on hoidettu valmiiksi. Työntekijän vastuullisuutta on esittää omia kommenttejaan ja kysyä, jos jokin yksityiskohta jää hänelle epäselväksi. Vastuutonta on jättää asiat hämäriksi ja yrittää puutteellisin tiedoin itse selviytyä tilanteesta tai jättää oma osuus kokonaan hoitamatta. Niin syntyy vain uusia virheitä. Vastuullinen keskustelu on vuorovaikutteista – jokainen osallistuu siihen.
Miksi toinen työntekijä sitten kantaa vastuunsa viimeiseen saakka ja toista ei vastuu voisi vähempää kiinnostaa. Vastuullisen elämänasenteen jäljet johtavat aina kodin vastuukasvatukseen ja siellä saatuun mallioppimiseen saakka. Joudumme kysymään, millaisen vastuullisuuskasvatuksen olemme saaneet äidiltä ja isältä? Yhdelle on tehty pienestä pitäen kaikki liian valmiiksi, jolloin oma-aloitteinen vastuunotto ei ole päässyt kehittymään. Sama malli jatkuu luonnollisesti aikuiselämässä, odotetaan valmista, että joku muu tekee ja hoitaa asiat. Toinen on taas joutunut ottamaan lapsena runsaasti vastuuta, tekemään paljon ja on valmis siihen aikuiselämässäänkin. Vastuu ei häntä pelota. Hän tarttuu asioihin ja saa aikaan. Tässäkin olemme niin erilaisia.
Olipa vastuullisuutemme kasvumalli mikä tahansa, työelämässä ei menestytä selityksillä. Jokaisen työntekijän on pakko kantaa oma kortensa kekoon ja ottaa oma vastuunsa, halusipa hän sitä tai ei. Työelämä on joukkuepeliä ja jokaisella on siinä oma tärkeä roolinsa. Jos yksikin rooli jää huonolle hoidolle, koko peli kärsii. Tavoite ei toteudu. Miten sitten vastuun pelkääjä tai pakoilija saadaan uskomaan siihen, että vastuun ottaminen on hyvä asia erityisesti hänen omalta kannaltaan?
Vastuun ottaminen tekee työstä mielekästä. Vastuuta välttelevä on omassa työssään ulkopuolinen, objekti. Hänelle asiat vain tapahtuvat. Hän on matkustaja joka menee sinne mihin häntä viedään. Vastuunkantaja taas on kuljettaja omassa autossaan – subjekti, joka koko ajan tekee valintoja ja vie itse elämäänsä. Vastuullinen voi itse vaikuttaa työhönsä ja tämä tekee työstä mielekästä. Työ palkitsee. Se antaa tyydytystä ja iloa. Vastuullinen saa myös onnistumisen kokemuksia työstään.
Haluaisin tuoda vähän erilaisen ajattelumallin vastuullisuuskeskusteluihin. Kutsun sitä rennon vastuullisuuden tilaksi. Uskon nimittäin siihen, että työtä on mahdollista tehdä ei yli- eikä alivastuullisesti, vaan itse kullekin sopivalla vastuullisuudella, rennosti. Ylivastuulliset uupuvat työssään ja palavat loppuun. Ne joilla vastuuta on liian vähän tai ei ollenkaan turhautuvat. Kumpikaan ääripää ei ole ihmiselle hyväksi. Huippu-urheilijakin pääsee parhaisiin tuloksiinsa rentoudella ei väkisin puristamalla. Sama pätee työelämässä. Työtä on mahdollista oppia tekemään kepeän vastuullisesti, niin että se tuntuu mukavalta ja toteutuu leppoisassa ilmapiirissä.
Miten rennon vastuullisuuden tilan voisi löytää? Muutos lähtee tiedostamisesta. Itse kukin voisi miettiä rehellisesti omaa suhdettaan vastuuseen. Otanko minä työstäni oikeasti vastuuta vai en? Otanko sitä liikaa vai liian vähän? Haluaisinko muuttaa omaa asennoitumistani? Toisaalta vastuullisuuskeskusteluun tarvitaan myös esimiestä ja työkavereita. Mitä toiveita heillä on minun roolipelaamisestani? Miten minun tulisi oma tonttini hoitaa? Mitä rento vastuullisuus olisi koko tiimin, jokaisen työntekijän kannalta? Tällaisessa vastuukeskustelussa syntyy hyvä joukkuepeli ja tulokset paranevat.
Aihe: Hämäläinen, Pekka | Ei kommentteja »
perjantai 22. helmikuuta 2008
Juho Moilanen
Alakylän kasvatti, nykyään Joensuussa maantieteen parissa opiskelujaan viimeistelevä miehen alku.
* * *
Vuoden vaihteen jälkeen olemme saaneet lukea uutisista kuinka puolueilla on vaikeuksia pitää jäseniä itsellään. Vahvasti poliittisten vuosikymmenien jälkeen on koittanut aika jolloin ihmiset kyllä äänestävät, mutta eivät voisi kuvitellakaan toimivansa puolueessa, ainakaan jäsenenä. Poliittiset puolueet eivät ole ainoat, joilla on pulaa ihmisistä. Myös erilaisissa yhdistyksissä ja järjestöissä painitaan samojen ongelmien kanssa. Urheiluseuroissa tekijöiden puute näkyy ehkä selvimmin juniorivalmentajien ja taustajoukkojen puutteessa. Monet urheiluseurat loppujen lopuksi ovat vain yhden ihmisen vetämiä kivirekiä ja tämän yhden ihmisen voimien loppuessa voi koko seuran toiminta lamaantua.
Digi-tv aika on vähentänyt tv-luvan maksajia roimasti. Valtion omistaman Yleisradion tuottamien ohjelmien maksullisuuden ei koeta koskettavan enää ”mattimeikäläisiä”. Eihän mainoskanavienkaan tuotannosta tarvitse maksaa suoranaista korvausta. Siis miksi maksaa, jos ohjelmia voi katsoa ilmaiseksikin?
Myös kirkko on ollut samansuuntaisissa otsikoissa. Kato on käynyt. Monet kokevat olevansa täysin ilman kosketuspintaa kirkkoon ja eroavat kirkosta. Syitä on varmasti yhtä monia kuin eronneita, mutta uskon kaikkien ajattelevan, etteivät he saa mitään kirkosta.
Toivottavasti kukaan ei ymmärrä väärin. En pyri mainostamaan tässä poliittisia puolueita, käske maksamaan tv-lupamaksuja tai kieltää kirkosta eroamista. Sitoutuminen eri muodoissa tuntuu olevan asia, jota ihmiset pelkäävät kaikissa edellä mainituissa asioissa. TV-lupamaksukin seuraa aina perässä vaikka muuttaisit paikkakuntaa. Itsenäisyytemme, vai pitäisikö sanoa itsekkyytemme, vie usein voiton velvollisuuden tunnosta ja oman ajan uhraamisesta. Punnitsimme hyvin tarkasti ajankäyttöämme, ettemme vain missaisi salattuja elämiä televisiosta.
Haluaisin yrittää kääntää asian päinvastoin. Koska viimeksi ajattelit, että mitä minä voin antaa muille? Mitä minussa olisi sellaista, joka ilahduttaisi muita? Tiedän, että kaikilla meillä on luojan suomia lahjoja, joita ehkä emme ole koskaan uskaltaneet antaa myös muiden käyttöön. Ei ihme, että ajassa, jossa elämme, on niin paljon pahaa oloa ja kipuilua, kun ihmiset aina odottavat saavansa jotain itselleen. Loputtomasta saamisesta ei tule onnea. Niin kliseiseltä se kuulostaakin, tulee hyvä olo siitä, kun antaa. Mikä olisi nykyajassa arvokkaampaa, rahaakin arvokkaampaa, kuin oma aikamme.
Joensuussa ilmestyvässä Ev.lut. seurakuntien lehdessä, Kirkkotiessä, oli yksi numero omistettu kirkon maallikoiden tekemälle vapaaehtoistyölle. Minusta tämä oli hieno asia. Maallikoiden eli vapaaehtoisten toiminta seurakunnissa ja muissa yhteisöissä on korvaamatonta. En keksi parempaa esimerkkiä vapaaehtoisesta työstä ja oman aikansa uhraamisesta kuin Alakylän aluetyö.
Kolminkertainen hurraa-huuto kaikille vapaaehtoisille, kaikilla yhteiskunnan saroilla, siunausta ja jaksamista elämässä!
Aihe: Moilanen, Juho | Ei kommentteja »
perjantai 15. helmikuuta 2008
Juha Rantalainen
Lääkäri, neljän lapsenlapsen vaari, asunut Harapaisissa yli 20 vuotta
* * *
Tänä talvena minulla on ollut mahdollisuus oppia,miltä talvi lumineen ja pakkasineen näyttää Lähi-idästä kotoisin olevan opiskelijan mielestä. Hän kertoi, että hänen kotiseudullaan sataa lunta muutaman kerran talven aikana ja pakkasta on vain muutamana päivänä. Silloin siellä elämä pysähtyy. Radiossa ihmisiä kehotetaan pysymään kotona, autot eivät käynnisty ja liikenne on kaaoksessa. Koulut suljetaan, yliopistossa on vapaapäivä,eikä ihmisten tarvitse mennä töihin. Ihmiset palelevat kodeissaan.
Olemme todenneet yhdessä, että täällä Suomessa me olemme varustautuneet ja tottuneet talveen. Autoissamme ovat talviöljyt, talvirenkaat ja tehokkaammat akut. Meillä on aurauskalustoa. Tiet aurataan ja hiekoitetaan. Rakennuksemme on varustettu lämpöeristyksillä ja tehokkailla lämmityslaitteilla.
Etelämaalainen opiskelija on ollut innokas kokeilemaan sekä hiihtämistä että luistelemista. Aluksi hiihdimme tasaisella. Koska hän toivoi vaihtelevampaa latua, menimme Alakylän valaistuille laduille. Ensimmäisessä alamäessä hän kaatui. Pystyyn noustuaan hän halusi laskea uudelleen. Mäen nousu takaisin oli hänelle aluksi hankalaa. Hän laski uudelleen ja jällen nurin. Muutaman kiipeämisen ja kaatumisen jälkeen hän alkoi pysyä pystyssä. Samoin kävi luistelussa. Kolmen jäällä käynnin jälkeen hän on selvästi saanut tuntumaa luisteluun ja on oppinut liukumaan luistimilla.
Ladulla ja jäällä ollessamme hän on ihaillen katsellut, kuinka kaikenikäiset lappeenrantalaiset lapsista seniori-ikäisiin hiihtävät ja luistelevat vaivattomasti ja vauhdikkaasti kaatuilematta. Olen kertonut meidän oppivan hiihtämään ja luistelemaan jo lapsina ja että ne taidot säilyvät vielä vanhempanakin.
Hänen kanssaan olen katsellut talvea uusin silmin ja olen myös seurannut Lähi-idän tapahtumia aiempaa enemmän. Olen verrannut elämäämme täällä rakkaassa kotimaassamme elämään siellä. Olen havainnut, että kylmästä talvestamme huolimatta meillä ovat asiat paljon paremmin. Me saamme viettää rauhallista elämää täällä vapaassa maassa, yhdessä maailman turvallisimmista maista. Olkaamme tästä kiitollisia vanhemmillemme ja sotiemme veteraaneille ja Luojallemme, joka on tätä maata siunannut ja varjellut.
Aihe: Rantalainen, Juha | Ei kommentteja »
perjantai 8. helmikuuta 2008
Irmeli Hakkarainen
Lappeenrannan seurakuntayhtymän talousjohtaja. Asuu Peltolan alueella
* * *
Lehdet pursuilevat ilmoituksia laihdutusryhmistä ja tarjoavat kilpaa erilaisia painonpudotuskeinoja. Totta on, että vyötärön ympärille on kertynyt ”makkaroita”, jotka haittaavat elämää. Terveysihmiset varoittavat lihavuuden vaaroista ja yrittävät markkinoida terveellistä elämäntapaa niin ruokavalion kuin liikunnankin suhteen.
Täytyy tehdä parannus. Pois makeiset ja leivonnaiset ruokavaliosta. Liikuntaa lisää ja vaaka tehokkaaseen käyttöön. Tavoitteellinen toiminta tuo tuloksia eli paino putoaa hiljalleen. Lankeemuksiakin tulee matkan varrella. On niin vaikeaa kieltäytyä makeisista, piirakoista ja jälkiruuista. Vielä vaikeampaa on nousta sohvalta ylös ja lähteä liikkeelle ulos tuuleen ja tuiskuun. Kroppa valittaa ja vaikeroi. Kärsimyksen kautta kulkee laihduttajan tie.
Naiset kokoontuvat yhteen keskustelemaan saavutetuista tuloksista. Puhutaan pisteistä ja etsitään syötävää, jossa on nolla pistettä. Analysoidaan tuloksia ja arvioidaan keinoja. Yhteinen päämäärä auttaa jaksamaan ja rohkaisee omaa heikkoa luonnetta. Yltäkylläisyys näkyy vyötäröllä toisin kuin kanssasisarella jossain köyhässä Afrikan maassa. Olisiko mahdollista antaa säästyneen ruokakorin hinnasta osa tukemalla Kirkon Ulkomaanapua? Näin ”makkarat” toisivat aterian lähimmäiselle ja molempien terveys paranisi. Se on pienestä kiinni – pisteistä vain.
Uusi elämäntapa tulee sisäistää pysyväksi. Yltäkylläisyys ei saa muodostua ahneudeksi, ylensyömiseksi – sillä sehän on syntiä. Vaaditaan vaivannäköä ruuan hankinnassa ja valinnassa sekä sitoutumista loppuelämän ajaksi uusien linjojen ylläpitämiseen. Pienin askelin edetään kohti parempaa huomista muistaen kuitenkin, että lankeemukset saa anteeksi ja armahdettuna saa jatkaa matkaa.
Kenties tuloksena on terve sielu terveessä ruumiissa ja kenties sitoutuminen kaukaisen lähimmäisen auttamiseen pidemmäksikin aikaa. Joten puhutaan vain pisteistä ja laitetaan ne liikkeelle.
Aihe: Hakkarainen, Irmeli | Ei kommentteja »
perjantai 1. helmikuuta 2008
Maria Mielonen
Opettaja, entinen alakyläläinen
* * *
Katselin tässä kalenteriani tarkoituksenani sopia yhteisestä viikonlopusta siskoni kanssa. Kauhistuksekseni huomasin kalenterini päivien olevan kuukausiksi eteenpäin suunniteltu ja mietitty. Missä vaiheessa näin on päässyt käymään, vastahan ajattelin, että ei minulla ole mitään suuria suunnitelmia kevääksi. Jotenkin kyllä tuntuu, että viikot ja viikonloput vain vierivät eteenpäin hurjaa vauhtia enkä itse tahdo perässä pysyä. Mietinkin, lieneekö muilla samanlaisia ajatuksia? Onkohan muidenkin päivät kuukausiksi tai jopa vuosiksi etukäteen jo suunniteltuja?
Luulen, etten ole ainoa, jolle näin on käynyt. Kiire vain jotenkin hiipii hiljaa päiviin mukaan ja ennen kuin huomaammekaan voimme vain todeta, että aikaa ei ole riittävästi kaikkeen siihen, mitä pitäisi tehdä. Mutta, miten löytää tasapaino ja rauhallisuus keskelle kiireisiä ja työntäyteisiä päiviä? Onko se edes mahdollista? Vastauksia on varmasti monenlaisia, mutta hetken pysähtyminen ja asioiden tärkeysjärjestykseen laittaminen auttavat ainakin minua selvittämään kalenteriani ja päiviäni. On osattava ottaa ja järjestää aikaa niin itselleen kuin läheisilleenkin. Onhan niin, että vasta silloin, kun itse jaksaa ja itsellä on hyvä olla, voi antaa itsestään ja auttaa toisia.
Tästä meitä muistuttaa myös kohta alkava paastonaika. Onhan se juuri hiljentymisen ja kuuntelemisen aikaa. Kiireisenäkin päivänä on hyvä pysähtyä ja huomata, että meillä on mahdollisuus olla heikkoja ja juuri sellaisia kuin olemme. Hiljentyessämme hoidamme itseämme. Saamme sisäistä rauhaa ja voimaa, elämäniloa ja energiaa sekä tasapainoisempaa oloa jaksaaksemme eteenpäin.
Aihe: Mielonen, Maria | Ei kommentteja »
|
|
|
