Olavi Petro
Raja-Karjalasta kotoisin oleva biologi/maantieteilijä. Myös kielet, kartat ja tekniikka kiinnostavat.
Kuva 1. Arvaa mitä?
Taas kerran yllätyin. Luulin jo tietäväni mitä metsässämme voi nähdä ja mitä ei. Mitä luulet näkeväsi kuvassa 1? Itse hieraisin silmiäni. Sieniäkö? Ei! Mitä sitten! – - – Piti hetki miettiä. Hetken kuluttua oivalsin, että taukotupani hiekkakasalla olevien tolppien päässä oli aina pieni kivi, vajaa puolet männynneulasen pituudesta. Pikkupylväitä oli lukemattomia, korkeudeltaan 2-5 cm. Miksi en ollut aiemmin nähnyt tällaisia? Ajatus oli taas aloitettava alusta. Lopulta selvisi. Syksyllä 2007 satoi parin viikon ajan melkein joka päivä jatkuvasti. Vettä tuli roimasti enemmän kuin mitkään keskiarvot olisivat edellyttäneet. Paikalle ajattamani ”hiekkakasa” oli melkein kokonaan hienoa hiesua, kyllin hienoa pysyäkseen kosteana tietyn muotoisena, liian hienoa kestämään suojaavan kasvipeitteen puuttuessa, jatkuvaa sadepisaroiden huuhtomista. Mutta koko ilmiö selittyy sillä, että traktorikuskin kuormaan oli sekoittunut pieni määrä sopivan kokoisia, melkein kuin seulottuja, kiviä (ehkä edellisestä kuormasta). Kivet eivät olleet liian painavia sortamaan rakennelmat. Ne kuitenkin suojasivat alleen jääneen vettyneen hiesun sadepisaroiden mekaanisilta iskuilta. Niiden ympäriltä veden kulutus vei hiesun mennessään. Oli kuin olisi katsellut pienennettyä maisemaa. Maapallolla on monia alueita, joilla on kymmeniä metrejä korkeita kivipilareita, joiden välit on eroosio nakertanut vuosimiljoonien kuluessa. Silloinkin ylinnä on kaistale kovempaa kivilajia. Samoin on käynyt tuliperäisillä seuduilla (kovettunut, pehmeä tulivuoren tuhka eli tuffi, kovempi laavakimpale, sopiva sademäärä).
Toisen kerran yllätyin loppiaisen aatonaattona. Sentti pari nuoskaa lunta. Selvät polkuanturan painallukset. Otus kierrellyt sinne tänne. Ei kai vain rotta. Painallukset liian suuria rotan aikaansaamiksi. – Loppiaisaamuna asia selvisi. Päivän jo pyrkiessä hämärän edelle puoli yhdeksän aikaan näin kotipihallani keskustan tuntumassa eläimen, jota en ollut nähnyt luonnossa milloinkaan aikaisemmin, vaikka jälkiä olin useinkin nähnyt Ratakadun tuntumassa. Nytkin ensimmäinen ajatus: Rottako? Nyt näkyi pitkä tuuheahko häntä. Kovin on matala kissaksi. Ahaa! Hillerihän se siinä rauhassa, kiirehtimättä hyppeli. Nyökkivä meno, eturuumis ylös, takaruumis ylös, kaarto jne.
Varttitunnin kuluttua eläin palasi, kulki rakennuksen sivua, pensasaidan juurella, aidasta läpi ja viereisen talon autotallin ja paritalon väliseen solaan.
Ajoin viime kesänä Lemille. Oikean silmän näkökentässä käväisi häilähdys vaalean punaista. Olisiko ollut puna-ailakeita. Jokin jäi kuitenkin punaisen sävyssä vaivaamaan. Pitääpä muistaa tarkistaa paluumatkalla. Takaisin tullessani aloin jo kaukaa havaita, että väri on hailakampi kuin ailakin. Harvinaisen suuri ja komea kasvusto ojan pientareella kasvia nimeltä Lychnis flos-cuculi (käenkukka). Pidän siitä kovasti melkein hapsimaisine, hentoine terälehtineen.
Kuva 2. Käenkukka (Lychnis flos-cuculi)
Mikä on näiden erilaisten asioiden välinen yhteys? Minulle ilon löytäminen Luojan luomista pienistä asioista, myös ystävistä, murheiden myllerryksessä, pimeässä, sateessa. Usko tuo valoa, epäusko pimeyttä. Eiköhän meidät ole luotu valon lapsiksi, ikuiseen valoon. Pimeän jälkeen koittaa valo. Nytkin elämme päivittäin lisääntyvän valon aikaa.
Käenkaalia viime kesänä näkyi monin paikoin, samoin tervakukka kasvoi runsaina laikkuina kuutostien varressa monen ”katovuoden”jäleen, mutta vieläkö jossain luuraa ketoneilikkaa, sitä muinoin näki teiden varsilla, nyt ei ole silmiin osunut vuosiin!
Nimimerkki ”Kasvit aikoinaan tentitty ja tarkkailuun koukkuun jääty”
Luonnonvaraisten kuivien ketojen vähennyttyä on ketoneilikka käynyt yhä harvinaisemmaksi. Tosin sitä vielä näkee silloin tällöin, mutta jos esim. Niiralalasta menee rajan yli Luovutetun-Karjalan puolelle, ketoneilikoita näkee vaikka kuinka paljon, myös muualla Laatokan-Karjalassa ja Kannaksella kedoilla ja teiden varrella. Luonnonniittyja ja ketoja on siellä paljon enemmän. Suomen puolella tämänhetken tilanteen tuntenee parharhaiten Allergia- ja ympäristöinstituutin johtaja, tohtori Kimmo Saarinen, joka kyllä mielellään antaa lisätietoja.