Ajolähtö

Nyt se kesä loppui. Sama ikävä tunne valtaa mieleni aina, kun pesäpallokesä päättyy. Tällä kaudella se päättyi Pesä Ysien osalta monen mielestä aivan liian aikaisin. Kauden jälkeen moni ihminen spekuloi kesän tapahtumia ja pohtii kysymyksiä liittyen menestymiseen, odotuksiin, tavoitteisiin ja ihmisiin, jotka näihin pystyivät vaikuttamaan. Itse en juurikaan tätä jaksa tehdä – ainakaan vielä. Kauden loppumisen jälkeen mieleni valtasi hyvinkin tyhjä olo, jota on vaikea täyttää. Sen tiedän, ettei se ainakaan täyty pesäpallosta puhumalla. Jonkun alakuloista olotilaa tällainen saattaa hyvinkin parantaa, mutta omalla kohdallani asia on ennemminkin juuri toisin päin. On vaikea puhua aiheesta, jossa on juuri kokenut suuria pettymyksiä. Vasta kun aikaa vähän kuluu on helpompi palata tähän rakkaaseen aiheeseen.

Eilen pakkasin muuttokuormani ja suuntasin kohti synnyinkotiani. Muutaman päivän välietappi etelä-pohjanmaalla siis ja sen jälkeen uusi muuttokuorma suuntaa kohti toista (tai kolmatta) kotiani, Oulua. Pitkällä kotimatkallani mielessäni ehti käydä lukemattomia ajatuksia liittyen kuluneeseen kesään, kevääseen ja talveen. Taas kesä vain humahti ohi, vaikka yritinkin jokaisesta päivästä repiä irti kaiken mahdollisen. Silti se vain vierähti ohi, aivan liian nopeasti. En todellakaan vielä olisi ollut valmis muuttamaan pois. Tämä kausi on ollut minulle hyvinkin vaiherikas ja täynnä jännitystä. Uusi seura toi paljon hyvää mukanaan ja opin paljon pesäpallosta, jota pelataan tällä puolella Suomea. Ennen kaikkea opin asioita itsestäni – joten ei tämä kesä todellakaan hukkaan mennyt, vaikka mitalipelit missaattinkin. Oma kauteni oli osittain myös melko rankka johtuen sairasteluistani ja monista muista asioista, jotka veivät ajatuksia ja keskittymistä välillä pois pesäpallosta. Kuitenkin, olen äärimmäisen tyytyväinen siihen, että juuri nämä ihmiset olivat ympärilläni kesällä 2009. Se teki monestakin asiasta hyvin paljon helpompaa.

Nyt on hetki aikaa levätä ja keskittyä aivan toisiin asioihin. Voisi sanoa, että tähän aikaan vuodesta hyvinkin moni pesäpalloilija viettää ”normaalien” ihmisten lailla siviilielämäänsä. Osa istahtaa koulun penkille ja ehtii koulun ohella tehdä muutakin kuin hakata pesäpalloa verkkoon tai nostella painoja punttisalilla. Jokainen nauttii muusta elämästä tavallaan ja kun pääkoppa on hetkeksi irrotettu aiheesta ”pesäpallo” voi taas alkaa miettiä uusia suunnitelmia vuodelle 2010.

Omasta puolestani haluan tässä vaiheessa kiittää kaikkia, jotka jollain tapaa ovat vaikuttaneet elämääni Lappeenrannassa ja Pesä Yseissä. Kaikesta huolimatta mulla oli hitsin hauska kesä!

Mukavaa syksyn alkua toivottaa ehkä Pesän Ysien superpesiksen historian lyhyin lukkari ,

 Salla Risku

Joukkuelajit antavat harrastajalle todella paljon. Joukkueessa oleminen opettaa huomioimaan muita ja se opettaa työskentelemään tiiminä. Kaikki joukkueet ovat täynnä erilaisia yksilöitä ja heillä kaikilla on erilaiset roolit, toisilla suuremmat, toisilla pienemmät. Menestymiseen tarvitaankin toimiva kokonaisuus, jossa kaikkien on puhallettava yhteen hiileen. Oli rooli mikä tahasa, on päämäärä kaikilla sama. Kaikki tekevät tärkeää työtä sen saavuttamiseksi.

Ja mikäs sen hienompaa, kun yhdessä tehdyn työn jälkeen pääsee jakamaan voittojen tuoman loistavan fiiliksen joukkueena. On erittäin palkitsevaa, kun porukalla asetettua tavoitetta lähestytään, ja kun se lopulta saavutetaan. Esimerkiksi parhaillaan käynnissä olevissa MM-kisoissa on nähty monta loistavaa suoritusta ja paljon ilonkyyneliä. Naisten 100 m:n voittaja iloitsi voittoaan, suuteli rataa ja oli yhtä hymyä – mutta yksin. ”Onko tuo nyt sitten hieno tunne? Missä on ne 11 muuta tuosta tuulettamasta ?” oli aivan loistavan joukkuekaverini kommentti. Ja hän on aivan oikeassa. Mitä on saavuttaa jotakin jos sitä et pysty jakamaan 100 % jonkun kanssa?

Urheilussa kohtaa myös pettymyksiä, mikä on selvää. Eteen tulee tappioita ja loukkaantumisia mistä on päästävä eteenpäin. Nämä kaikki esteet kohdataan joukkueena ja niistä selvitään joukkueena.

Meillä oli tänä kesänä aivan mahtava tiimi ja toivonkin, että se fiilis ja tekemisen meininki mikä meillä oli keskenämme välittyi myös katsomoihin. Vaikka kesä oli myös raskas selvisimme siitä hienosti. Olen varma, että jokainen kasvoi ihmisenä, sekä oppi jotain niin itsestään kuin joukkuekavereistakin. Itselleni tämä oli oppikesä ja erittäin antoisa sellainen.

Maria ‘Marsa’ Heikkinen

Viimeisen puolentoista vuoden ajan omaa uskoani hyvään on koeteltu enemmän kuin koko elämässäni sitä ennen. Olen miettinyt paljon asioiden merkityksiä ja sitä, millaiset tekijät asioihin vaikuttaa – miksi asiat menevät siten kuin ne  elämässä menevät? Suoria vastauksia en ole keneltäkään saanut, enkä tule saamaan. Voin vain uskoa siihen, että asiat menevät kuten niiden kuuluukin mennä ja että omalla toiminnallaan kuitenkin voi vaikuttaa hyvin paljon asioiden kulkuun. On toki olemassa asioita, joita ihminen ei itse pysty hallitsemaan, mutta tapoihin käsitellä näitä asioita ja jatkaa eteenpäin pystyy jokainen vaikuttamaan. Uskolla (tällä en kirjoituksessani tarkoita uskonnollista uskoa) ja tahdonvoimalla asiat voi saada kääntymään positiivisemmiksi – sen olen elämässäni kokenut.

Myös urheilussa uskolla ja luottamisella sekä halulla on korvaamaton merkitys. Itse uskon siihen, että jos jotakin haluaa tarpeeksi, sen saa vielä joskus. En tiedä olenko oikeassa, mutta mielestäni tärkeämpää kuin tämän todistaminen on usko siihen, että näin käy. Joukkueet asettavat itselleen tavoitteita tekemiselleen. Jokainen yksilö joukkueessa haluaa päästä niihin ja uskoo niiden saavuttamiseen.  Ilman tätä tahtoa ja uskoa on mahdotonta onnistua. Pesäpalloilijan aktiivinen kausi on ajallisesti pitkä. Erityisesti harjoittelukausi tuntuu pitkältä, mikäli verrataan sen pituutta kilpailukauteen. Pesäpallossa kilpailukausi kestää lyhimmillään noin kolme kuukautta, aktiivisen harjoittelukauden kestäessä yli puoli vuotta.Vaikka usko ja voittamisen tahto ei koko kaudella minnekään katoakaan koetellaan sitä kauden aikana paljon. Jokaiselle sattuu huonoja päiviä, jolloin koko laji tuntuu turhauttavalta, eikä mikään siinä tunnu kiinnostavan. Silloin kuitenkin on vierellä joku, jonka kannustus ja yrittäminen saa omankin mielen muuttumaan taas paremmaksi. Kun oman joukkueen kanssa tehdään töitä lähes päivittäin on siellä jokaisen turvallista tuntea juuri sitä, mitä sillä hetkellä tuntee.  Jatkuva ”ilmaston pilaaminen” omalla epäkunnioittavalla käytöksellä ei kuitenkaan ole kenenkään silmissä sallittua, sillä pitkään jatkuessaan se ei aiheuta joukkueen sisällä muuta kuin hallaa. Hyvin harvoin olen kuitenkaan itse joutunut tällaista kokemaan, vaan kyse on aina ollut huonosta päivästä, jollaisia meille kaikille sattuu.

Illat pimenevät ja syksy lähestyy. Ja niin lähestyvät myös pelaajan kannalta herkullisimmat pelit! Näitä pelejä varten koko kauden työ tehdään. Vaikka jokainen kesän ottelu sillä hetkellä onkin äärimmäisen tärkeä, on katse silti aina syksyssä, jonne tämän kauden ja tämän joukkueen tavoite on asetettu. Jossain vaiheessa kesällä harjoitellaan tietoisesti tiukkaan tahtiin, vaikka silloisten pelien kustannuksella. On tärkeää saada kovaa harjoitusta lajisuorituksiin ja fysiikkaan myös kilpailukauden keskellä, jotta ollaan sitten syksyllä iskussa.

Kun pudotuspelit ensi viikolla alkavat kasvaa tahdon, uskon ja taistelun merkitys. Pääkopan on kestettävä enemmän ja suorituksilta vaaditaan lähes täydellisyyttä, sillä mitään ei saa ilmaiseksi. Tahdonvoimalla ja uskolla omaan tekemiseen mennään näissä peleissä pitkälle!

Salla Risku

On vierähtänyt kesä siihen vaiheeseen, että runkosarja vetelee viimeisiä ja kohta koittaa pitkään ja hartaasti odotetut pleijarit. Ei ole helpoksi tänäkään kesänä pelejämme tehty, kun joukkuettamme on rasittanut aika-ajoin tapahtuneet loukkaantumiset. Tunnetusti urheilija ei tervettä päivää nää, siitä todisteena on mm. yksi murtunut jalka ja pari nenää lukuunottamatta muita pieniä haavereita. Onneksi tilanteemme on taas paras mahdollinen, kun saimme yli kuukauden loukkaantuneena olevan Kyden (Henna Kytösalmen) takaisin kentille ja pelimme pääsee taas omiin uomiinsa.

Kun runkosarjaa on jäljellä kaksi kierrosta, tilanteemme on tiukka. Mahdollisuutemme meni neljänteen sijaan, mutta kova taistelu käy Oulun kanssa sijasta viisi. Jatkopeleissä vastaan voimme saada Lapuan, Peräseinäjoen tai Porin. Panokset on siis kovat vielä monella joukkueella ja se kasvattaa sitä taistelumieltä ihan toden teolla!

Tänään vastaamme asettuu Turku. Turun tämänhetkinen lukkari on varmasti meille monelle entuudestaan tuttu Marjukka Mäkinen, joka pelasi PesäYseissä vuosina 2005-2007. Massen varmaan jokainen muistaa korkeista tolpistaan, tänään siis nähdään kumpi laittaa paremmaksi Salla vai Marjukka!

Pelit kovenee ja tärkeintä on nyt saada joukkueen yhteenpelaaminen siihen kuntoon, että vielä pitkälle syksyyn pelataan. Playoffspelit saa monessa semmosta raivoa kentälle, että viikon kuluttua pleijareiden alkaessa, olemme liekeissä! Mustelmia otetaan jos niin vaaditaan, koska PesäYsit on Joukkue.

Taistellen loppuun asti,

Linda Taskula

Pukukoppielämä on iso osa tätä touhua ja ilman sitä ei joukkueesta edes välttämättä muodostuisi samanlaista yhtenäistä joukkuetta, millaiseksi koppielämä sen kasvattaa. Pukukopista kaikki lähtee ja sinne palataan. Siellä käydään myös kesken pelin – se on paikka monenlaiselle toiminnalle. Pukukopissakin pelaajilla on tietynlaisia rooleja, joiden kautta oman joukkueen koppielämä rakentuu. Jokaista roolia tarvitaan, vaikkakin osa rooleista näkyy ja kuuluu enemmän kuin toiset.

Jokaiselle koppielämä tuntuu erilaiselta ja siltä halutaan erilaisia asioita. Valmennukselle pukukoppi on ihan yhtä arvokas paikka kuin pelaajalle. Kopissa valmentaja/pelinjohtaja on ylin auktoriteetti, jolla on valta puhua ja sanoa ja silloin muut kuuntelevat. Toki hyvä koppielämä sisältää keskustelua valmennuksen ja urheilijoiden välillä. Joskus kopissa ”pelataan” peliä enemmänkin kuin itse harjoituksissa tai peleissä. Kopissa jaetaan tunteita – eletään yhdessä niin ilot ja onnistumiset kuin pettymykset ja epäonnistumisetkin. Mitä paremmin ja avoimemmin asioita ja tunteita kyetään käsittelemään, usein sitä paremmin onnistutaan myös joukkuehengen luomisessa ja sitä kautta pelin tiivistymisessä koko joukkueen peliksi.

Kun valmennus on sanottavansa sanonut, on aikaa kaikelle muulle. Osa pelaajista haluaa vetäytyä kopissa omaan rauhaansa, toisille se on paikka vaihtaa koko viikon kuulumiset joukkuekaverin kanssa. Osa vetää kuulokkeet korvilleen kuunnellakseen musiikkia, osa käy läpi, mielessään tai paperilta, ennakkotietoja vastustajasta. Osa juo kahvia, osa asettelee tarkasti vaatteensa naulakoihin – tietysti omalle paikalleen, sillä kopissahan vallitsee tarkka paikkajärjestys, jonka rikkomisesta seuraa välitön palaute. Osa käyttää koppiaikaa lämpögeelien ja muiden voiteiden levittelyyn, osa huoltaa kolottavia lihaksiaan tai teippailee venähtäneitä nilkkojaan. Osa erkkaroi mailaansa uusiin väreihin, osa istuu paikallaan tekemättä yhtään mitään. Osa keksii kepposia, joiden toteuttaminen yleensä nostaa hymyn jokaisen huulille. On tärkeää, että jokainen saa kopissa olla oma itsensä ja tehdä itselleen tärkeäksi kokemiaan asioita. Viimeistään pukukopista kaikki keskittyminen alkaa ja se on jokaisen saatava tehdä omalle itselleen parhaaksi kokemallaan tavalla!

Pukukoppielämä kertoo joukkueesta paljon, vaikka sitä eivät ulkopuoliset pääsekään näkemään. Pesäpallo tai muutkaan joukkueurheilulajit eivät ole pelkästään itse pelin pelaamista sekä pelaamisen harjoittelua, vaan pelaamiseen kuuluu korvaamattoman arvokas pukukoppielämä, jota ilman tämä ”työ” olisi huomattavasti tylsempää touhua!

Tätä tehdään yhdessä, mikä on (ainakin minulle itselleni) yksi huikeimmista joukkuelajien piirteistä.

Seuraavaa kepposta kehitellen,

Salla Risku

Viime maanantaina auton nokka käännettiin pienen tauon jälkeen kohti Luumäkeä ja pesisharjoituksia. Kaksi kertaa viikossa Luumäen hiekkakentälle kokoontuu joukko innokkaita, lahjakkaita ja ystävällisiä lapsia ja nuoria pelaamaan pesistä ja ennen kaikkea nauttimaan tekemisestään ja yhdessä olostaan. Aikaa oli saapumisestamme kulunut vain joitakin minuutteja, kun aistin tunnelman kautta itsessäni kaipuuta lapsuuden pihapelien temmellykseen. Siellä jokainen oli tervetullut mukaan, sillä mitä isompi porukka oli, sitä paremmin saimme peliä aikaiseksi. Usein meitä kokoontui sama tietty porukka, jossa joukossa oli hyvin eri-ikäisiä ja -tasoisia lapsia ja nuoria. Nämä erotkaan eivät pystyneet lannistamaan sitä iloa, jota peli meissä herätti. Usein pelasimme umpikujaan päättyvän kotikatumme päässä, jossa jännitys jatkuvasti kipristeli vatsaa – osuisiko jonkun pelaajan lyönti tai ohi menevä heitto tänään vahingossa naapurin ikkunoihin?

Peli oli reilua ja toisia kannustettiin täydellä sydämellä. Epäonnistumiset eivät haitanneet, vaan niistä ennemmin sai lisää puhtia tekemiseen. Pitkät ja aina aurinkoisilta tuntuvat päivät vietettiin ulkona ystävien kanssa pelaten ja leikkien, sekä keksien omia, toinen toistaan hullumpia, puuhasteluja. Kaupunki paikkana ei ollut este tämän toteuttamiselle. Toiselta tuntuu tänä päivänä, kun sivusta seuraa lasten ja nuorten toimintaa. Kuulostaa kulutetulta sanoa, että tietokonepelit ja muu virtuaalimaailma ovat vetäneet lapset ja nuoret sisälle tietokoneen ja televisioruudun ääreen. Se on kuitenkin totta, vaikkakin onneksi on vielä paikkoja, joissa on säilynyt ”vanhanaikainen” pihapelikulttuuri. Näin esimerkiksi Luumäellä. Siellä pihapelikulttuuri on nostanut esiin joukon todella taitavia ja yhteistyökykyisiä lapsia ja nuoria, joiden kanssa on hauskaa toimia ja joista jokaisen kanssa on helppo tulla toimeen.

Ainoa negatiivinen kokemukseni pihapeleistä taitaa olla takaraivoon saatu maila, joka sekin taisi olla omaa hölmöyttäni.

Lapsuuden kesiä muistellen,

Salla Risku

”Älä lyö niitä koppeja!”, kuuluu katsomosta tylsistynyt huuto, kun samaan aikaan omat joukkuekaverit kotipesän kaarella tuulettavat hienoa, onnistunutta, vaikeaa suoritusta. Koppilyönti, jolla siis tarkoitetaan korkealle ilmaan kohoavaa lyöntiä, ei ole niinkään yksinkertainen ja ”epäonnistunut” suoritus, miltä se ehkä yleisölle näyttää. Pesäpallo on ennen kaikkea älypeli, johon kuuluvat erilaiset lyönnit. Koppilyöntiä harjoitellaan jo talviharjoittelukaudella miltei jokaisessa lyöntiharjoituksessa. Jokaisella pelaajalla on niin sisä- kuin ulkopelissäkin oma tärkeä roolinsa ja näiden erilaisten roolien kautta peliä pelataan. Jotta kyettäisiin hyödyntämään sisäpelijoukkueena sen parhaat puolet, on peliä osattava pelata siten, että siellä etenijät etenevät, jotta vaihtajille riittää vaihtotilanteita, ennen kuin kotiuttajat pääsevät ratkomaan omia päätilanteitaan. Jos peli jatkuvasti pyörii siten, että kotiuttajilla on 0-tilanne, eli tilanne, jossa kentällä ei ole yhtään etenijää tai puolestaan nopeilla etenijöillä on edessään kotiutustilanteita, ei peli kulje ihan ennakkoon ajatellulla tavalla.

Koppilyönti on pesäpallossa hyvin tärkeä lyönti, sillä se muun muassa auttaa rauhallisessa tilanteiden luomisessa sekä pelin suunnittelussa. Tällöin saadaan paremmin rakennettua tilanteita siten, että siellä jokainen pääsee suorittamaan omien vahvuuksiensa kautta. Voisin veikata, että mikäli koppilyönti tuomittaisiin automaattisesti paloksi, voisivat pelaajien lyöntiratkaisut muuttua siten, että pelistä seuraisi vain hätäisten lyöntiratkaisujen palosumia. Tämä taas toisi peliin entistäkin lyhyemmät sisävuorot. Jotain olisi tehtävä palojen tekemisen vaikeuttamiseksi, mikäli koppilyöntiä ei enää hyväksyttäisi pelkkänä haavoittavana lyöntinä.

Koppilyöntiä voidaan käyttää monien tilanteiden lyöntiratkaisuna. Aina tokikaan lyönnistä ei haeta suoraan koppilyöntiä, mutta lyöntiratkaisu saattaa olla sellainen, että se helposti kantaa kopiksi, jolloin katsomosta kuuluu taas ”Älä lyö niitä koppeja!”. Yleinen tilanne on esimerkiksi sellainen, jossa haetaan niin sanottua koppivälilyöntiä, jonka tarkoitus on olla reilu lyönti, jolla vältetään palo ja mahdollisesti välilyöntinä saadaan juoksu. Näissä tilanteissa koppilyönti ei siis ole huonoin vaihtoehto ollenkaan!

Ei sitä ehkä katsomossa uskokaan, miten mahtava fiilis voi onnistuneen koppilyönnin seurauksena tulla. Kun kaksi paloa hehkuu taululla, itse olet mailan varressa edessäsi viimeinen lyöntisi ja siinä odotat vastustajan lukkarin korkeaa tolppasyöttöä ja kun kaiken lisäksi tilanne on tasan ja vielä viimeisen tasoittavaa vuoroa edetään (eikä itselläsi ole tilannetta ratkaista peliä), on onnistuneen koppilyönnin jälkeen ihan samanlainen olo, kuin olisi vaikkapa tehnyt ulkokentällä tärkeän palon. Pelaajalle tärkeintä on auttaa joukkuettaan ja mikäli auttaa voi omalta osaltaan nostamalla koppia, silloin se tehdään ilman muuta!

Ensi pelissä aion tehdä kopinnoston viholliselle (eli vastustajalle) erittäin hankalaksi!

Salla Risku

Olen useaan otteeseen väitellyt kavereitteni kanssa siitä onko pesäpallo ”todellista” urheilua ja että vaatiiko se hyvää fyysistä kuntoa. Muutamat kaverini ovat sitä mieltä, että pesäpallossa ei tarvita niinkään fyysistä kuntoa, eihän siinä tarvitse edes juosta paljoa. Nämä ystäväni ovat siis poikia, joten heidän mielipiteensä ei sinänsä yllättänyt.. Poikien mielipiteet perustuivat heidän kokemuksiinsa koulun liikuntatunneilta, mikä ei anna aivan oikeaa kuvaa lajista… Pesäpallossa kun ei koko ajan tarvitse säntäillä paikasta A paikkaan B eikä ulkokentällä kaikkien pelaajien tarvitse liikkua koko kentän kattavalla alueella, niin saattaa se vaikuttaa seisoskelulta ja laiskalta. Sitä se ei kuitenkaan ole ja kovaa kuntoa se vaatii. 

Ulkopelissä on vaihdettava paikkaa riippuen tilanteesta. Pesäpallossa on eri tilanteille erilainen ulkopelijärjestys, eli 0-,1-,2- ja 3-tilanteille on omat kuvionsa, jotka määräävät lähinnä etukentän ja polttolinjan pelaamista. Paikkojen vaihto on tehtävä juosten, jotta saadaan pelattua mahdollisimman nopeaa peliä. Mitä nopeammin vaihtuu tilanne, sitä enemmän pelaajat ovat liikkeessä. Nopeaa peliä ja sujuvaa paikan vaihtoa ei voi toteuttaa jos tossu laahaa maata. On siis jaksettava liikkua ripeästi.

Ulkokentällä hyvää fysiikkaa vaativat myös hyvät ulkopeli suoritukset. Se että saa pallon heitettyä kotipesästä kolmoselle tai takakentältä kotiin ei ole itsestäänselvyys. Usein pallon kiinnisaamiseksi pitää myös liikkua, joskus taaksepäin, joskus vastaan tai sivulle. Harvoin se tulee suoraan kohti ja napsahtaa räpylään ilman minkäänlaista liikettä. Ulkopelaajien täytyy siis olla koko ajan hereillä ja valmiudessa liikkumaan pallon suunnan mukaisesti. Kentällä ei voi vain seisoa polvet takalukossa ja odottaa että tähän se tulee.

Sisäpelissä taas tarvitaan paljon nopeuskestävyyttä. Pesävälit on edettävä kovaa ja joka pesäväli on juostava täysillä. Siinä on kunto koetuksella jos ensin etenet ykköselle, siitä suoraan kakkoselle ja siitä vielä kolmoselle. Kotiinkin olisi vielä juostava, ja kovaa. Tai ainakin täysillä.. Jos joutuu vielä sahaamaan jotain pesäväliä moneen otteeseen, ei maisema kovin nopeasti vaihdu kolmospesän ja kotipesän välillä. Vaaditaan siis hyvää nopeuskestävyyttä ja huolellista treenausta talvella.

Jos sattuu vielä niin hyvä tuuri, että pelit pelataan kauniissa auringon paisteessa ja kuumalla kesähelteellä, ei se ole aivan läpihuuto juttu. Pelin venyessä vielä yli kaksi tuntiseksi on kestävyys totisesti koetuksella.

 Pesäpallo on vaikea ja haastava laji ja sen ymmärtäminen vaatii tietoa ja lajin tuntemusta. Pesis on erittäin monipuolinen urheilulaji ja se vaatii monia erilaisia treenejä. Täytyy treenata voimaa, nopeutta sekä lajitaitoja. Kesällä kaikkia näitä täytyy pitää yllä pelien ohella, joten kesäisin Vanhakenttä on kuin toinen koti. Mutta kivahan tätä on tehdä näin hyvällä porukalla. Toivottavasti katsomoon välittyykin se ilo ja hauskuus mitä meillä pelaajilla on keskenämme.  

Niin ja olkoon pojat mitä mieltä tahansa, minun näkemykseni on tämä.

- Maria ”Marsa” Heikkinen

Tänä viikonloppuna Lappeenrantaan on kerääntynyt iso määrä pesiksen juniorijoukkueita aina G-junioreista C-junioreihin asti pelaamaan Pesä Ysien isännöimää junioriturnausta. Osallistujia on paljon – tällaisen turnauksen järjestäminen vaatii suuria määriä töitä. Kaikki toimii, kun asioita hoidetaan yhteistoimin. Pesiskentät täyttyivät tänään innokkaista, valtavan energisistä ja urheilun iloa houkuvista lapsista, joille pesäpallo jo nuoresta iästään huolimatta on iso osa elämää. Rakkaus kaikkeen, mitä pesis tuo mukanaan on ihan yhtä tärkeää lapselle, kuin aikuisellekin. Ehkä jopa tärkeämpääkin. Sen tärkeyttä ei saa koskaan aliarvioida, eikä lapsen intoa tule latistaa aikuisen – kasvattajan -  turhamaisella käyttäytymisellä.

Valitettavasti joukkoomme mahtuu myös niitä, jotka onnistuvat käyttäytymisellään, eleillään ja sanoillaan latistamaan lapsen aidon innostuksen ja halun liikkua. Miksi näin? Mihin kasvattaja jatkuvalla negatiivisuudella ja syyttelyllä pyrkii? Oma kurkku on aamulla kipeä ja lapsen itseluottamus horjuu, eikä liikunta enää kiinnostakaan. Jokainen aikuinen tietää olevansa malli lapselle. Lapsi tarkkailee aikuisen käytöstä hyvin tarkkaan ja ymmärtää siitä paljon enemmän, kuin aikuinen ehkä osaa ajatellakaan. Oma valmentaja on usein vielä erityisen korkeassa arvoasemassa lapsen silmissä. Tällainen mahdollisuus täytyisi osata käyttää paremmin hyödyksi. Lapsi altistaa itsensä arvioitavaksi kaikkien eteen jo pelkästään siinä, että esimerkiksi seisoo yksin mailan varressa kotipesässä vastustajan lukkarin nostaessa korkeaa tolppasyöttöä. Mikäli lisäksi joutuu jatkuvasti pelkäämään ja jännittämään suorituksesta saatua palautetta se ei mielestäni ole enää lapsen innostuksen ja kehityksen kannalta suotavaa. Palautetta saa ja pitää antaa, mutta aikuisen on osattava koota palaute sanoiksi siten, että siinä kerrotaan olennainen asia suorituksesta – eikä koskaan saa mennä henkilökohtaisuuksiin! Positiivinen ja kannustava palaute kantaa elämässä myöhemmin paljon kauemmas, muuallakin siis kuin pesäpallon saralla. Aina löytyy jotakin positiivista sanottavaa!

Onneksi joukossamme on myös aikuisia, kasvattajia, jotka tiedostavat toimintansa seuraukset ja osaavat käyttää asemaansa nimen omaan positiivisesti hyväkseen. Parhaimmillaan liikuntahetkistä saadaan kehittyviä lapsia oikeaan suuntaan kasvattavia tilanteita, joissa lapsi itse oppii toimimaan eettisesti ja sitä kautta oppii, mikä merkitys toisilla ihmisillä elämässämme on. Turha meidän on ajaa ihmisiä omalla ilkeällä käyttäytymisellämme poispäin, vaan ennemmin jo pienestä asti oppia arvostamaan joukkuekavereita, valmentajaa sekä valmennettavia. Kaikista junioreista ei tule huippupelaajia, vaikka kuinka harjoittelisi, mutta kasvatuksella kaikista voidaan kyllä saada liikunnasta nauttivia tulevia nuoria ja aikuisia. Lapsen on saatava nauttia tekemisestään.

Tänään tuomarin tontilta peliä seurannut,

Salla Risku

Viimeisen muutaman vuoden aikana lappeenrantalaiset naispalloilujoukkueet ovat pärjänneet sm-tasolla paremmin kuin miehet. Namikan kultavuosien jälkeen menestyskäyrä on mennyt vain alaspäin, Rakuunat on historiaa ja muut jalkapallon lappeenrantalaisseurat kahlaa korkeintaan kakkosdivaria. Nst:n miehet pelaavat liigassa tasaista peliä, mutta ei vielä viime vuosina ole yllättänyt. SaiPankin liigamenestys on pyörinyt vaihtelevasti keskikastista jumbosijoihin. Ainut väripilkku miehissä oli viime talvena bandyliigaa pelaava Veiterä.

Kun rupeaa tutkimaan viime kausia naisten palloilusarjoissa, Lappeenranta on monessa kärjen tuntumassa. Catz otti koripallon SM-sarjassaan hopeaa jo kolmannen kerran perättäin, Nst jatkoi mitaliputkeaan pronssilla ja me supernaiset olimme niukasti viidensiä (v. -06 hopeaa ja -07 pronssia). Tulevana kesänä tavoitteemme on hätyytellä viime kesän kärkikolmikkoa ja katsotaan mihin se meitä kantaa!

Mikä vetää enemmän katsojia miesten kuin naisten peleihin? Monella ihmisellä saattaa olla ajatus siitä, että eivät naiset osaa pelata pesäpalloa ja väärässä ovat. Naisten peleissä on aistittavissa peli-ilo ja -halu. Nautimme pelaamisesta ja annamme sen myös näkyä katsomoon! Vaikka vuosi vuodelta katsomoihin on tullut kiitettävästi lisää uusia, innokkaita katsojia, haluamme sinne vieläkin enemmän. Haaveena on saada täpötäydet katsomot, jotka kannustavat kotijoukkueen voittoon peli toisensa jälkeen. Katsomo voi parhaimmillaan olla se vaikutusvaltaisin pelaaja, joka tsemppaa jokaisen tytön uskomattomiin pelisuorituksiin.

Toivotan tervetulleiksi kaikki lappeenrantalaiset ja etelä-karjalaiset (miksei muutkin) ihmiset Vanhan kentän lauteille katsomaan ja kannustamaan Pesä Ysien energisiä pelejä kaudella 2009!! Tehdään tästä menestyksellinen kesä!

Linda ”Lillu” Taskula